[Zurussa]

Lämmin osanottoni sinulle jean, minulta myös.
Katsoin että ehkä suunnilleen samoja vuosimääriä olemme joutuneet kipuilemaan lastemme elämän kanssa. Ensin epäilyjä, sitten asian toteen tulemista, sitten kaiken ahdistuksen kanssa elämistä seuratessa lapsen rämpimistä epätoivoisella polullaan.
On hyvä, että mielessäsi on kaikki hyvä, mitä olet kokenut lapsesi kanssa. Pidä niistä kauniista muistoista kiinni. Ne tulevat olemaan aarteitasi. Vähitellen kaikki pahat muistot alkavat onneksi haalistua, ja ne hyvät muistot herättävät sinut uuteen aamuun, kaipauksena. Näin olen itse kokenut, ja uskon, että niin tapahtuu sinullekin.

[jean]

Kuolemansuru on ihmisen ydinsuru, sanoo Martti Lindqvist. Olen lukenut hänen kirjaansa Surun tie. Vaikka minulla kaksi muuta lasta ja heidän perheensä, muita läheisiä ja ystäviä, en ole toistaiseksi osannut päästää irti tämän surun yksityisyydestä: tämä on vain minun suruni, älkää tulko liian lähelle! Ikään kuin siten voisin pitää kiinni pojastani, omistamalla koko surun yksin. Tämä, ja monet muut oudot tunteet, ovat osa surun irrationaalisuutta. Martti Lindqvistin kirja Surun tie auttaa löytämään logiikkaa tuohon irrationaalisuuteen. Surun logiikkaa.

Lapsen jäähyväispäivä on nyt tiedossa. Mutta emme tiedä vielä edes kuolinpäivää! Mitä ovat olleet ne viisi päivää, viisi tyhjää aukkoa, jotka uhkaavat välillä imaista myös minut, kuin pohjattomaan kuoppaan.

Alkushokin jälkeinen viiltävä ja lamauttava kipu hellittää hetkittäin. Olo tuntuu jonkin aikaa lähes normaalilta - ja ihmeelliseltä. Silloin välähtää mieleen tarve kertoa muille ihmisille, jotain, edes pientä. Mutta kenelle voi oikeastaan kertoa absurdista elokuvasta, jossa poliisit tulevat keskiyöllä käymään ja mieli kieltäytyy ymmärtämästä: mitä ihmettä poliisit tekevät luonani. Tai siitä, kun huumeasuntoa siivotessaan näkee kaiken sen saastan ja järjettömyyden keskellä myös ne pienen pienet yritykset, joilla poika on yrittänyt pitää kiinni jostain elämän hallintaa muistuttavasta. Näkee tuon 32-vuotisen elämän kaikki kerrokset: pehmokoirasta huumeruiskuihin, haastekirjeistä isosiskon tekemään askartelukirjaan. (Miten ihmeessä juuri tuo vihko on kulkenut mukana kaiken tämän matkan?)

Muutaman viikon päästä olisimme taas toivottaneet tosillemme Hyvää syntymäpäivää. Enää emme koskaan. Lahjalapseni. Surunlapseni. Kaunis, hyvä ja ainutkertainen.

Jonkinlaista mittasuhdetta ja selitystä antaa Martti Lindqvistin tiivistys: Suru on puolet elämästä, koska kaikesta, minkä on saanut, on joskus myös luovuttava. Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta.

[A:n äiti]

Luin saman kirjan aikoinaan, se on kaunis ja hyvä.
Minulle tyttäreni oli "yksityinen"; hänen isäänsä ei ollut ollenkaan kontaktia, syntymästä oltiin kaksin, kunnes tapasin uuden miehen. Häntä ei kukaan sure, niinkuin minä. Luulin, että aikuisena hänestä tulee ystäväni ja olemme tosi läheisiä.

Minun tyttäreni oli kaunis ja oikeudenmukainen. Silti hänet muistetaan huumeidenkäytöstään. Minä lienen ainoa, joka kantaa niitä muitakin muistoja.

Minä olisin päästänyt suruuni muita, mutta ketään ei tullut. Ei uskaltanut, tai sitten eivät vain kyenneet käsittämään menetykseni ja tuskani laajuutta. Surin sitten yksin ja yksin suren vieläkin.

