[Kun mikään ei riitä]

Tämä seuraava ei liity niinkään päihteisiin ja niiden käyttöön, vaan toimii ehkä muistutuksena siitä, että se päihteistä eroon pääsy ei ole mikään tae sille, että pelkkä raittius tuo sen onnen elämään...Mutta kaikesta huolimatta, ensi kuussa tulee kolme vuotta raittiutta täyteen!!


Nyt se sitten tapahtui, minkä alitajuisesti tiesin olevani edessäni jossain vaiheessa: Uupumus, henkinen romahdus, totaaliväsy. Mutta miksi? Minullahan on monien silmissä kaikki paremmin kuin hyvin. Johdan omistamani hyvin menestyvää yritystä, olen pysynyt lähes kolme vuotta raittiina, minulla on harrastuksia, joita minulla on mahdollisuus toteuttaa taloudellisesti ja ajallisesti pienellä suunnittelulla lähes rajattomasti. Minulla on (kaiken jälkeen, ihme kyllä) perhe, omistusasunto lähes järven rannalla. Rajattomat mahdollisuudet käyttää puolen tunnin ajomatkan päässä olevaa kesämökkiä. Olen fyysisesti suht hyvässä kunnossa. Minulla on muutama erittäin läheinen ystävä. Kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin. Miksi olen sitten totaalisen väsynyt kaikkeen? Miksi keväällä minulle tuli olo, etten saa mistään enää nautintoa. Kaikki tuntui vain suorittamiselta. Elämä tuntui olevan täynnä velvotteita ja vastuuta. Aamusta lähtien mahassa oli ahdistava möykky, joka pikku hiljaa kasvoi ja kasvoi. Se saattoi hävitä hetkeksi vain tullakseen isompana takaisin. Koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Tuntui, että kannoin monien ihmisten murheita ja suruja mukanani, mutta kuitenkin samaan aikaan erkanin niistä minulle kaikkein tärkeimmistäni, perheenjäsenistä. Missään ei ollut hyvä olla. Töissä tunsin olevani vain muiden jaloissa. Pyörin ja tein asioita vailla selkeää suunnitelmaa ja päämäärää. En pystynyt keskittymään mihinkään kunnolla. Aloitin jonkun asian hoitamisen vain lopettaakseni sen melkein samoin tein siirtymällä seuraavaan tehtävään. En pystynyt enää olemaan fyysisesti paikallani, vaan vaeltelin työpaikallakin huoneesta toiseen. Työpaikalla ollessani, minut valtasi nopeasti vahva halu lähteä sieltä pois. Tunsin itseni huonoksi johtajaksi, joka vain katsoo sivusta, kun työntekijät pikkuhiljaa väsyvät, pystymättä tekemään mitään järkevää asian hyväksi. Seurasin lähes maanisesti, yötä päivää, asukaskirjauksia ja ahdistuin, jos tietyillä asukkailla oli ollut aggressiivista käyttäytymistä. Yritin käydä tilanteita työntekijöiden kanssa läpi ja miettiä erilaisia keinoja, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Työntekijät väsyivät ja riitaantuivat toistensa kanssa, mikä väsytti heitä entisestään.
Toukokuussa koin kotona asumisen niin vaikeaksi, että päätin muuttaa pois. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Äitienpäivän jälkeisenä maanantaina ilmoitin vaimolleni haluavani erota ja jo 26.5 olin muuttanut kotoa pois vuokrakaksiooni ja aloittanut tapailun itseäni huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Samalla kun tunsin valtavaa syyllisyyttä ratkaisustani, koin pitkästä aikaa uuden suhteen tuomaa mielihyvää. Alitajuisesti tiedostin, että tilanne oli erittäin haastava, etenkin kun kyseinen nainen työskenteli yrityksessäni ja oli itsekin vasta eronnut, mutta uuden suhteen tuoman mielihyvän tieltä onnistuin hetkeksi työntämään kaikki ikävät tunteet mielestäni. Lasten ikävä oli silti raastavan tuntuista. Kesäkuu oli töiden suhteen erittäin raastavaa. Oli miljonaa asiaa, mitkä piti saada hoidettua ennen heinäkuussa alkavaa lomaani, suhteeni työntekijäämme oli tullut julki, mikä omalla tavallaan toi uusia jännitteitä ihmisten välille. Oloni alkoi käydä sietämättömäksi, ja aloin pikku hiljaa myöntämään itselleni, että olin hukassa. Ajattelin, että kunhan kesälomani pääsee alkamaan, niin kaikki asiat helpottuvat kuin itsestään. Päätin hammasta purren selvitä lomaani asti työkuormani kanssa. Heinäkuun alussa, lomani ensimmäisellä viikolla, teimme jo aiemmin keväällä vaaramamme loman perheen kanssa ulkomaille. Olin ahdistunut. En oikein tiennyt, minne kuuluisin. Tuntui, että olin jo reilun kuukauden aikana eristäytynyt perheestäni niin paljon, että koin olevani siitä jo ulkopuolinen. Lisäksi vaikutti siltä, että vaimoni ja lasteni välinen suhde oli entisestään tiivistynyt, mikä teki oloni vielä surullisemmaksi. Mieltäni myös ahdisti se, että olin pikku hiljaa alkanut myöntämään itselleni, että suhde kotona Suomessa odottavaan ja myös omista elämänsolmujensa kanssa kamppailevaan naiseen ei tulisi kantamaan. Melko pian lomareissumme jälkeen huomasinkin makaavani yksinäisenä ja ahdistuneempana kuin koskaan aiemmin vuokrakaksion sängyssä täysin voimattomana, surun murtamana, häpeissäni ja totaalisen uupuneena. Soitin vaimolleni ja selitin parhaan kykyni mukaan tilanteen. Vaimo sanoi yrittäneensä kertoa huolestaan uupumistani kohtaan jo pitkään, mutten ollut kuunnellut häntä. Soitin seuraavana päivänä myös osakastoverileni, joka alkoi miettimään, miten tästä nyt edetään. Menin heti myös työterveyshuoltoon, jossa tilanteeni kerrottua sovimme uuden, uupumistilani kartoituskäynnin, jonka jälkeen varasin ajan työterveyspsykologille. Osakaskumppaneiden kanssa sovimme, että pitelen ”pitämättömiä lomiani” lokakuun alkuun asti, jolloin pidetään palaveri, millä eväillä tästä firmaa lähdetään viemään eteenpäin. Siihen asti vastuullani on ainoastaan laskutusten tekeminen. Nyt asun myös taas perheeni parissa ja yritämme saada asioista keskusteltua. Elämä on...

