[ikzu]

Mjohas, eilen sai todistaa alkoholismia taas ihan lähietäisyydeltä. 36-vuotias jannu. Asuu yksin ja ei varsinaisessa työelämässä ole tainnut oikein koskaan olla. Elämä on pääasiassa ryyppäämistä ja videopelien pelaamista. Varmasti +50 kiloa ylipainoa. Siellä haukuttiin neekerit ja homot ja mitä näitä nyt on. Viinan kihahtaessa kunnolla huttuun kaikki jutut oli, kuin joltain 12-vuotiaalta esiteiniltä. Hänen yksi kaverinsa vaikutti myös ihan yhtä märältä tapaukselta.

Tavallaan surullista, mutta toisaalta taas sääliminen on aika turhaa hommaa. Aikuinen ihminen saa tietysti tehdä elämällään mitä haluaa.

Se mikä mua vaan hämmästyttää on se, että miten pitkälle tämmöisiäkin tapauksia ihan ns. "normaalit" ihmiset katselevat, eivätkä sano tai puutu asiaan millään tavalla. Toisilta alkoholisteiltahan nämä usein saavat sitä tukea, ymmärrystä, sääliä ja silmien ummistamista, mutta luulisi, että terveet ihmiset sentään näkevät todellisuuden. Tiedän, että hänelläkin on paljon kavereita ja ystäviä, joista taatusti monilla ei ole minkäänlaista alkoholiongelmaa. En toki tiedä sitä, että mitä he itse miettivät. Saattavat nähdä ihan samat asiat, kuin minäkin, mutta kokevat että asiasta ei rohkene puhua. Tai odottavat, että ihminen itse juo itsensä tarpeeksi tärviölle.

On se kynnys toisaalta toki itselläkin todella korkealla lähteä kenenkään juomisesta huomauttelemaan.

Mutta tuostakin esimerkistä sen näkee, että mitä pidemmälle se alkoholismi etenee, niin sitä vaikeampaa sieltä on enää elämään ponnistaa. Tämäkin tapaus on luultavasti jo hyvin syvälle mielessään lukittautunut siihen omaan pieneen piiriinsä, jonka se hänen asuntonsa ja ryyppykaverit muodostaa. Siitä tyrmästä ei ihan äkkiä ponnistella sellaiseen elämään, jota hänkin luultavasti sisimmässään oikeasti haluaisi elää.

[1970]

^ Yksinäinen, päihteillä läpeensä kyllästetty, akaton mies vailla suuntaa elämässään on aina traumaattinen
ja monesti sangen surullinen keissi ja harva sieltä nousee, vaikka nostettaisiinkin ja syy on miltei aina muissa
ja se on kuin paavoväyryskän koiranleuka antamassa lausuntoa holismin hyvistä ja kehittävistä puolista !

Naiset on tässäkin asiassa järkevämpiä ja suuntautuvat aktiivisesti enempi elämään.
No, viuna on toki kelpoinen keijonkiihdytin kelle vaan ja harvoinpa etenkään
se luunliukas kestotärpätti ja käytöksen alenninsoppa ketään nostaa mitenkään
myönteisesti framille tai tekee keskivertoa fiksummaksi tahi viehättävämmäksi...

Niin ja morjesta vaan Ikzu tähänkin syksyyn, olit jo aiemmin tähtäimessäni,
mutta se tilaisuus morjestaa meni siinä muussa plinkkivilinässä ohitte !

Niin ja 2010-saapumiserä ja kovin plinkin lopettamon rotaatio koskaan ja old times old times-höpinät siihen päälle

ja tätä päivää vaan kaikille, etenkin halloweenista innostuville ja nätin naamansa jo pahoille ruhjeille ja verille maalanneille.

[ikzu]

Morjesta 1970! Olen lukenut sun kirjoituksiasi yleensä, kun vierailen täällä. Hienoa kuulla, että sulla menee nykyään elämässä varsin mukavasti.

[1970]

^ Juu, kiitos vaan ja nähtävästi sulla myös on asiat kondiksessa.

Elämä on... ja niin edespäin, enkä lähe enempiä kirjoittamaan,
kun ei siitä tule loppua, vaan alanpa tässä nytyy reenaamaan !

[lomapuisto]

Osuvasti ja tänne sopivasti kirjoitatte, ikzu ja 1970!

On aina arvoitus, mistä alkoholisti löytää toivon kipinän ja uskalluksen lähteä hakemaan apua ongelmiinsa, ja nimenomaan juomisongelmaansa rehellisesti ja sitä vähättelemättä tai salaamatta.

Tällaisena päivänä, kun ihmiset käyvät haudoilla muistelemassa kuolleita sukulaisiaan ja muitakin, olen käynyt ajatuksissani läpi alkoholistisukulaisteni lisäksi tuntemiani edesmenneitä alkoholistitovereitani. Osa heistä eli loppuun asti raittiina, osan viikatemies vei mennessään kesken ryyppykauden.