[jean]

Kiitos, A:n äiti, kokemusten jakamisesta. Mikä olikaan se ketju, jossa kerroit oman surukertomuksesi?

Olen saanut arvokkaita viestejä mm. lapsen fb-ystäviltä. Vähitellen on käynyt ilmi, että jotkut ystävät ovat olleet todellisia ystäviä. Tärkeitä ja läheisiä vuosien ajan. Kannustamassa useiden hoitojaksojen aikana. Myös he kaipaavat, kauniilla tavalla.

Tunteet elävät jotain mystistä omaa elämäänsä. Kunhan vain muistaa hengittää välillä.

[A:n äiti]

Alun kokemuksista kerron viestiketjussa: Minunkin tyttäreni kuoli.

Alku oli ihan hirveää, olin varma, etten mitenkään voi selviytyä siitä. Tunsin ihan konkreettisesti, että osa minua kuoli, enkä pystynyt tekemään eroa itseni ja tyttären välillä. Tunsin olevani elossa, mutta kuollut. Zombiena taivalsin ainakin vuoden.

[jean]

Kuukausi kulunut pojan kuolemasta.

En jaksa hengittää. Mikään järki tai rationaalinen ajatus ei pysty läpäisemään ahdistusta. Itku on koko ajan läsnä.

Pikkuhiljaa on rakentunut kuvaa siitä, mitä on tapahtunut. Varsinainen kuolinsyyhän selviää vasta joskus kuukausien päästä. Ikään kuin sillä olisi todellisuudessa mitään merkitystä.

Tietäminen on kuitenkin tärkeää. Mieli ja sielu on niin hajalla, että jokainen uusi palanen uhkaa hajottaa koko minuuden.

Vähitellen alan oivaltaa, miten pitkä tämä tie on. Niin pitkä, että sen näkeminen edessä on sietämätöntä. Eikä mikään tai kukaan voi auttaa sen kulkemisessa.

Lapsen tuhka on nyt muistolehdossa. Se vetää minua puoleensa, ikään kuin poika kutsuisi minua luokseen: tule tänne, älä jätä minua yksin, auta minua.

Miten paljon surua ja ahdistusta ihminen voi kestää? Miten paljon syyllisyyttä? Olisinko sittenkin voinut tehdä jotain toisin? Elää toisin? Pelastaa?

Mihin nämä irrationaaliset tunteet ja ajatukset voi jakaa? Tuleeko vielä joskus aika, jolloin en pelkää?

Ihmiset, ihan ystävälliset, sanovat outoja asioita. Luulevat voivansa lohduttaa. Ja odottavat, että tulen pois surullisesta sulkeutuneisuudesta. Suurimman osan aikaa kehä ympärilläni on niin suljettu, etten osaa kuvitella miten sieltä voisi päästä pois.

[Niin väsynyt]

Sinä jaksat, olet vahva ja voimakas, jo selvittyäsi tähänkin asti <3
Suru ei varmasti koskaan häviä, eikä sen tarvitsekkaan hävitä. Tunteet kyllä muuttavat muotoaan ajan kuluessa.

Lapsi oli tehnyt omat ratkaisunsa ja valinnut vaikeamman tien kulkea

Vähitellen alan oivaltaa, miten pitkä tämä tie on. Niin pitkä, että sen näkeminen edessä on sietämätöntä. Eikä mikään tai kukaan voi auttaa sen kulkemisessa.

Älä mieti tulevaa, yritä olla tässä hetkessä ja päivä kerrallaan.

Miten paljon surua ja ahdistusta ihminen voi kestää? Miten paljon syyllisyyttä? Olisinko sittenkin voinut tehdä jotain toisin? Elää toisin? Pelastaa?

Teit aivan varmasti kaikkesi ja enemmänkin. Jos pelastaminen olisi helppoa/ onnistuisi, niin ei meidän vanhempien tarvitsisi valvoa öitä ja itkeä itseämme uneen.

Itke rauhassa ääneen ja muistele hyviä hetkiä. Itku kuitenkin puhdistaa ajan myötä. Voima haleja ja rutistuksia!!

