[Uutta aloittamassa]

Itse ongelmana ja ongelman aiheuttajana kirjoitan ehkä väärälle kanavalle, mutta ehkä parhaat ajatukset ja neuvot edetä löytää ihmisiltä jotka ovat olleet tai ovat omalta osaltaan samankaltaisessa tilanteessa…

Olen raitis alkoholisti, viimeisin kännini oli yli 7 vkoa sitten.
Myönnän ettei tämän sairauden kanssa vielä pitkäkään aika mutta päätös jonka juomisen lopettamisesta tuli syvältä itsestäni, en enää yksinkertaisesti halua olla sellainen ”otus” joka olen vahvassa humalassa, ilkeä, loukkaava ja julma itselleni sekä lähellä olevilleni.
Aiemmat kerrat joita olen yrittänyt ovat olleet tasolla "kokeillaan miltä tuntuu", yrityksiä.

Sanomattakin selvää ettei alkon suurkuluttaja voi "miltä tuntuisi" ajatuksella tehdyllä päätöksellään juomistaan kontrolloida, vaan hetken kuluttua samainen käytös jatkuu.

Oma juomiseni jatkui epäterveellä tasolla noin kymmenen vuoden ajan joista suurimmat vaikeudet alkoivat kun työllistyin ympäristöön joka oli henkisesti erittäin raskas sekä ilmapiiri työpaikalla erittäin huono.
Suoraa arvostelua, mitätöintiä, huutamista, uhkailua, nimittelyä, työni arvostelua ja haukkumista minun esimiehilleni, hänen esimiehilleen, vapaa ajalla ja yöllä soittelua ja kaikkea mitä ikinä vain kuivitella saattaa.

Tästä työstä saamaani pahaa oloa aloin korjaamaan juomisella, viikot hoidin työni tunnollisesti mutta perjantaina korkkasin jo hyvissä ajoin ja pakenin tilaan jossa koin saavani vain olla.
Auttoikin hetken mutta jatkuva paine noiden vuosien aikana ja alkon käytön lisääntyessä alkoi puskea lävitse ja purin pahaa oloani läheisiini. Tunsin ettei vaimoni enää välitä minusta, ei ymmärrä minua, ei rakasta minua, myöskin näistä tunteistani en osannut selvinpäin puhua vaan ruikutin niistä täysin sekaisin.
Aamulla pyytelin puheitani anteeksi mutta häpeä ja itsesyytökset painoivat keskustelun ja itse asian käsittelyn matonalle ja pysyi piilossa seuraavaan perjantaihin saakka kunnes korkki avautui jälleen.
Myöhemmin pääsinkin työllistymään muualle mutta tuolla pyörimään lähtenyt oma alkoholinkäyttöni ja pahanolon pyöräni vain jatkoi pyörimistään

Kaikki mitä ajattelin vapaa-ajalleni oli vain ja ainoastaan kuinka voin kumota viikoittaiseen alkomäärän itseeni että pärjään taas tulevan viikon seuraavaan perjantaihin. Kuten muutkin omaan juomiseensa keskittyneet eivät näe mitä ympärillä tapahtuu, aiheutin vaimolleni todella paljon tuskaa omalla juomisellani, arvostelullani ja laiminlyömällä häntä.

Huhtikuun alussa vaimoni ilmoitti haluavansa ottaa suhteeseemme aikalisän, olin ajanut hänet tilanteeseen jossa hän kyseenalaisti jopa omaa minäänsä. Kaikki se paska jonka olin kännissä hänen niskaansa kaatanut oli tehnyt hänelle syvät haavat joita hän halusi nyt rauhassa parantaa.

Alkuun en edes ymmärtänyt, mitä, miksi nyt, minähän olen jo vähentämässä juomistani olin suunnitellut noille selville viikonlopuille jotakin mitä voisimme yhdessä tehdä.
Ilmoitus iski minuun kuin pommi, nyt silmäni avautuivat siihen mistä on kyse, saman viikon sunnuntaina 2.4 tein päätökseni.
En enää juo, lopetan juomiseni kerta kaikkiaan.
Varasin ajan työterveyteen ja A-kliniikalle, aloitin myöskin käymään terapiassa, jossa käyn itseäni ja käyttäytymistäni lävitse pintaa syvemmältä.