Päivä kerrallaan

[ikzu]

Mjahas joo, tänään tulee sitten 10 vuotta täyteen yhdestä elämäni parhaasta päätöksestä.

Tavallaan nyt kun tätä aikaa on jo kulunut melko paljon ja se antaa asioille perspektiiviä, niin sen pystyy näkemään, että mihin suuntaan se elämä olisi mennyt, jos en olisi valinnut silloin 10 vuotta sitten tälläistä tapaa elää. Tuolla kylillä ja kujilla, kun näkee näitä viinamäen miehiä ja naisia, niin kyllähän se tuo sellaisen ymmärryksen, että onneksi ei itse tarvi enää elää tuolla tavalla.

Olin itse silloin siitä onnellisessa asemassa, että mulla oli silloin ihmisiä ympärillä, jotka nostivat ns. kissan pöydälle ja sanoivat asiat hyvinkin suoraan. Alkoholismin kieltäminen on siellä siinä kurimuksessa olevan omassa päässä, niin voimakas, että ihminen ei itse usein tajua tai näe sitä omaa tilaansa. En minäkään nähnyt, enkä nähnyt pitkään aikaan vielä senkään jälkeen, kun olin jo sen huikan ottamisen lopettanut. Mutta nyt näen ja olen erittäin hyvilläni tästä. Kyse ei nähdäkseni omalla kohdallani ollut koskaan niistä määristä, tai siitä, että kuinka usein join. Vaan se jutun pihvi ja siemen oli se, että olin koukussa siihen alkoholiin ja se hallitsi minua. Ja mitä tiukemman otteen se saa ihmisestä, niin luontaisena jatkumona oli se, että ne määrätkin ja kännien kovuudet rupesivat sitä myötä kasvamaan.

Mä olen jo pitkään sitä sanonut, että raitistuminen on ennen kaikkea oman itsensä rehellistä kohtaamista. Ne kaikki pelot, häpeän tunteet ja arvottomuuden tunteet on edelleen siellä jossain säilössä tallessa. Ja kun juomari lopettaa ensin juomisen, niin sen jälkeen aloitetaan noiden asioiden käsittely.

Raittius ei ole poistanut elämästä haasteita ja kyllä tässä oikeasti parempi on, että suostuu ottamaan koko elämän vuoristoradan vastaan. Mutta yhä enenevissä määrin tämä on tuonut sellaista tunnetta, että näkee omaan sisimpäänsä ja tajuaa enemmän sitä, kuka oikeasti on. Ja siitä ihmisestä on tajunnut, että oikeasti siinä ihmisessä on paljon hyvää ja rakastettavaa. Sillä ihmisellä on jopa jotain arvokasta annettavaa. Tämä on tunne, joka ainakin omalta kohdaltani varsinkin silloin joskus vuosina 2009-2010 oli aivan täydellisen totaalisesti hukassa. Ja joka siellä joskus on ollut, tietää minkälaista piinaa se on.

Onneksi ei tarvitse enää olla siellä.

[0132]

Lainaus menneisydestä:
ikzu kirjoitti:
Selviä päiviä takana pyöreät 60 ja valoa jossain kaukana tunnelin päässä olen jo havaitsevanani. Maltilla, maltilla, niin joskushan tämän on loputtava?

Sydämmestäni onnittelen.
Putkis 3v

[ikzu]

Lainaus menneisydestä:
Sydämmestäni onnittelen.
Putkis 3v

Kiitos!

[1970]

Hyvää yhdettätoista vuotta !

[ikzu]

Olisi paikallaan pitkästä aikaa tännekin purkaa vähän omia ajatuksiaan. Kirjoittamista itseäni varten. Olleet nämä viimeiset viikot melkoista mylläystä. Sitä voisi ehkä kuvitella, että kun on näinkin pitkään jo ollut juomatta, niin tämä olisi enää pelkkää viheltelyä tässä vaiheessa. Noh, ei se pelkästään sitä ole. Ainakaan minun tapauksessani.

Oletteko miettineet mitä tarkoittaa luovuttaminen tämän sairauden edessä? Sitä minä en nimittäin ole osannut tehdä. Toistaiseksi.

Olenhan kyllä alkoholistiksi itseni tunnustanut jo pitkään ja sen jotenkin älyllisesti ymmärtänytkin. Mutta onko asian tunnustaminen oikeasti tullut tuolta syvältä? Sydämestä, pohjasta saakka?

Ei ole.

Minullahan homma meni niin silloin vuonna 2010, että vaikka kyllä olen siitä asti ollut juomatta, niin sellainen ydinongelma on jäänyt ratkaisematta. Paha olo sisälläni, häpeän, turvattomuuden ja arvottomuuden tunteita, jolta kumpuavat jostain todella kaukaa, lapsuudesta saakka.

