[SJÖ]

Hei vaan tänne!

Tätä palstaa on tullut vuosien aikana seurailtua silloin tällöin, ajoittain aktiivisemmin ja toisinaan ei lainkaan. Nyt istun junassa ja jotenkin pitäisi saada omaa päätä ja tunteita selvitettyä.

Isäni on alkoholisti, käy vielä töissä. Minä olen aikuinen lapsi, isän alkoholiongelmat alkoivat vanhempieni eron aikaan noin 13-vuotta sitten. Joutui silloin petetyksi ja ongelmansa oli valmis. Katkeruudesta ja vihasta ei ole tähänkään päivään mennessä nähtävästi päässyt eroon.

Olen hankkimassa ensimmäistä taloani, joka sattuu olemaan äitini kotitalo. Juttelin isäni kanssa ja kysyin, lähtisikö takaajaksi vakuuksiin. Vastaus oli kyllä, kyllä hän auttaa. Minua mietitytti kysyä mutta halusin uskoa, että aikaa on kulunut tarpeeksi ja isäni kyllä ymmärtää tässä olevan kyse minusta. Vaan mitä vielä, tyhmä olin. Nyt lainaprosessimme edettyä hän viestittikin aivan muuta. Jo ensimmäisestä viestistä epäilin olevan humalassa ja jokin tunne tuli, että tässä on samainen katkeruus taas alla. Ja niinhän se lopulta paljastui, ei halua lähteä tämän kyseisen talon vakuuksiin, sillä äitini omistaa siitä pienen osan. Muihin kohteisiin olisi innolla mukana. Minä vaikenin viesteissä, mitä tuollaisen kanssa alkaa vääntämään. Satutti, että hän on valmis käyttämän minua, tytärtään, koston välineenä. Kysyin, ymmärtääkö että minusta tuntuu nyt helkkarin pahalta. Tämä kai lisäsi vettä myllyyn, hän jatkoi asiattomia viestejä, lopulta syyllistäen minua ja siskoani. On niin pettynyt meihin. Viimeiseksi viestiksi kirjoitti, että jos ajatuksemme hänestä ovat tällaiset, niin nähdään ensi elämässä.

Mitäs siihen sitten teet. Ok. Lopulta soitimme isän vanhemmille, jotta kävisivät paikalla laittamassa korkin kiinni. Ehkä tyhmä ja väärä veto sotkea iäkkäitä vanhempia tähän, mutta me lapset olemme väsyneitä peittelyyn, isovanhempien suojeluun. Heidän vihjailuun siitä, että emme pidä isäämme tarpeeksi yhteyttä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän yllättää humalaisilla viesteillä käyttäytyen asiattomasti. Ei ole ensimmäinen kerta, kun hän pyörtää lupauksensa. Siksi tuntuukin tyhmältä, että miksi luotin tällaisessa asiassa häneen? Toisaalta pidemmän aikaa on ollut rauhallista, vaikka kyllä juominen on koko ajan ollut ongelmana. Tilanteen rauhallisuus on tainnut kohdistua vain meidän suuntaan ja asiaton käytös toisaalle, nykyisen vaimonsa ja hänen perheensä puoleen (luullakseni). Soitimme myös hätäkeskukseen, jotta joku ammatti-ihminen saa käydä tarkistamassa ja arvioimassa tilanteen. Mielestäni ainoa oikea ratkaisu oli siirtää vastuu niihin käsiin, joille se kuuluu. Ei ole perheen tehtävä mennä mukaan manipuloivaan käytökseen ja kantaa huoli ja vastuu siitä, onko ihminen sittenkin aikeissa tehdä itselleen jotain. Tästä tietysti syntyi erimielisyyttä perheen kesken.

Mistään hän ei ota vastuuta. Hän on uhri, hän on alkoholisoitunut ja se on ollut minun äitini vika. Me läheiset olemme kertoneet toiveemme hoitoon hakeutumisesta, kuinka toivoisimme ja kaipaisimme toisenlaista suhdetta isäämme. Hän on meille kuitenkin tärkeä ja rakas.

Olen niin surullinen, että minulla on tällainen isä. Olen surullinen ja huolissani hänen terveyden puolesta. Olen surullinen siitä, että olemme ”menettäneet” hänet jo silloin, kun katkeruus ja alkoholi lääkkeenä saivat suurimman sijan hänen elämässään.