Mutta ilmeisesti päätökseni muuttua tuli liian myöhään, 19.4 vaimoni soitti ja ilmoitti päättävänsä 34 vuoden suhteemme eroon, hän ilmoitti ettei enää halua yrittää kanssani koska ei voi luottaa juomattomuuteeni.
Tunteet joita hän oli minua kohtaan tuntenut olivat kadonneet pois, eikä hän jaksa lähteä siihen että alkaisin kuitenkin jossakin välissä juomaan uudestaan. Oma kotimme on menossa myyntiin ja hän on muuttamassa vuokralle.
Tällä hetkellä hän kärsii läheisriippuvuudesta, jonka hoidossa häntä auttaa FB ryhmän kautta tukihenkilö WhatsUp sovelluksen välityksellä.

Nyt olen neuvoton, toivon että voisin jotenkin vielä pelastaa liittomme. Osoittaa itselleni ja vaimolleni että noina kuukauden pitkinä öinä joina olen alkoholin muuttamaa itseäni ja käytöstäni miettinyt tehnyt valintani, se on oma vaimoni.
Tiedän sen, että minun täytyy nyt antaa vaimolleni tilaa koota itsensä.

Joten kysynkin täältä, vääränä ihmisenä tässä ryhmässä.

Mitä voin tehdä?

[Uutta aloittamassa]

Tuntuu jotenkin todella vaikealta aloittaa itsensä korjaaminen nyt vasta tässä vaiheessa, kun asiat ovat edenneet jo vaimoni ero päätökseen.
Helpoin olisi todeta että sitä niität mitä kylvät tai itsehän aiheutin ja jäädä nuolemaan haavansa.

Mutta jo itseni vuoksi käyn läpi omaa itseäni, miksi juon, miksi käyttäydyn rakkainta läheistäni kohtaan julmasti. Tänne sen kirjoittelu ehkä auttaa jollain tavoin.

Kotonani ei käytetty ainakaan minun nähden alkoa kuin hyvin harvoin, vanhemmilani oli maatila todella syrjässä joten kasvoin oman itseni kanssa. Vanhempieni suhde toisiinsa oli näennäisesti normaali, tosin äitini suhtauminen isääni oli vähättelevä ja alentava. Sain kuvan että isäni ei oikein välittänyt minusta ja äidistäni ja oli muualla mieluummin kuin paikalla, ainoa joka minusta pitäisi huolen oli äitini. Useasti hän toisteli että ei sinulla ole hätää vaikka isää ei näy, äiti on tässä.

Omaa itseään hän surkutteli usein sanomalla eihän minusta kukaan välitä, itse joudun kaikki tekemään kun isä ei ole paikalla. Väliin totesi että ristiriitaisesti kyllä teillä kaikilla sitten ilo irtoaisi jos minä kuolisin. Hän valitti omaa kurjuuttaan milloin milläkin tavoin, muistan erään syksyn kun perunan-nostoaikaan löysin pellolta vanhan mädän perunan jota näytin äidilleni, äitini totesi että tuollainen äidistäkin tulee kun lapset imevät siitä elämää

Tuolloin maatalon ylläpito vaati paljon työtä pelloila joten isäni oli kesäisin pitkiä päiviä maatöissä, aamuisin ja iltaisin hän hoiti navettatyöt yhdessä äidin kanssa. Talvisin huolehti hän huolehti navetan lisäksi muista ulkona tehtävästä tilan hoitoon liittyvistä töistä. Lisätuloja hän hankki talvisin auraamalla teitä, tien auraaminen aiheutti ongelmia koska äitini uskoi isän käyvän viettämässä aikaa muiden naisten seurassa aurausreissuillaan. Tenttasi miksi sinulla meni niin pitkään ja muuta kyräilyä, lopulta laittoi minut mukaan auraisretkille.
Vielä näihin päiviinkin äidilläni on säilynyt pinttynyt toistelu siitä ettei isä ollut koskaan tarvittaessa paikalla, ja aina isä on ollut mieluummin muualla kuin kotonaan, ja hän on aina kaiken joutunut yksin hoitamaan. Kuitenkin melkoisen maatilan isäni on ikänsä aikana rakentanut. Vieläkään en ole isältäni saanut oikein tukea mihinkään koska hän pelkää äitini reaktiota, millaisen ryöpytyksen hän saakaan niskaansa siitä mitä on minulle puhunut. Jotenkin ymmärrän häntä, ja kuinka tuo on häneen vaikuttanut.