[mies metsänreunasta]

Niin meitä elämä vie -jos kohta siinä itse tietysti suuntaan jos toiseenkin tuupimme itseämme.

Ei se juomattomuus kaikkia asioita korjaa, sen kai me jokainen olemme ymmärtäneet jo sdilloin kun korkkia kiinni laitettiin.

Mutta, kuten nytkin kirjoituksestasi voi huomata, hyvin olet kuitenkin kasassa ja kokoamassa asioitasi noidenkin tapahtumien jälkeen. Järki on mukana ja tiedät missä mennään.

Uskallan väittää, että jos vielä vetäisit reippaasti viinaakin, niin paljon huonompi olisi ennuste, omassakin mielessä.

Kyllä sinä siitä nouset. Loma, hiukan pidempikin, voi olla se pelastus. Annat pölyn laskeutua, saat taas hiukan etäisyyttä asioihin ja sitten taas eteenpäin.

Jaksamista toivottelen, ja jaksathan sinä.

Jatketaan!

[pumppu]

Ilmeisesti kuitenkin haluat että jotain kommentoidaan tuohon mitä kirjoitit.
Olen elämässäni kohdannut ihan samaa tunnetta, kun olen vain suorittanut elämää. Yrittänyt poukkoilla paikasta toiseen etsien jotain mikä antaisi mielihyvää ja elämänmakua, kun kaikki puudutti, ahdisti ja näytti epätoivoiselta. Oikeastaan kun nyt luin kirjoitustasi tajusin miten ihminen kokee tuollaista tunnetta joskus, ja ei merkitse ollenkaan mitään se onko omaisuutta, työtä, perhettä tms.
Mutta mistä se saa alkunsa? miksi se tulee? Ja mikä sen parantaa? Siinäpä pohdittavaa, meille kaikille.
Ehkä olen väärässä, mutta onko tuo se tunne mihin alkoholisti alkaa juoda, ainakin joskus?

[Kaaleppinen]

"Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?"

Voi olla hieman kärjistetty aloitus omaan kokemukseeni, tuo ylläoleva raamatunlause, mutta koska se pitää sisällään minun elämästäni yli kolme vuosikymmentä jatkuneen, pakonomaisen suorittamisen niin senkummemmin mitään julistamatta jätän tuon tuohon.