Niin. Tällaista täällä päin. Mitään ei ole isästä sittemmin kuulunut enkä oikein odota kuuluvaksi. Vielä koskaan en ole kuullut häneltä anteeksipyyntöä. Ja mitä minä tällä avautumisella haen? En tiedä...Vertaistukea ainakin. Vaikka toisaalta pystyn tiedostamaan, että minä en ole toiminut väärin, jokin pieni osa minussa tahtoo sanoa että olisinko tosiaan voinut olla parempi tytär. Pitää enemmän yhteyttä, olla rakastavampi. Oliko tämä sotku minun vika, kun halusin häneen luottaa?

Mielelläni kuulisin teiltä ajatuksia siitä, kuinka paljon on läheisellä oikeus vetää rajaa itsensä suojaksi? Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus, mutta ei kai senkään varjolla ihminen saa teutaroida mielensä mukaan ja käyttäytyä itsekkäästi toisia loukaten?

Eilen kuulin äidiltäni, että epäilee nähneensä isäni auton ajamassa oman (siis äitini) kotitalon ohi. Tie on päättyvä tie eikä hänellä todellakaan ole sinne mitään asiaa. Tämä talo liittyy hänen katkeruuksiinsa myös. Suhtaudun asiaan pienellä varovaisuudella, josko olisi ollut väärinymmärrys...Silti en pääse huolesta ja pelosta eroon. Mitä jos todella näin oli? Mutta mitä tässä voi kukaan tehdä. Jos asia pitää paikkansa, onko tässä jokin vainoharhaisuuden ratas lähtenyt pyörimään? Ihan sairasta.

Kiitos teille, jotka luette. Viesti on pitkä mutta myös ensimmäinen julkinen avautuminen näiden 13 vuoden ajalta.

[Vieras]

Nää on aivan hirveitä juttuja lukea. Olen niin vihainen. Itse olen alkoholistin puoliso, ja tekemässä eroa. Lasten takia itselläni on todella huono omatunto. En tajunnut tai ottanut huomioon ajoissa sitä, että lapsiin vanhemman alkoholismi jättää ikuisen jälken. Itselläänhän olo helpottuu, kun saa juopon pois omasta elämästään. Vaikka se puoliso on kuinka tärkeä, ja eroaminen on vaikeaa, ei se ole mitään siihen verrattuna mitä vanhempi merkitsee lapselle.
Raja täytyy vetää. Ei lapsen tarvitse ottaa uhriutuvalta alkoholistivanhemmalta syytöksiä vastaan. On niin surullista, ettei alkoholistille voi puhua ns järkeä. He ovat mielestään niin oikeassa. Eivät he kaipaa sääliä. Jos joku heidät hylkää, niin kyllä se on kusipää se joka sillä tavoin syyttä hylkää, vaikka on kaikkensa antanut, se alkoholisti siis. Näin sanovat asintuntijat, alkoholistien puolisot ja entiset alkoholistit. En tiedä onko muuta ratkaisua saada rauhaa kuin olla pitämättä yhteyttä, pyytämättä mitään.

[Vieras156]

Hei
Eihän ne kännistä selvittyään edes muista mitä ovat puhuneet. Ja tekstiviestitkin on niin epäselviä että voi ymmärtää miten vain itsekukin. Alkoholi on hermostomyrkky joka tuhoaa vähitellen ja muutosta käytöksessä ei helposti huomaa kun se vähitellen huononee.

[Vieraammaksi54]

Olen samaa mieltä kuin joka kirjoitti että alkoholi on hermostomyrkky joka tuhoaa tunne-elämän. Elin aikuiselämäni alkoholistimiehen kanssa ja menin itsekin siihen mukaan. Itse raitistuin mutta mieheni ei. Nykyään hän on omissa maailmoissaan höperehtivä mies jolle on turha mitään puhua tai turha vaatia tai odottaa mitään. Ikävä kyllä. Alkoholismi on pirullinen tauti kun se ihmisen kynsiinsä saa. Toisaalta ihmiset sairastuu mielisairauteen, dementiaan mihin vain... hekin muuttuvat. Ei mielisairaskaan sairaudelleen mitään voi. Jos voisi niin ei varmaan sairastuisi vaan haluaisi elää tervettä elämää läheistensä kanssa.
Viha, kauna ja katkeruus ei ole hyvä, niitä ei kannata sisällään pitää. yritä antaa anteeksi ja ymmärtää ettei ihminen ole enää terve kun on alkoholisoitunut. Ei sen takia anteeksi että se sitä alkoholistia muuttais tms. vaan itsesi takia että pääset vapaaksi kauheasta olosta.
En tiedä auttaako tämä kirjoitus. Mutta itse olen antanut anteeksi ja päässyt irti siitä inhottavasta olosta jossa olin kun olin viahinen ja katkera.