Pakomatkaa omasta itsestäni. Sitähän tämä elämä on edelleen ollut. Alkoholin tilalle tuli muita riippuvuuksia, joihin yhä pakenin todellisuutta ja totuuden kohtaamista. Tietokonepelit, överiksi mennyt urheilu, pornoriippuvuus, nettiriippuvuus yms. Ei sillä oikeastaan ole ollut väliä, koska noissa kaikissa on toimineet ne samat mekanismit taustalla.

Koska en osannut, enkä uskaltanut antaa periksi, luovuttaa, antautua - miten sen ikinä ilmaiseekaan, niin mun elämäni meni sellaiseen vahvuuteen sairastuneen ihmisen yksinään selviytymiseen. Kyllähän tuollakin tavalla toki koulut käytiin loppuun, tehtiin elämäntaparemontti syömisen ja liikkumisen osalta, lopetettiin tupakointi, päästiin työelämään sisälle jne. Ulkoisesti elämän olen saanut oikeinkin hienosti mallilleen. Mutta tälle sisältä päin jäytävälle ololle ei tuollaisella tahdonvoimaan perustuvalla puskemisella pysty löytämään parannusta.

Nyt tässä viime aikoina on tuntunut siltä, että en kertakaikkiaan jaksa enää tätä kamppailua. En halua enää sitä.

Itku on tullut viime viikkoina. Moneen kertaan. Tuossa itkun seassa mä jotenkin annan sen totuuden tulla tuolta syvältä itsestäni. En enää vastusta. Siinä itkussa kohtaan pienen lapsen itsessäni. Haavoitetun ja peloissaan olevan lapsen, mutta samalla myös näen miten paljon hyvää tuossa lapsessa on. Sitä minä haluaisin, että myös muut ihmiset minussa näkisivät sen ihmisen. Ja eihän kukaan tietenkään voi nähdä sitä ihmistä, jos en itse sitä muille näytä.

AA:ssa olen myös usean vuoden tauon jälkeen ruvennut taas käymään. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa istun siellä niin, että tunnen sen oikeasti olevan paikka, jossa minun kaltaiseni ihmisen kannattaa käydä. Ei ole enää mitään sisäistä vastaan hankaamista. Se on myös minua helpottanut kovasti, että olen nyt vihdoinkin ymmärtänyt sen, että alkolismi on ihan oikeasti sairaus. Eikä sairautta kuulu hävetä. Se ei liity ihmisarvoon mitenkään.

Koen tosi voimakkaasti, että tässä olen nyt jonkin sellaisen äärellä, jossa elämä antaa oppia. Olisi aika ottaa nyt se oppi vastaan.

[0132]

Hei ikzu.
Kauas olet raittiina kulkenut. Onnittelut siitä.
Olet uuden äärellä???
Ehkä Sinulla on "synnytystuskia".
Toivon asioiden avautuvan oikeaan suuntaan.
Ole rohkea!

Putkis

[ikzu]

Kiitos tsempeistä. Uuden äärellä kenties hyvinkin.

Tuntuu kuin minussa olisi kaksi eri voimaa, jotka vetää vastakkaisiin suuntiin. Toisaalta toinen voima saa tuntemaan, että luovuta, anna periksi. Totuuden voimaksi sitä voisi nimittää. Mutta tuo tekee minusta haavoittuvan ja hauraan. Joten se samalla pelottaa. Sinne minun kuitenkin pitää mennä.

Toinen voima on se addiktioiden voima, joka ikiajat on saanut minut pakenemaan. Kiemurtelemaan, selittelemään, lykkäämään, valehtelemaan, kiertelemään ja kaartelemaan. En halua enää sitä.

[0132]

Hei ikzu.
Luen tekstistäsi paljon. Siis paljon enemmän kuin olet kirjoittanut.
Luulen että tiedän jotain, mutta vain luulen.

Kun kirjoitat:
"Totuuden voimaksi sitä voisi nimittää. Mutta tuo tekee minusta haavoittuvan ja hauraan. Joten se samalla pelottaa. Sinne minun kuitenkin pitää mennä.

Toinen voima on se addiktioiden voima, joka ikiajat on saanut minut pakenemaan."

Ehkä Sinun polkusi risteyksessä näkyy vaelluskenkien jäljet? Ne saattavat olla minun, niin tutulta nuo sanasi tuntuvat.

Pelkäät ja haluat paeta.
Tiedätkö että olen kirjoittanut kirjan. Se kertoo tarinan minun elämäni polun valinnasta.
Kirjan nimi on:
Pelkään mutta en pakene.
Kirjasta löytyy tietoa tuolta kirjavinkeistä ja tietysti ketjustani Putka Häiriköille.

Älä pelkää, kulje rohkeasti eteenpäin.

Putkis