[Vieras]

Alkoholismi on tosiaan etenevä sairaus, vaikkei sitä tule ajatelleeksi sitä arkea eläessään..
Juha Kemppisen kirjoitukset alkoholismin vaiheista (löytyy netistä) on kiinnostava. Varhaisvaihe, keskivaihe ja myöhäisvaihe.. Pirun hyvin kuvattu myös käyttäytymisen muuttuminen.
Olen miettinyt paljonkin sitä, miten hyvä olisi edes puolison havahtua ajoissa.. lähteminen on helpompaa, kun toinen ei ole ihan avuton ja shokki erosta mahdollisesti havahduttaa juoponkin paremmin, kun riippuvuus ei ole vielä niin paha.
Voimia! Helppoa ei ole erota, eikä jäädä.. tai päättää kumman tekee.

[Vieraskin]

Ehkä kannattaisi kertoa tammikuussa vaan, että lähdette nyt. Lähdöllä uhkaaminen ei auta mitään, päinvastoin. Siis jos häntä haluat auttaa. Kiristäminen ammattiavun hakemisella, tai sen käyttäminen valuuttana - nope. Ei liene niin tyhmä jätkä, etteikö osaisi hakea apua itse.

[Meridia]

Kiitos molemmat vieraat viesteistänne. Etenkin jälkimmäinen. Sanoit sen, mitä en uskaltanut itse sanoa - että kyllähän hän olisi apua hakenut jo, jos sitä olisi hakeakseen. Mä olen kylliksi hakannut päätäni seinään, sen täytyy nyt loppua.

Tulen tänne usein "heikolla hetkellä" lukemaan omat viestini ja muistamaan, mitä elämä oikeasti on. Hitto että tuntuu pahalta, miten joku voi oikeasti luopua perheestään vain saadakseen pitää viinan kuvioissa. Kai sitä siksi haluaisi vielä antaa toiselle sen mahdollisuuden, että ammattiavun piiriin pitäisi nyt mennä - oman tappion tunnustaminen tuntuu murskaavalta, perhe jäi viinalle kakkoseksi.

Tammikuu on ihan nurkan takana. Odotan sitä innolla ja pelolla.

[Vierastava]

Pieni kurkistus päihteilijän kupoliin.

Juoppo ei luovu perheestään saadakseen pitää viinan kuvioissa, vaan luopuu perheestä pitäkseen itsensä kuvioissa, itsensä hengissä. Ennen suhdetta läheisiin juovalla ihmiselläkin on suhde itseensä ja jos se toteutuu vain päihteen avulla, päihde on tärkeä väylä elossaolemisen kokemukseen. Juomattomuus voi olla juopolle täydellinen kuoleman, pystyynkuolemisen kokemus. Kuulostaa varmasti hullulta ja ristiriitaiselta, mutta näin se monella meiatä menee.

[Meridia]

Niinhän se on, kuten Vierastelija sanoit. On vaan tästä läheisen näkökulmasta vaikea päästä siihen ajatukseen kiinni, kun on niin kiinni omassa mielipahassaan. Kiinni niissä menetetyn elämän ajatuksissa ja siinä, mihin se rakas ihminen katosi. Ja miten kylmäksi minä muutuin, en olisi koskaan uskonut että ajatukseni häntä kohtaan voisivat olla niin negatiivisia, mitä ne nyt ovat. Tunnen omista tunteistani toisinaan valtavaa syyllisyyttä, vaikka minullakin on oikeus tuntea näin.

[Vieras]

Niinhän se on, kuten Vierastelija sanoit. On vaan tästä läheisen näkökulmasta vaikea päästä siihen ajatukseen kiinni, kun on niin kiinni omassa mielipahassaan. Kiinni niissä menetetyn elämän ajatuksissa ja siinä, mihin se rakas ihminen katosi. Ja miten kylmäksi minä muutuin, en olisi koskaan uskonut että ajatukseni häntä kohtaan voisivat olla niin negatiivisia, mitä ne nyt ovat. Tunnen omista tunteistani toisinaan valtavaa syyllisyyttä, vaikka minullakin on oikeus tuntea näin.

Tosiaan ihmisellä on kaikkiin tunteisiinsa oikeus ja ihminen on pahoissa ongelmissa itsensä kanssa, jos ne yrittää kieltää ja olla täydellisen hyvä. Tietysti se miten ne tunteensa käsittelee ja ilmaisee on tärkeää. Siis, ettei vihakaan oikeuta lyömään tai jatkuvasti haukkumaan toista. Pahinta varmaan on jäädä johonkin ankeaksi muuttuneseen ihmissihteeseen (jolloin ei itse kanna vastuuta omasta hyvinvoinnistaan) ja muuttua katkeraksi. Eipä siinä ole kenelläkään enää hyvä olla.