Kun hieman vartuin äitini alkoi tekemään minusta maatilalle uutta isäntää, ensimmäiset kouluvuoteni niinkään keskittyneet siihen kuinka pärjäsin koulussa vaan siihen että olin navetassa tekemässä niitä töitä joita tuolloin ikäsenä pystyin.
10 vuoden iässä jatkuvan niistämisen, yskimisen hengenahdistuksen ja silmien kiinni turpoamisen vuoksi vanhempani veivät minut lääkärille joka totesi minussa olevan allergian ja kielsi etten voi enää navetassa olla.
Siitä lähtien minun ei tarvinnut enää navetta töihin osallistua, mutten vieläkään saanut tukea enkä apua omiin läksyihini enkä oppimiseenikaan, en ylipäätään osannut olla koulussa vaan käytökseni kuolussa oli hyvin villiä. Tokihan koululta oltiin vanhempiini yhteyksissä käytöksestäni ja oppimisestani.
Kotona sain siitä nuhteet että ole ihmisiksi siellä ja lue läksysi, muuten sinusta ei tule mitään kun et navetoimaankaan pysty. Kuitenkin äiti jatkoi painostamistani maatilan suhteen. Oma huono koulumenestykseni piinasi minua. Iltaisin murehdin sitä etten selviä tästä elämästä, epäonnistun ja minuun voi vain pettyä. Tunsin pettäneeni kaikki, pelkäsin jopa kuolemaa.

Jotenkin selvisin ylä-asteikään ja tein kesät peltotöitä äiti jatkoi painostamistaan ja manipulointiaan maatilasta. Ainoana hän näki vain että minun täytyy jatkaa maatilaa ja me vanhoina autetaan sinua kun asutaan kaikki tässä kotona. Muutoin kaikki se vaiva jota me täällä ollaan sinun vuoksesi nähty menee hukkaan. Itse olin jo tuolloin ajatellut kohdalleni muuta, mutten uskaltanut äidin reaktion vuoksi siitä alkaa kotona mitään puhumaan.
Tunsin häpeää ajatuksistani, syytin itseäni siitä että olen epäonnistunut ja tuottanut pettymyksen äidilleni. Oman tulevaisuuden suunitemien myötä aloin myöskin tuntemaan ärtymystä äitiäni kohtaan ja aloin uhmaamaan ja väittämään vastaan milloin missäkin kohtaa. Tämä ruokki myös osaltaan omaa epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnettani.

Peruskoulun päätyttyä aloin miettimään jo todella muita suunitelmia elämäni varalta, ne aiheuttivat useita kiistatilanteita minun ja äitini jo tulehtunessa väleissä.
Tämä ainainen väitely päättyi siihen, että eräänä päivä olimme viemässä pikkuveljiäni autolla leikkimään kavereidensa luokse, ilmoitin äidilleni siitä että haluan alkaa opiskelemaan armeijan jälkeen ammattia silloisen tyttöystäväni ja nykyisen vaimoni kanssa. Enkä tule jatkamaan maatilaa.
Äiti raivostui, kirkui huusi, riehui, pelkäsin että hän ajaa autolla pois tieltä. Hanskalokerossa oli puukko jonka hän sai käsiinsä ja yritti lyödä sillä minua.
Sitten yht'äkkiä tilanne oli ohitse, autossa oli täysi hiljaisuus lukuunottamatta velieni hiljaista hengenhaukkomista, äiti jatkoi hiljaa ajamista.

Tämän jälkeen ainaista manipuloimista ja tyrkyttämistä maatilan jatkamisesta ei enää kuulunut, mutta olin äidillenikin melko yhdentekevä ihminen.

Opiskelin tyttöystäväni kanssa ammatin, jatkoimme yhdessä ammattikorkeaan ja valmistuimme ammattiin. muuttelimme yhdessä työpaikkojen myötä laajalti suomessa, suhde tuntui toimivan ja ollimme todella onnellisia. Itselläni oli vain jatkuva huoli ja paine siitä kuinka selviämme, saan potkut, epäonnistumme, emme saa koskaan omaa kotia, omaa paikkaa. Tämä stressi toi mukanaan alkoholin jolla aloin tasailemaan huoltani ja stressiäni.
Vähän vähältä juomani määrät alkoivat kasvamaan ja kohta huomasinkin etten voinut enää olla ilman perjantaista nestemäistä rauhoittelijaani.
Tilanne ratkesi täysin kun työllistyin noin 6 vuotta sitten erääseen todella henkisesti raskaaseen ja pahoinvoivaan ympäristöön alkoholin kulutukseni nousi rajusti ja omat epäonnistumisen pelkoni kasvoivat. Jotenkin aloin valittamaan surkeuttani vaimolleni koska en tuntenut saavani häneltä riittävästi tukea.
Jollain kummalla tavalla alkoholi sai minut tuntemaan häntä kohtaan jotakin samaa kuin äitiäni. Jota uhmasin ja jonka hyväksyntää ja rakkautta hain..