[Ohjaaja Kerttu]

Hei Jean

Hienoa että jaksat kirjoitella tänne Vilpolaan. Täältä kun löytyy vertaistukea myös niiltä vanhemmilta joiden lapset ovat päätyneet samaan ratkaisuun, vahingossa tai omasta päätöksestään.
Jokainen meistä suree omalla tavallaan. Suru on niin yksilöllinen ja henkilökohtainen tunne.
Oman lapsen kuolema on ihan todistetusti se vaikein paikka mikä vanhempaa voi kohdata.
Sen läpikäyminen ei kuulukkaan olla helppoa.
Ajan kanssa, niin sanotaan, helpottaa. Suru muuttaa muotoaan. Jossain vaiheessa uskallat päästää irti ja voit
muistella hänen elämänsä valoisia aikoja.
Tautofoniaa on toistaa samaa, mutta et olisi voinut tehdä enempää. Koko ajan hän kuitenkin tiesi että rakastit ja olisit auttanut kaikin tavoin, jos hän olisi pysytynyt ottamaan apua vastaan.

Voimia sinulle T. Ohjaaja Kerttu

[A:n äiti]

Ei se ihan noin mene aina, Kerttu. En ole ollenkaan varma, tiesikö minun tyttäreni lopussa miten paljon häntä rakastan, siinä määrin hänen ajattelunsa oli huumeiden seurauksena vääristynyt. Olisi toki lohdullista ajatella, että tiesi, mutta en mene siitä takuuseen.

Jean: Minulle on ollut suuri onni se, että sain vertaistuen Zurussasta. Läheiset väsyvät nopeasti ja lapsen kuoleminen huumeidenkäytön seurauksena/jälkeen on sosiaalisesti tappava tapahtuma. Monet eivät halua kuulla tai saat kuulla järjettömiä lauseita ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä. Tarve miettiä sitä, mitä olisi voinut/pitänyt tehdä toisin on pakottava. Minulta kysyttiin monta kertaa, koenko syyllisyyttä. Olen itse lastensuojelussa töissä ja voin rehellisesti sanoa tehneeni kaiken, mitä mieleeni tuli. En koe, että olisin voinut tehdä mitään paremmin. En voinut pelastaa omaa lastani.

Tässä kuussa on tyttäreni syntymäpäivä. Se on tuskallista, koska hän ei enää koskaan täytä mitään. Välillä kauhea tuska iskee edelleen. Se ei kuitenkaan enää hallitse jokaista päivääni. Uskon, että minuun sattuu vielä, kun olen 80-vuotias, mutta ei enää yhtä paljon ja usein. Jos jossakin vaiheessa haluat tavata ja puhua silmäkkäin, niin muista, että se on mahdollista. Me tiedämme, mitä käyt läpi ja meitä on valitettavan monta. Lapsen kuolema huumeiden käytön seurauksena on tietynlainen tabu edelleen.

[jean]

Kiitos vastauksistanne. Kiitos A:n äiti.

Tiedän oikein hyvin, että mitään muuta en nyt voi tehdä, kuin elää eteen päin hetki kerrallaan. Vertaistuki on kuitenkin se, mitä luulen kaipaavani jossain vaiheessa kipeästi. (Mietin jo sitäkin, että menisin Huumeiden käyttäjien omaisten ryhmään, mutta en sitten mennyt. Ei minusta ole ketään muuta tukemaan tai kokemuksia jakamaan.)

Oletteko tavanneet, Zurussa ja sinä, A:n äiti? Vai onko olemassa jotain isompaa joukkoa? Huumekuolemassa on todella niin paljon sellaista, joka suistaa tyhjiöön.

Onneksi minulla on oma terapiani vielä käynnissä. Ja sain sovittua vähän tiiviimpää aikataulua joksikin aikaa.

[jean]

Zurussa kirjoitti toisessa ketjussa jotain hyvin oleellista, jota jäin pohtimaan. Oman lapseni kuolemasta on vasta vähän aikaa, mutta pystyn hyvin eläytymään sekä Zurussa että A:n äidin suruun, joka jatkuu ja jatkuu. Ajattelen, että ehkä kyse on myös siitä, että me emme sure vain lapsen kuolemaa vaan myös lapsen elämää. Näimme vuosikausia sen muuttumisen yhä kaoottisemmaksi, yhä kauemmaksi siitä, mitä olisimme omalle lapsellemme suoneet ja toivoneet.