Ajattelen näin jälkeenpäin, että päihde- tai jonkun muun riippuvuuden vallatessa suhteen, alkaa kumpikin muuttua, eikä lopulta kumikaan ole enää sama ihminen, joka oli suhteen alussa, eikä nämä uudet versiot enää kykene rakastamaan toisiaan. Alkoholisti uppoaa omaan todellisuuteensa ja läheinenkin muuttuu ikävämpään suuntaan. Pidin itseäni kohtalaisen asiallisena ihmisenä, enkä lopulta tunnistanut kunnolla itsekseni sitä huutavaa, itkevää, ilotonta ja vittumaista ihmistä, joka minusta oli tullut.

Alkoholismi on sairaus ja niinkuin aiemmin joku kirjoitti, juominen voi olla elinehto.. jollain tapaa muuttunut yhtä välttämättömäksi kuin hengittäminen ja syöminen. Ehkä ihmisellä on ollut jotenkin paha olla ja omahoito alkoholilla on onnistunut pitkään kohtuullisen hyvin, auttanut ahdistukseen ja pitänyt kenties alla olevat ongelmat piilossa. Kun vakava riippuvuus alkaa kehittyä, siitä tulee siihen päälle uusi ongelma.

Hoitoon patistelu ei useinkaan tuota tulosta. Joskus tietysti vastentahtoisesti aloitettu minnesota tai mjuu riittävän pitkä hoito auttaa ja juova havahtuu ongelmaan sa ja alkaa sitä sitten omasta halustaan hoitaa. Kaikillla moiseen ei olle rahaa. Kukaan ei väkisin raitistamalla raitistu, ja surullista kyllä, niistäkään joilla sitä omaa halua on, kaikki eivät saavuta pysyvää raittiutta. Näitä palstoja on muuten tosella hyödyllistä lukea rinnakkain, siis kuten täällä käy välillä lukemassa ja kommentoimassa joitakin lopettajista, niin kotikanavalaistenkin kannattaa pistäytyä lukemassa siellä lopettajien tuntoja. Se avaa kummasti silmiä ongelman luonteesta.

Tsemppiä tulevaan! Elämä kantaa ja asiat järjestyy tavalla tai toisella.

[Meridia]

Kiitos Vieras <3

En tosiaankaan pidä siitä, millaiseksi olen itse myös muuttunut. En huuda tai itke tai raivoa, mutta olo on epätoivoinen ja tyhjä. Miehen läsnäollessa olen kuin kuoret, ei tunnu miltään. En enää näe sitä miestä, johon rakastuin, vaan pelkästään sen joka minua on satuttanut. Sen juopon. Tuo on totta, että ajan myötä jäljellä saattaa olla kaksi ihmistä, jotka ovat muuttuneet niin, etteivät enää voi rakastaa toisiaan.

Tuotakin olen miettinyt, palaisiko mikään enää ihan oikeasti ennalleen, vaikka mies raitistuisikin. Tuolla aiemmin sitä olen sanonutkin, että tuskin pystyisin siitä huolimatta jäämään. Tuntuu vaan, että sille raittiille miehelle pitäisi antaa mahdollisuus - että muuten olen julma, koska toinen edes yritti muuttua.

Kyllä tämä on aikamoinen suo. Onneksi en ole yksin, vaan lähipiiri on nyt hyvinkin perillä tilanteesta.

[Vieras]

Tuotakin olen miettinyt, palaisiko mikään enää ihan oikeasti ennalleen, vaikka mies raitistuisikin. .

Ei, mikään ei palaa koskaan ennalleen. Ei edes ilman alkoholismia. Aika ja elämä menee eteenpäin, paluuta vanhaan ei ole. Koskaan . Joten joka tapauksessa olet uude edessä.

[Vieras]

Mikään ei tietenkään enää palaa ennalleen. Elämä kulkee eteenpäin, ihmiset vanhenee ja muuttuu. Ilman isompia vastoinkäymisiäkin ihminen on aivan erilainen lapsena,teinina, aikuisen ja vanhuksena. Niin pitää ollakin. Parisuhtet muuttuu, suhden omiin vanhempiin muuttuu heidän heiketessään, suhde omiin lapsiin..