Nyt usean viikon aikana jolloin olen yksin ja ilman alkoholia elämääni ja tapahtunutta miettineenä olen päässyt tähän saakka.
Koetan löytää apua käytökseeni ammattiauttajien kautta, en tiedä mutta luulen että äitiäni kohtaan tuntemani on ollut jotakin johon kuvaus läheisriippuvuudesta sopii, tämä riippuvuus on kohdallani saastuttanut myös avioliittoni ja toivon löytäväni avun jolla saan itseni kuntoon, samalla voin ehkä pelastaa liittoni.

Alkoholia en enää tule käyttämään, silmäni ovat avautuneet näkemään mitä se minulle ja läheisilleni aiheuttaa.
Sen suhteen läksy on opittu.

[Nimetön3]

Hei,


Hienoa, että olet löytänyt toipumisen tielle. Kykenet kirjoittamaan selkeästi ja avoimesti tilanteestasi sekä tunteistasi. Tärkeintä mitä voit tällä hetkellä tehdä, on keskittyä itseesi ja hoitaa itseäsi. Haluan myös muistuttaa, että sinä et ole syyllinen vaimosi läheisriippuvuuteen (niinkuin hänkään ei ole), hienoa että hänkin pyrkii hoitamaan itseään. On hyvä, että otatte molemmat aikaa itsellenne.
Kuulostaa siltä, että vaimosi on päätöksensä tehnyt. Jos hän haluaa erota niin et voi hänen mieltään oikein muuttaakaan. Voithan pyytää häntä palaamaan aiheen äärelle vaikka kesän jälkeen ja katsomaan tilannetta silloin uudestaan, mutta hänenhän ei ole pakko siihenkään suostua. Voi olla, että hän ei edes halua. Hän ei voi tietää sinun olevan nyt tosissasi ja ehkä sillä ei ole mitään väliä, jos hänellä ei ole enää tahtoa yrittää.

[Vieras]

Hienoa, että olet saanut kiinni raittiudesta. Ehkä suosittelsiin, että jatkat ja oatat vastana kaiken avun mitä on saatavilla, ihan itsesi takia.

Teillä on pitkä suhde takana ja vähän luulen, ettei ihminen (siis vaimosi) voi toipua siinä suhteessa, jossa on mennyt rikki. Sinuna antaisin hänen nyt olla ja kunnioittaisin päätöstä, jonka hän on viimein kyennyt tekemään. Elämä tai jumala tai kohtalo.. mikä lie.. johdattaa teidät takaisin yhteen, jos niin on tarkoitettu. Et itse sen eteen voi mitään tehdä.

Tekojensa seurausten kanssa joutuu elämään, mutta ei niistä loputtomiin itseään tarvitse ruoskia. Olet kuitenkin aika alkutaipaleella toipumisessa, samoin vaimosi omassaan ja silloin voi olla hyväksikin olla yksin, ilman parisuhdetta. Sinulla on ollut juominen, vaimolla läheisriippuvuus, eikä teistä kumpikaan ehkä tunne lainkaan itseään.. sen etsiminen on helpointa tehdä ilman parisuhdetta, vertaistuen ja ammattiavun tuella. Ymmärrän, että olet hädissäsi ja jollain tapaa sekaisin; poissa on vaimo, poissa on alkoholin maailman kulmia pehmentävä vaikutus ja kaikki on koettava raakana ja terävänä.

Helpommat ajat koittavat kyllä aikanaan. Sinä olet elossa, samoin vaimo. Vaikka eroatte/eroaisitte onhan ilon aihe sekin, että kumikin saa mahdollisuuden toipua ja elää enemmän iloa sisältävää elämää omana itsenään.

Voimia sinulle!