[aaaaaaa]

Mielelläni kuulisin teiltä ajatuksia siitä, kuinka paljon on läheisellä oikeus vetää rajaa itsensä suojaksi? Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus, mutta ei kai senkään varjolla ihminen saa teutaroida mielensä mukaan ja käyttäytyä itsekkäästi toisia loukaten?

saat toki vetää rajasi ihan minne haluat. alkoholismi on tunne-elämän sairaus ja isäsi käytös on hyvin tyypillistä.

ja sinun myös, jos joskus mietit, että olisiko se voitu välttää jos olisit ollut parempi tytär tjsp.

yleisohjeena on, että jos ei katkaise välejä kokonaan niin pitäisi erottaa itsensä alkoholistin juomisesta - olla yhteydessä vain selvinpäin

tuo puhelin on aika paha, kun et voi olla koskaan varma onko isäsi humalassa vai ei.

jos haluat vielä yrittää säilyttää välejä, mikä ei millään tavalla ole pakollista, voit yrittää sanoa hänelle, että voit viestitellä/soitella/nähdä kunhan hän on selvinpäin. ja en tiedä, pitäisikö sinun jopa sanoa, että hän on hyvä ihminen selvinpäin ja huomaat yhdestäkin viestistä onko hän selvinpäin

en sano, että sinun tai perheesi tai sukulaisesi pitäisi ottaa vastuuta. mutta alkoholistin on itse pyydettävä apua "viranomaisilta", koska alkoholismia ei voi pakolla parantaa. ei ne muuten tee mitään, putkaan tai sairaalaan kuskaavat tarvittaessa mutta eivät käy laittamassa kenenkään korkkia kiinni mikäli on tajuissaan eikä ole vaaraksi itselleen tai muille taikka aiheuta häiriötä

itse olen alkoholisti, ja hakenut apua ja valmis tekemään mitä tahansa jotta raitistun. mutta vielä ei ole auttanut

kumpa joku poistaisi alkoholismin tai vaikka koko alkoholin tästä maailmasta

[SJÖ]

Kiitos kovasti viesteistänne. Ovat toimineet tukena omille ajatuksille.

Emme varsinaisesti ole olleet yhteyksissä isäni kanssa sittemmin. Hän on yrittänyt lähestyä viestitse. Kysellyt kuulumisia ja todennut olevansa pahoillaan avautumisesta, elämä kuulemma jatkuu. Olen koettanut ottaa etäisyyttä ja olla jopa vastaamatta, kun ei viesteistänsä millään tule ilmi että hän ymmärtäisi lastensa tunteita ja näkökulmaa tässä asiassa. Viestihiljaisuuteen sain vastaukseksi syytöksiä, kuinka hän ei tykkää etten vastaa. Meillä tulisi olla kyky keskustella, on kuitenkin minun isäni. Yrittänyt olen avata omia tunteitani, huoltani hänestä ja hänen terveydestä. Teroittanut, kuinka hän tarvitsee apua ja vain se voisi meidän välejämme parantaa. Vaan ei mene perille. Sittemmin kaksi viimeistä viestiä on ollut pelkkiä biisin linkkauksia. Ensimmäinen oli Lauri Tähkän Sinä olet Minun, joka oli jotenkin epämiellyttävää vastaanottaa ja yrittää tulkita, mitä lie haluaa tällä viestittää. Kappale kertoo ymmärtääkseni kuolemasta. Viime viikolla pärähti sitten uusi biisi, joka kertoo lähinnä parisuhteesta ja siinä pettämisestä. Kuinka se toinen on tyrinyt ja syyllinen. Turha varmaan näitä on analysoida - liekö niiden takana mitään sen kummempaa kuin pahan olonsa purku.

Itse olen välillä tuntenut olevani niin väsynyt. Yhtä paskaahan tällainen on. Tosi surullista, ettei toista saa näkemään mitään oman napansa edempänä. Ja silti koittaa tasapainoilla ja ymmärtää, että kyse on sairaudesta. Olisiko asiat toisin jos hän saisi itse valita? Ja silti, jossain määrinhän hän saakin. Ei tietenkään voi valita raitistumista kuin se olisi jokin helppo juttu, mutta voisi ainakin valita tekevänsä töitä omien haasteidensa eteen. Se riittäisi.

Ja kaiken tämän turhautuneisuuden ja väsymyksen keskellä mulla on tosi iso ikävä. Koetan kovasti miettiä ratkaisua, jolla pitäisin omasta voinnistani huolen, mutta jotenkin tilanne voisi palata ennalleen ja paremmaksi. Ja silti en millään haluaisi, että joudun jälleen hiljaisuudessa myöntymään ja hyväksymään sen, että toinen ohittaa minut ja tunteeni täysin. En tiedä... Olen ajatellut, josko asettaisin rajaksi sen, että apua on haettava ja vaikeita tunteita alettava työstää ammattilaisen kanssa, jotta meidän välinen suhteemme voi jatkua. Vaikeaa.