Kokolailla vahvoja samaistumisen kokemuksia ketjun aloittaneen kirjoittajan tekstit herätti. Omalla kohdallani ei riittänyt yksi, eikä edes kaksi kertaa seistä oman elämän raunioilla, jotta olisin suostunut myöntämään itselleni, ettei onni jota pakonomaisesti metsästin, tulisi löytymään "tuolta jostain". Vasta kun raittiuteni tuomalla selväpäisyydellä seisoin taas kerran savuavilla raunioilla, löysin todellisen halun lakata suorittamasta elämää. Myöntäen ensikertaa elämässäni oikeasti sen etten todellakaan tulisi itse löytämään onnea ja autuutta mistään mitä tämä maailma tarjoaa.

Minun kohdallani varsin vaikea isäsuhde aiheutti jo varhaisessa lapsuudessa kokemuksen itsestä, ihmisenä jonka tulisi taistella oikeudestaan elää ja olla olemassa. Liki neljä vuosikymmentä elin elämää, sisälläni ajatus ettei minusta koskaan tule mitään. Tuon sain isältäni perintönä. Olihan hän saanut sen omalta isältään. Surullista se että isäni meni päihteiden avustamana hautaan, koskaan saamatta kokea riittävänsä.

Ei minullekaan aikaisemmin riittänyt mikään. Vaikka minulla oli kaikki, koin vahvimpana tunteena sisälläni armotonta tyhjyyttä. Vasta kun toistamiseen ja vieläpä selvinpäin menetin kaiken, tulin aidosti halukkaaksi katsomaan aikaisemmasta poiketen sisimpääni. Vasta kun tunnetasolla oikeasti kohtasin sen miltä tuntui kun oma vanhempi sanoo ettei sinusta ikinä tule mitään, ymmärsin miksi olin läpi elämäni uhmakkaasti yrittänyt todistaa jotakin, ymmärtämättä yhtään mitä, saati kenelle todistelen.

Tuon kokemuksen jälkeen olen pikkuhiljaa opetellen löytänyt aitoa onnea hyvin pienistä asioista. Joinain aamuina istuessani portailla katsellen auringon nousua, tuo onnellisuus on tullut lähelle linnunlauluna, perhosen liitelynä tai aamukasteen pisarana, joka on pysäyttänyt minut toteamaan etten tarvitse yhtään mitään, sillä minulla on jo kaikki.

Mutta niinkauan kuin jatkoin juoksemista, en kyennyt pysähtymään. Huomatakseni, että lopulta se mitä tavoittelin, olikin kokoajan läsnä. Ongelma oli vain siinä, että minulla oli niin armoton kiire saavuttaa jotakin että sen vuoksi olin sen menettää.

Loppuun siteeraan oman tukihenkilöni minulle toteamaan lauseen: "Hellitä hyvä hullu, hellitä."

[Kun mikään ei riitä]

Erittäin hyviä näkemyksiä kaikilta, kiitos niistä! Sitä olen nyt itsekin ihmetellyt, että kenelle oikein yritän näyttää ja todistella ja miksi? Kun kuitenkin asiat, jotka saavat minut onnelliseksi, ovat erittäin yksinkertaisia asioita: Luonnossa liikkuminen ja lukeminen

[Kaaleppinen]

Kun sen armottoman säntäilyn ja suorittamisen sijaan pyrkii pysähtymään, kuunnellen sisintään, vastaus löytyy kyllä. Kipeitä tunteitahan se alkuun saattaa nostaa, mutta vapaus joka tuon suorittamisen tauottua koittaa, on todellakin sen arvoista.

Juuri se mitä tavoittelen itseni ulkopuolelta, löytyy sisältäni. Nimittäin onnellisuus.

[lizzy (poistunut käyttäjä)]

Ei minullekaan aikaisemmin riittänyt mikään. Vaikka minulla oli kaikki, koin vahvimpana tunteena sisälläni armotonta tyhjyyttä. Vasta kun toistamiseen ja vieläpä selvinpäin menetin kaiken, tulin aidosti halukkaaksi katsomaan aikaisemmasta poiketen sisimpääni. Vasta kun tunnetasolla oikeasti kohtasin sen miltä tuntui kun oma vanhempi sanoo ettei sinusta ikinä tule mitään, ymmärsin miksi olin läpi elämäni uhmakkaasti yrittänyt todistaa jotakin, ymmärtämättä yhtään mitä, saati kenelle todistelen.

