Winston-84 kirjoitti:Onnea uudesta, oikeasta hetusta <3.
--- myytti äitihahmosta, joka sydänverellään rakastaa ja leijonaemon lailla suojelee lapsiaan ja uhraa kaikkensa heidän hyväkseen. Eipä se monissakaan tapauksissa pidä paikkaansa. Jo ihan tilastollinen fakta on, että pienelle lapselle kaikkein vaarallisin ihminen on oma äiti. Toki tuossa vaikuttaa se, että pikkulapsen elinpiiriin ei yleensä kuulu kovin paljon perheenjäsenten ulkopuolisia henkilöitä, mutta ei se silti asiaa paremmaksi muuta. Ja vaikkei puhuttaisi edes mistään äärimmäisestä fyysisestä väkivallasta, päihdeongelmista ym. tosi raflaavasta setistä, kyllä lastaan voi mitätöidä, nöyryyttää ja muutoinkin pahoinpidellä henkisesti monin hienovaraisemmin ja silti hyvinkin traumatisoivin tavoin. Ihan kun kuuntelee monien kavereiden ja esim. omien vanhempieni juttuja, niin eipä niissä oma äiti mitään suurta rakkauden ilmentymää edusta ---
Kiitos <3 menee lokakuun puoliväliin, että saan uuden hetun vahvistettua, mutta oon jo nyt niin onnellinen että sieltä se on tulossa!
Ja kyllä, hienovaraisempi trauma on ihan yhtä lailla tuhoavaa, luulen että ero on lähinnä siinä, että jos perheessä on kulissit kunnossa niin lapsi ei samalla tavalla pääse tippumaan täysin yhteiskunnan ulkopuolelle kuin vaikka päihdeperheessä voi käydä. Mut silloin puhutaan erosta miten se trauma manifestoituu, ei siitä että mikä trauma on pahempaa kuin toinen.
Ihana kuulla, että sun äitis on noin fiksu <3
Järkyttävä lihaskipu ja -kireys niskassa ja selässä! Sain kuitenkin viime yönä nukuttua, niin mieliala on hyvä. Meen sinne raamattupiiriin tänään, vaikka eilen masens lukea Kirkko & Kaupungista haastattelu henkien manaajista Suomessa. Mun mielestä tommonen ei kyllä evlut kirkkoon kuulu. Itse "eheytyksen" lapsena kokeneena, ihan karseeta paskaa. Se juttu nosti trauma-ajatuksia pintaan ihan kunnolla. Tulee pelkoja että mitä jos se tapahtuu uudestaan. Hassua, että sillä voi olla ihmiseen niin suuri vaikutus, vaikka ei siinä fyysisesti tapahtunut muuta kuin että pidettiin ranteista kiinni ja huuto- "rukoiltiin" henkiä poistumaan musta. (Tuo ei mun mielestäni ole rukoilua; rukous on ihmisen ja Jumalan välistä kommunikaatiota, tuo oli show suvun mieliksi.) Olin eskari-iässä. Mua inhotti ja pelotti kun sen setämiehen suusta tuli kuumaa hengitystä ja sylkitippoja kun se niin tosissaan huus. Mietin että sitäkö ne "henget" on. Eikä se loppunut ennen ku sanoi ja teki mitä aikuiset halus. Eli pyysi anteeksi ja katui ja jotain. Eihän lapsi edes tajua mitä tollases tilanteessa tapahtuu. Jäin sitten miettimään että jos mussa onkin pahoja henkiä? Mun vanhemmat ei edes olleet uskossa, mutta niitä ärsytti niin paljon, kun sanoin olevani poika, että ajattelivat kai että mikä vaan on parempi kuin ärsyttävä lapsi joka sinnikkäästi kieltäytyy olemasta tyttö. Olin sitten poika vain salaa. Yksin leikkiessäkin siitä tuli silti vähän syyllinen olo. Tosin, en koskaan ajatellut että mun olemassaoloni olis jotenkin Jumalan tahtoa vastaan koska mähän vain olen mä. Musta tuli sitten loppujen lopulta tosi uskonnollinen ja opiskelin teologiksi. Se oli mun keino ottaa haltuun hengelliset traumat. Silti välillä ahdistaa niin paljon mennä kirkkoon että on paskat puntissa, varsinkin kun oon tatuoitu ja pukeudun mustiin, niin joskus mummot ja sedät kuittailee tai tuijottaa. Mutta annan niiden olla, omapa on ahdasmielisyytensä!