[Vieras]

Yksi hyvä tapa pitää kiinni rajoistaan, on huolehtia, ettei ole taloudellisesti riippuvainen (alkoholisoituneista) vanhemmistaan. Sinäkin pyysit häntä takaajaksi ja se on takaajalle oikeasti iso riski näinä aikoina. Rahan liikkuminen kumpaankaan suuntaan tekee ihmissuhteista aina mutkikkaampia.

Pitkälle edenneessä alkoholismissa ihminen taitaa jotenkin juoda koko ajan itku- tai rähinäviinaa, eikä ole oieastaan sen kivempaa seuraa selvänäkään (=krapulassa). Toisen juomiselle ei voi mitään. Isäsi (samoin kuin entinen puolisoni) saattaa hyvinkin juoda itsensä hautaan, eikä siihen voi vaikuttaa. Hirveää se on katsella. Ihminen on joutunut tai ajautunut tuhoon johtavalle tiellä, eikä saa suungtaansa muutettua. Liki jokaisen kohdalla on käsiä ojennettu ja yritetty kiskoa sieltä pois.. otteet lipeää ja juova katoaa pikkuhiljaa jonnekin sairautensa sumuun, eikä ole tavoitettavissa.
Hän on pullossa, yritämme puhua, huitoa herättää, mutta hän ei kuule.
Uhriutuu, valittaa yksinäisyyttään, syyttää hylkäämisestä, vaikka on itse hylännyt itsensä ja muut.

Toimivaa hänen herättämiseensä keinoa ei ole. Kuin ihmeenä se joidenkin kohdalla tapahtuu, joten asia on viisainta jättää ns. "herran haltuun" ja lopetata omat toivottomat ponnistelut.
Toki muistan itsekin kokeilleeni vaikka mitä.. maanittelua, järjen puhumista, uhkailua.. ja jäänyt odottamaan, tehoaako. Tosiasissa kuitenkin mieheni ei erillään asuessa, jaksanut tavata minua, kun vaatimuksena oli tapaaminen selvinpäin. Tai sitten hän oli humalassa ja väitti kivenkovaan, ettei ole, vaikkei ollut pystyssä pysyä. Nykyään hän pitää yhteyttä lähinnä tekstiviestitse (koska silloin känni ei niin paljastu) ja vastailen niihin, mitkä on järkeviä ja hyväntahtoisia ja muut jätän omaan arvoonsa. Eipä hän niitä varmaan edes muista lähetelleensä.

Mitäs jos vaan jätät nyt isäsi rauhaan? Ehkä hän häpeääkin ja tuntee suurta avuttomuutta menetettyään alkoholinkäytön suhteen kontrollinsa? Lopulta on turhaa vängätä asoista, joista tulee molemmille paha mieli. Mikään terapia tai ammattiapu ei onnistu tai auta, jos päihderiippuvuus on päällä. Itsellsi kannattaa hankkia keskusteluapua, se auttaa selkiyttämään ajatuksia.

Ehkä hän herää, ehkä ei. Kaikissa tapauksissa mitään asoiden läpikäymistä ja sovintoa tai rauhaa ei tule koskaan. Osalla ihmisistä ei ole siihen voimavaroja, eikä kykyjä. Oma äitini on haavoittunut ihminen, mahdollisesti jopa ohutnahkainen narsisti tai käyttäytyy monilta osin sillä tavoin. Vaikkei hän juo, hän ei omien ongelmiensa takia kykene vastaanotamaan mitään kritiikkiä ja kieltää täysin perheessämme mitään ikävää koskaan olleenkaan. Yritän hänen kanssaa puhua vain pinnallsista asioista kuin hyvänpäiväntutut ja kipeää äitisuhdettani ja äidinkaipuuta ruodin aikanaan terapiassa.

Se ihminen joka on kärsimystä aiheuttanut, ei välttämättä pysty sitä "hyvittämään", parantamaan tai edes sitä käsittelemään. Jos moinen kyky olisi nyt ja olisi ollut aiemmin, ei näitä ikäviä asioita todennäköisesti olisi tapahtunut. Sen vaatiminen saattaa olla yhtä hullua kuin piiskata raajarikkoa maratonille. Ihmisten mielet ja psyyket ovat niin erilaisia.

Voimia sinulle omassa elämässäsi!