Tuon kokemuksen jälkeen olen pikkuhiljaa opetellen löytänyt aitoa onnea hyvin pienistä asioista. Joinain aamuina istuessani portailla katsellen auringon nousua, tuo onnellisuus on tullut lähelle linnunlauluna, perhosen liitelynä tai aamukasteen pisarana, joka on pysäyttänyt minut toteamaan etten tarvitse yhtään mitään, sillä minulla on jo kaikki.

Mutta niinkauan kuin jatkoin juoksemista, en kyennyt pysähtymään. Huomatakseni, että lopulta se mitä tavoittelin, olikin kokoajan läsnä. Ongelma oli vain siinä, että minulla oli niin armoton kiire saavuttaa jotakin että sen vuoksi olin sen menettää.

Kiitos tästä. Tämän paremmin en osaisi omaa tilannettani kuvata

[lizzy (poistunut käyttäjä)]

...sillä erotuksella vaan, että minua pidettiin "erinomaisena" lapsena, jonka olisi pitänyt toteuttaa aiemman sukupolven saavuttamattomat haaveet ja todistaa se ettei alkoholismi lapsuuden perheessä ollut vahingoittanut minua mitenkään. Kuinkas sitten kävikään kun kamelin selkä katkesi? Voimia sinulle "kun mikään ei riitä" ja onnittelut pitkästä raittiudesta! Mennyt on mennyttä ja nyt on nyt.

[lomapuisto]

Kun mikään ei riitä kirjoitti

Minulla on muutama erittäin läheinen ystävä.

Hei, muistan sinut hyvin, kun kirjoittelit tänne kolme vuotta sitten, ja hienoa, että olet pitkään ollut raittiina. Erinomainen asia on myös, että sinulla on läheisiä ystäviä. Itse ajauduin juomiseni loppuaikoina yksinäiseksi, en kyennyt ystävyyteen enkä toveruuteen. Jälkeenpäin katsottuna elämäni ajautui onneksi siihen pisteeseen, että myönsin voimattomuuteni alkoholiin nähden ja että elämäni muutenkin oli muodostunut sellaiseksi, että en selviytynyt omin voimin. Päätin hakea apua, ihan kuin sinäkin nyt. Siitä päätöksestä sinulle sydämelliset onnittelut!
Kun kutakuinkin sinun iässäsi pääsin AA:n voimapiiriin, sain sieltä heti raittiuden. Pian rupesin luottamaan muutamiin siellä tapaamiini raitistuneisiin alkoholisteihin ja olen saanut heistä ystäviä ja tukihenkilöitä. Raittius on myös avartanut elämääni ja olen saanut ystäviä muualtakin, kun vain olen mennyt ihmisten joukkoon.

Tänään olen kiitollinen AA:n vertaistuen tarjoamista menetelmistä raittiuden ylläpitämiseksi ja uudenlaisesta elämästä, niin hyvinä kuin raskainakin päivinä.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

[Kun mikään ei riitä]

Sattumalta mieleeni juolahti käydä Plinkissä kurkistamassa ja melko tarkkaan tasan vuosi onkin vierähtänyt viimeisestä vierailustani. Paljon on vuodessa tapahtunut ja samalla niin vähän. Olen pysynyt edelleen raittiina, mikä lienee se tärkein asia. Olen onnistunut vähentämään töitä ja aloittanut psykoterapian. Kävin yksin vaeltamassa Espanjassa pyhiinvaellusreitin St Jain Pied de portista Santiago de Compostelaan, mikä teki päälleni ihan helvetin hyvää. Tuntuu, että ihan pienin askelin alan päästä itsestäni jyvälle ja ehkä jopa vähän pidän siitä, mitä sieltä muurien ja möykkyjen takaa alkaa löytymään

[Metsien mies]

Hei kmer!

Tässä Ketjussasi on paljon tarttumakohtia liittyen omaan elämäntilanteeseeni tällä hetkellä...todella rohkaisevaa lukea teidän pidempään raittiina olleiden onnistumisista!..kiitos kun käytte te onnistuneetkin antamassa itsestänne nykytietoja välillä!