Elämääni olen pohtinut paljonkin viime vuosina.. Tajusin jotenkin hiljattain, että puoliso roikkuu siinä juopoksi muuttuneessa miehessään/vaimossaan ihan samoista syistä kuin alkoholisti roikkuu viinassa, vaikka siitä on alkanut koitua paljon murhetta ja mielipahaa ja kepeys ja hauskuus on poissa. Riippuvuuden edetessä alkoholi näyttää nurjat puolensa, kepeitä ja kivoja nousukännejä ei ole; pöhnää, rähinää, ihmissuhdevaikeuksia.. silti hän kuvittelee, että vielä kaikki palaa ennalleen ja juominen on kivaa.. että ne suhteen alkoholiin voi korjata ja saada sen alun hauskuuden takaisin.
Ihan samaa kuvittelee, toivoo ja yrittää alkoholistin puoliso.. että vielä kaikki palaa ennalleen, yhdessä on mukavaa ja sen alun huuman ja kuherrsukuukauden voisi saada takaisin.

Läheisriippuvuus on jotenkin terminä vähän vittumainen, mutta jos sen ymmärtää ylläkuvatulla tavalla, niin todella moni meistä puolisoista on sellainen ollut.
Vähemmän on niitä, jotka antavat toisen juoda rauhassa ja hyväksyvät, että suhde ohenee ja hiutuu, eletään kämppiksinä ja aika erillisinä. Lapsettomalla parilla tämä voi olla ihan ok; se ei sillä tavalla pääse vaurioittamaan niitä (lapsia) jotka eivät osaansa ole valinneet. Tämä voi olla järkeväkin järjestely vaikka taliudellisista syistä tai jos ei kaipaa kovin tiivistä ja emotionaalisesti läheistä suhdetta tai ei siihen itsekään ehkä pysty. Minulla itselläni saattaa olla (ankeasta lapsuudesta johtuen) tuo viimeksi mainittu ongelma ja pitkä suhde alkoholistiin pahensi sitä, joten enää en tiedä pystynkö "normaaliin" parisuhteeseen... eli avioliittoni oli kaikkea muuta kuin "korjaava kokemus" lapsuuden haavoille.. sen kumminkin valitsin ihan itse, lapsuuden olosuhteita en voinut valita.

[Vieras]

ja lisäyksenä vielä, että ihmissuhteet voi katketa, huonontua tai parantua, mutta ennalleen ne ei voi palata... ihan jo siksikin, että ihmiset vanhenevat ja muuttuvat koko ajan.

[Vieraantunut]

Tää on tässä ketjustelussa todella tärkeä pointti, läheisriippuvuus tai mikä ikinä se onkaan, mikä saa ihmisen elämään toisen elämää ja tukahduttamaan itsensä. Siihen on syy, miksi ihminen valitsee elää päihderiippuvaisen persoonallisuuden kanssa.

Toinen vanhemmistani oli alkoholisti ja elin lapsuutta, jossa toinen aikuinen nähtiin hyvänä ja toinen pahana. On ollut järkkyä tajuta, kuinka se hyvä ei ollutkaan hyvä, vaikka vielä vanhana haluaa ylläpitää kuvitelmaa itselleen ja muille. Tänään elämässäni kummittelee tunneköyhyys ja merkityksettömyys.

Meridia, toivon että saat välillä hajota keskenäs, kun ei tarvitse esittää pärjääjää, täällä tai muualla.

[Vieras]

Toinen vanhemmistani oli alkoholisti ja elin lapsuutta, jossa toinen aikuinen nähtiin hyvänä ja toinen pahana. On ollut järkkyä tajuta, kuinka se hyvä ei ollutkaan hyvä, vaikka vielä vanhana haluaa ylläpitää kuvitelmaa itselleen ja muille. Tänään elämässäni kummittelee tunneköyhyys ja merkityksettömyys.

Tämä ei enää niin liity ketjun aiheeseen, mutta minulla on vähän sama. Huomaan, että alan voida jotenkin huonosti ja ärryn, jos olen tekemisissä tämään "täydellisen" vanhempani kanssa. Omituinen fiilis kuunnella paasausta ja jeesustelua, mitä kukakin (julkkikset tai läheiset) on tehnyt.. siis asioita (laiminlyöntejä, huonoa kohtelua, alistamista) , joita hän on tehnyt elämänsä aikana itsekin. Niitä hänen tekemiään asioita ei vain ole olemassa. Yritän olla miettimättä liikoja, koska hänellä on jo ikää, eikä ole todennäköistä, että ajattelutapansa muuttuu tai tuo "sokeus" väistyy.