[Kuppinurin]

Voin samaistua vaimoosi, meillä on puolisoni raitistumisen jälkeen ollut erittäin vaikeaa yhdessä. Et ehkä haluaisikaan samaa kivistä taivalta?

Parasta mitä voit tehdä vaimollesi on antaa hänen olla ja hyväksyä se, että olet juonut parisuhteenne. Hän on päätöksensä tehnyt eikä se ole varmastikaan ollut helppoa toteuttaa. On hienoa, että olet löytänyt raitistumisen tielle. Se ei kerro läheiselle kuitenkaan tilanteestasi, että olet ollut 7 viikkoa juomatta. Itse näkisin, että pitäisi olla vähintään vuosi, ellei viisi, ennen kuin toisen raitistumiseen voisi millään tavalla luottaa. Saman verran kestää parannella juomisen aiheuttamia traumoja. Anna vaimollesi aikaa ja jatka sinä raitistumisesta ja tunteiden käsittelyä ammattiavussa.

Jos olet 10 vuotta juonut, sen jälkeen vähemmän ja ehdottelet vaimollesi viikonlopuksi jotain ohjelmaa ,en nyt tiedä miten sen sanoisin, mutta kyllä se minusta lähinnä pilalta kuulostaa. Menneet vuodet ovat juomisesta kärsineellä läheisellä niin takaraivossa, ettei arjen kulkua hetkessä muuteta. Vaimosi on tottunut olemaan ja tekemään asiat yksin, kun ei ole saanut sinusta seuraa. Ei hän oleta sinulta osallistumista, päin vastoin ehdotuksesi voi olla olleet hänelle shokki.

Tiedosta myös että vaimollasi voi olla erilaisia posttraumaattisia muistoja juovalta ajantasasi. Minä ainakin muistan, miltä mieheni näytti ambulanssissa, miltä sairaalassa, miltä kun hän kiemurteli olohuoneen lattialla, nämä kuvat palaavat aika ajoin verkkokalvolle, pelkästään kaljatölkin sihahduksen kuuleminen saattaa saada päiväni sekaisin. Näitä ei saa helposti pois mielestä.

Sinun on myös turha kuvitella, että voisitte palata samaan mitä teillä oli nyt kun molemmat olette lähteneet hoidon tielle. Molempien on nyt aika toimia omaa hyvinvointiaan edistäen. Tuntuu, että pystyt käsittelemään mennyttä ja on rohkea teko, että uskallat avautua täällä. Toivon sinulle kaikkea hyvää tällä uudella tiellä.

[Harkinta-ajalla]

Rohkeaa kirjoittaa tänne, vaikka vastaukset viestiisi eivät ole varmaankaan sitä, mitä toivoisit. Me puolisot olemme taistelleet vuosia ja vuosia itsemme kanssa miettien mikä on oikein. Enimmän aikaa mietimme mikä on oikein alkoholistia ajatellen. Sitten mietimme mikä on oikein lapsia ajatellen. Viimeisenä tulee oma itsemme sitten kun emme enää vain jaksa ja huomaamme itsekin myrkyttävämme koko suhteen viimeisetkin rippeet. Koko perhe pyörii alkoholismin ympärillä liian pitkään ennenkuin tulee se ymmärrys, että tilanne vain pahenee, ei helpota.
Eropäätös siis ei ole varmasti ollut helppo puolisollesi, koska hän varmasti sinua rakastaa, mutta ei voi sinun kanssasi elää. Tätä ristiriitaa on pitänyt työstää. Se mitä eropäätöksen tehneenä puolisona toivoisin, on, että puoliso antaisi erolle oikeutuksen ja myöntäisi että se on ymmärrettävä teko. Kun vihdoin on sen vaikean eropäätöksen tehnyt, niin viimeinen mitä haluan, on puolison ehdotukset yhteiselämän jatkamisesta ja suhteeseen sitoutumisesta. 7 viikkoa juomatta on todella lyhyt aika. Minulla ei ole mitään ajatusta vastaan että olisimme taas yhdessä vuoden, kahden päästä. Mutta siihen päätökseen saakka eron pitää olla selvä, ilman mitään velvoitteentuntoja, koska olemme niin pitkään eläneet vain toista varten. Halusi tai huomasi se alkoholisti sitä tai ei. Elämä on pyörinyt alkoholismin ympärillä, ja haluamme siitä kertakaikkiaan pois. Ennen ei voi aloittaa alusta.