Kovasti tsemppiä myös tuleville päiville ja haasteille elämässäsi

[Kun mikään ei riitä]

On todella hienoa kuulla, että kirjoituksistani on ollut jollekin apua. Tsemppiä todella paljon sinullekin metsien mies raitistuminen kanssa!! Olet mielestäni jo tärkeimmän askeleen ottanutkin, myöntänyt, että sinulla on ongelma! Ja pahimmat kuukaudet on sinulla jo takana! Onnea siitä, se on hieno suoritus!!

[sampson]

Onnea raittiudesta ja hyvää jatkoa!
Samoilla mennään. Aloitimme molemmat samoihin aikoihin kirjoittelun Plinkissä, nyt näyttää että yhtä harvoin täällä käymme. Toivottavasti on muitakin jotka ovat onnistuneet. Ja kannattaa muistaa että elämä yllättää aina.
Raitista päivää kaikille!

[Kun mikään ei riitä]

tänään on kulunut tasan puoli vuosikymmentä siitä, kun tajusin, ettei minun enää tarvitse juoda viinaa. Myönsin olevani alkoholisti, joka oli viimeiset vuodet elänyt vain sitä hetkeä varten, kun saa korkata sen ekan. En ollut tuolloin todellakaan rappioalkoholisti, mutta perheeni oli jo todella huolissani alkoholin käytöstäni. Tilanne oli siinä pisteessä, että ”saunakaljoittelu” sisälsi kerta-annoksena kuusi pintiä vahvinta Alkosta löytyvää olutta, kahdeksan keskiolutta ja pullon Minttuviinaa. Se oli ekan päivän satsi, tokana päivänä meni enemmän, koska silloin aloitettiin juominen aamusta, kolmas päivä meni keskioluella korjailuun. Ja tämä oli viikottaista ”arkisaunomista.” Lomat sitten erikseen... Tajusin olevani siinä pisteessä, että jos en laita korkkia kiinni, niin menetän kaiken. Alkoi signaalit olemaan kotoa sellaiset ja mieli kamppaili masentumista vastaan. Olin useasti aiemmin yrittänyt lopettaa juomisen, mutta joka kerta se oli ollut sellaista korkeintaan kuukauden kituuttelua, joka päättyi massiiviseen ryyppäykseen. Kaikkein oudointa oli, että jokaisen repsahduksen jälkeen raitis ajanjakso pyyhkiytyi sekunnissa mielestä, ilman huonoa omaatuntoa tai muuta. Tämä on juuri se syy, miksi en toivottavasti ikinä enää ota pisaraakaan. Pelkään, että uusi raitis identiteettini huuhtoutuisi kerralla ensimmäisen nautitun alkoholijuoman mukana. Mä en osaa selittää, mitä viisi vuotta sitten minulle tapahtui. Olin vaan täysin varma, että dokaaminen on kohdallani ohi. Vielä se vaati yhden kolmen päivän retkahtamisen syyskuussa 2013, mutta tuo retkahdus ensimmäistä kertaa elämässäni vain vahvistikin sitä tietoisuutta, että minun on oltava raittiina elääkseni hyvän loppuelämän. En ole täällä sivuilla enää käynyt kuin ihan harvakseltani, koska tällä hetkellä tuntuu siltä, että alkoholi on jo täysin vieras asia minulle, joka ei ole enää edes ajatusten tasolla elämässäni juurikaan läsnä. Mutta ensimmäisen vuoden aikana tämä oli erittäin tärkeä foorumi ja ihmisten kirjoitukset ja kannustukset olivat minulle todella tärkeitä. Ne jotenkin vahvistivat sitä raitista identiteettiäni ja uusia raittiita arvojani, vaikkei minun ole sen syyskuisen episodin jälkeen sinänsä viinaa mieli tehnytkään. Viimeaikoina on myös useasti hiipinyt mieleeni, että voisinko jotenkin konkreettisesti olla muille ihmisille kokemuksineni ihan konkreettisesti avuksi. Täytyypä katsoa, mitä tässä vielä keksii Jokatspsuksessa haluan kiittää sydämestäni kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat rohkeasti kokemuksiaan alkoholismin kanssa kamppailusta täällä jakaneet. Etenkin pysäyttävää oli lukea niiden puolisoiden kirjoituksia, jotka ovat alkoholisoituneen miehen kujajuoksua joutuneet sivusta seuraamaan. Kiitos!!

[mies metsänreunasta]

Noin se menee.
On aina mukavaa lukea tällaisia terveisiä ihmisiltä jotka ovat jättäneet alkoholiongelman taakseen.

Kaikkea hyvää elämääsi edelleenkin!