Hei vaan pitkästä aikaa.....toivottavasti voitte hyvin ja asiat etenee suotuisasti.
Olen
Sylvia ja [b]Ulpukka[b] seurannut taisteluanne sairautenne kanssa. Olette kyllä ihmeen positiivisia kaikesta kokemastanne huolimatta. Ihailen teitä! Minä en valitettavasti ole kaltaisenne.
Mun tilanne nyt on se, että en pysty kävelemään ja lepokipu jäytää vasenta pakaraa ja reittä. Perjantaina sain sitten päivystyksessä sen kortisonipiikin ( jota ruinasin jo 13.6.) - kas kun tuon issias, piriformis - vai mitähän vielä arvailtas

kanssa on ilmeisimmin päällä myös lonkan bursiitti. Tulehduskipulääkkeitä, särkylääkkeitä maximi määrät, mutta silti sattuu niin, että olen itkenyt lähes päivittäin. Tämä pistää kyllä nöyräksi, kun kolmatta viikkoa katselee taivasta lattialta. Yritän ruinata lähetteen magneettikuvaukseen, mutta voi sekin jäädä haaveeksi. Kun meidän kulmilla tuntuu että kaikesta hoidosta karsitaan. Tai sitten mulla on vaan väärä lääkäri.
Psykologin konsultaatiotkin loppuivat ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen, että psykologi kovasti kyseli miten voin elää sen tilanteen kanssa, jos emme sovi äitini kanssa ja häntä ei sitten kohta enää ole? Vastasin, että kirjoitin hänelle sen kirjeen silloin 5.7. ja selitin tilanteen ja pahoittelin huonoa ja äkkipikaista käytöstäni. Jos sieltä ei kuulu mitään, niin olen kylläkin levollisin mielin - olen kertonut ajatukseni ja jos ei se kiinnosta, niin tilanne on tämä. Minulla on myös veli, joka pysyttelee näkymättömänä, joten en koe että minun pitäisi vielä tyrkyttää itseäni sinne päin. Tästä juttelin lasteni kanssa ja heidän tukensa oli liikuttavaa. He sanoivat että " äiti, ei sun tarttee sinne kynnysmatoksi ryhtyä". Lämmitti kyllä kovasti mieltä.
Mutta nyt huolestuttaa kyllä tämä liikuntakyky. Liikkuminen on ollut mulle kuitenkin se ratkaisu moniin asioihin ja jos se vaikeutuu, ongelmat lissöntyvät.
Mut silti en anna periks, sinnittelen vaikka sattuu