Hovaaminen ja huolehtimnen yhdistettyn raivoamiseen ja rankisemiseen voivat olla tapoja käyttää valtaa, sitoa toinen pikkuhiljaa itseensä tekemällä tämä avuttomaksi. Alkoholisti on siihen sopivaa materiaalia.. Omaa lapsuudenperhettäni kun mietin, huomaan, ettei lopulta kukaan oikein uskaltanut tehdä mitää kysymättä ensin tältä kaikkitietävältä, mikä taas johti haukkumiseen, että milloin kukakin on kuin kaksivuotias lapsi kyselyiässä ja ivaan: "miksi koko ajan kyselet kuinka tyhmä pitää olla ettei noin yksinkertaista asiaa osaa" . Eli tavallaan ensin itse pelolla muokkaa muita avuttomaksi ja epävarmoiksi, joka on uusi syy haukkua.

Eläessään jossain olosuhteissa, niille sokeutuu ja pitää normaaleina ja ehkä ymmärtää tilanteen kieroutuneisuuden vasta myöhemmin. Meillä on kaikilla taustamme, joka voi vaikuttaa alitajuisesti siihen, millaisen kumppanin valitsee, niin alkoholisoituvilla kuin heidän puolisoillaankin. Minullakin oli kaipuu toisen luo, mutten ollut oikein tottunut tasaveroiseen ja vastavuoroiseen tapaan olla ihmissuhteissa, ongelmainen alkoholisoituva ihminen oli jollain tavalla "helppo" valinta, koska eihän hän ole oikein läsnä vaikka olisi paikallakin, niin suhteeseessa on automaattisesti emotionaalinen etäisyys. Vaikka se on onttoa ja vajaata, se on tuttua.

Kirjoituksessasi oli ihan hyvä pointti vahvuudesta ja pärjäämisestä, mutta ilmaisisin sen itse vähän toisin.. Kyllähän ihmisen kannattaa miettiä, onko itsellä joku pakko pärjätä tai olla vahva.. ja ehkä epäluottamus, ettei uskaltaisikaan heittäytyä hetkeksi toisen kannateltavaksi tai luottaa, että joku muu hoitaa asiat ihan hyvin. Voihan parisuhteeseenkin valita siinäkin suhteessa itselleen sopivan; niin vastuuttoman, ettei tätä omaa kipupistettään voi, eikä tarvise hänen kanssaan sitä voi tutkiakaan, vaan saa (muka joutuu) pitää edelleen kaikki langat omissa käsissään.

Meridialle toivon ensivuodesta mukavaa muutosten vuotta! Eron jälkeen voi kääntyä elämässä ihan uusi sivu ja löytyä uusi suunta.

[Meridia]

Mielenkiintoista. En ihan saa pointtia kiinni edellisten kirjoittajien teksteistä, tuleepa kurja mieli jos annan itsestäni tuollaisen kuvan. Ja juu, minulla on aikani ja paikkani romahtelulle, mutta arjessa en sitä voi harrastaa. Elämän pitää rullata eteenpäin, on oltava ruokaa pöydässä ja puhtaita vaatteita kaapissa, ei siinä ole minun hajoamiselleni sijaa.

Tarkoitus ei todellakaan ole olla mikään täydellinen yli-ihminen, joka pitää väen väkisin kaikkia lankoja käsissään. Tähän on oikeastaan ajauduttu, kun arki ja lapsi nyt vaan on ollut pakko hoitaa aina. Oli se toinen kadonnut johonkin ryyppyreissulleen tai ei. En tiedä sitten, tuleeko lapseni ärsyyntymään minusta joskus tulevaisuudessa tästä syystä, että yritin tasoittaa tietä. Isästään en hänelle paholaista tee, se kyllä käy ilmi viesteistäni että haluan isän olevan elämässämme läsnä niin paljon kuin se vain on addiktion puitteissa mahdollista. En halua mitään hyvä-paha asetelmaa. Eniten haluaisin tuon ukon hoitoon, että voisi olla turva lapselleen.

Kenen kannateltavaksi tässä voisi tällä hetkellä edes heittäytyä? Ei ole ketään. Omaan mieheeni luotin monia monia kertoja turhaan, en jaksa sitä samaa rumbaa. Onneksi tämä loppuu ihan pian.

[Vieras]

Meridia, ei mun pohdinnat ollu tarkoitettu sinulle missään ikävässä mielessä, siis että sinä olisit oman vanhempani kaltainen tai mitään muutakaan, siinä mielessä kimpaannuit suotta. Joskus toisten kokemuksista tai kertomuksista voi saada jotain uutta näkökulmaa tai vertaistukea, mutta tämä ei nyt tainnut olla sellainen tilanne. Osa meistä puolisoista on itsekin vähän rikkonaisia, osalla tausta on toinen ja sen puolison alkoholiongelma alkaa hajottaa suhdetta. Jos oma elämä on ollut tasapainoista ja hyvää, ei välttämättä havahdu ongelmiin kovin äkkiä, eikä ehkä saa edes kiinni siitä, mihin se toinen juo (jos hänellä on jotain ongelmia elämässään ollut).

Muistelen, että kirjoitit jossain miehelläsi olevan vaikeampi tausta. Silloin lapsen saaminenkin voi laukaista ikäviä olotiloja ihan yllättäen ja päihdeongelma pahentua. Oma lapsi, isäksi tai äidiksi tulo voi nostaa pintaan omat kokemukset lapsuudesta. Toki täytyy muistaa, että alkoholisoitua voi kyllä ihan juomalla liikaa iloisissa merkeissä ja sosiaalinen juominen karkaa käsistä.

Erossa on monenlaista järjesteltävää, varsinkin jos on lapsia, mutta nekin saa yksi kerrallaan hoidettua. Olipa puolisoiden taustat mitkä hyvänsä, ei huonossa suhteessa kannata kitua liian kauan, eikä yhteistä ymmärrystä ongelmien ratkomisesta tai yhteisestä tulevaisuudesta löydy. Minäkin yritin keskustella ja kysellä ex-puolisoltani, millaista hän haluaisi elämämme olevan nyt ja tulevaisuudessa, hän ei niitä halunnut puida tai suunnitella ja alkoholin kohdalla lopettaminen ei tullut kyseeseen. "Vähentäminen" taas oli tyhjää horinaa, joka antoi takaportin juoda vanhaan malliin. Kaipa siinä sitten mietin, että vaihtoehdot on elämän jatkuminen sellaisena tai sen paheneminen tai ero, vaikkei mies sitä halunnut.

Voimia tulevaan, en sotke enää ketjuasi omilla horinoillani, pahottelut siitä.

[Meridia]

Ei hätää, Vieras. Stressaantunut mieli näkee loukkauksia sielläkin, missä niitä ei ole. Pahoitteluni siitä. Tänään on ollut erityisen vaikea päivä, onneksi illalla pääsen sitä purkamaan erään henkilön kanssa.

Tämä on siitä jännä tilanne, että en todella olisi osannut tätä vielä joitakin vuosia sitten ennustaa. Vaikeista taustoistaan huolimatta mies on ollut kohtuullisen tasapainoinen aiemmin ja alkon käyttö hallittua. Sellainen kiltti mies muutenkin. Ongelmat alkoivat pikkuhiljaa, kunnes lapsemme vauvavuoden jälkeen ne lähtivät käsistä. Varmaankin jokin kriisi, josta puhuitkin. Oman lapsuuden muistot pyrkii pintaan ja sekoittaa pakkaa. Koitin jo ensimmäisten isojen ongelmien ilmetessä saada häneen puheyhteyden, jotta tilanne ei olisi luisunut tähän, mutta epäonnistuin. Olen koittanut lähestyä asioita monella tavalla, mutta mikään ei ole toiminut. En enää kertakaikkiaan keksi mitään muuta, kuin lähtemisen.

Kun ensimmäisen kerran avasin suuni eräälle tärkeälle läheiselleni, sain aikamoista vähättelyä osakseni. Saatesanoilla "oma asenne ratkaisee". Muutenkin sukuni pitää miehestä, eikä nähnyt tätä meillä asuvaa "asiaa" ennen kuin kaunistelematta levitin kaiken esille. Siksi meni jonkin aikaa, ennen kuin kenellekään ulkopuoliselle halusin uskoutua. Ehkä siksikin olen vähän altis kritiikille tällä hetkellä. Myös silloin, kun olisi syytä olla kriittinen.

Minulla oli itselläni oikein hyvä lapsuus, raittiit vanhemmat ja muutenkin elämä mallillaan. Ennen nykyistä miestäni seurustelun useamman vuoden erään "tavallisen" miehen kanssa, jonka kanssa erottiin kun lapsihaaveet eivät menneet yksiin. Eli en usko, että olisin hakeutumalla hakeutunut nykyisen "rikkinäisen" mieheni seuraan, vaan tapasimme kuin kuka tahansa toisensa löytävä pari. Tähän nyt vain sattui tulemaan näitä ekstroja..

Alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että kaikki järjestyy kyllä. Pettymys siitä, ettei kaikki mennytkään niin kuin oltiin yhdessä ajateltu, on aika kova tietenkin.