Huomaan ympärilläni ja elämässäni aivan kummallisia asioita. Miten minä voin valita kaupasta mitä juustoa haluan ja poikani ei viimeisinä kuukausina todennäköisesti voinut valita yhtään mitään. Löysin pojan lompakosta kauppakuitteja. Silloin tällöin nuudeleita, tarjoushernekeittoa, joskus leipä... Ja tiesin, mitä hän olisi ostanut, ja ostikin, jos kävin hänen kanssaan kaupassa muutaman kerran vuodessa: mandariineja, juustoa, kurkkua.

Pojan kaoottisen kodin tyhjentäminen, nyt viimeisen kerran, oli kuin omituinen ruumiinavaus. Miten merkillisiä asioita hän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämä vuodet. Miten huolellisesti hän oli siinä kaaoksessaan lajitellut jätteet - jotka sitten jäivät siihen.

Näen kadulla kumaraisen, alistuneen hahmon ja näen siinä poikani, ja tiedän etten koskaan enää näe häntä. Että yhden hienon ja viisaan ihmisen elämä ei koskaan edes oikeasti alkanut.

Tämä on sietämätöntä.

[A:n äiti]

Tuo on oleellista kokemuksissamme; se lapsemme lyhyt elämä oli niin kauheaa normaaleilla kriteereillä puntaroituna. Ei voi lohduttautua sillä, että hän eli hyvän elämän. Olisi niin toivonut, että tyttäreni olisi saanut kokea myös normaalia elämää iloineen ja suruineen, mutta hänen lyhyt elämänsä oli viimeiset vuodet niin mollivoittoinen.
Ihan tuttua tuo, että ymmärtää, että ilman äidin ruokakasseja on suoraan sanottuna nähty nälkää tai varastettu ruoka.
Karmeinta on se, että kuulin eilen alamaailmassa liikkuvasta huhusta, jonka mukaan tyttäreni ei hirttäytynyt, vaan kuristettiin kolmen ihmisen toimesta huumevelkojen takia. Huhuhan voi olla ihan paskaa, mutta paranoiat heräsivät taas, koska ihan mahdollista siinä porukassa olisi tuokin tapa kuolla ollut.

[jean]

kuulin eilen alamaailmassa liikkuvasta huhusta, jonka mukaan tyttäreni ei hirttäytynyt, vaan kuristettiin kolmen ihmisen toimesta huumevelkojen takia. Huhuhan voi olla ihan paskaa...

Mahdollista varmaankin, mutta ehkä ei sentään. Se ei kuitenkaan vaikuta mitään kaikkiin niihin tunteisiin, joihin ajatus johtaa.

Itse selvittelen vielä poikani asioita siinä vaiheessa, että ymmärrän miten vähän oikeastaan tiedän. Vähitellen tulee esiin uusia, vaikeita asioita. Ikään kuin tässä hetkessä ei olisi muutenkin riittävästi vaikeutta. On enemmän kuin todennäköistä, että monenlaisia perintä- ja maksukehotuskirjeitä tulee vaikka kuinka kauan...

Jokainen hoidettava asia vaatii paljon, ennen kaikkea aikaa. Juuri mihinkään ei pysty tarttumaan heti.

Tänään on taas ollut vaikeaa, fyysinen pahoinvointi ei tahdo hellittää millään.

[Zurussa]

Sinunhan ei tarvitse maksella mitään poikasi laskuja, keräät ne vaan perunkirjoitusta varten. Sitten ehkä joudut lähettelemään sitä perunkirjoitusta jonnekin perintäfirmaan, jos jotkut laskut ovat menneet ulosottoon. Viestistäsi tuli jotenkin mielikuva, että mietit, minkä maksat milloinkin...

[jean]

Ei, en todellakaan ole maksamassa mitään. Ja kyllä perintätoimistot osaavat sitten pyytää perukirjaa aikanaan. Kunhan saan sen tehtyä.

Perinnät, ulosotot, maksukehotukset, laskut, ne kaikki vaan kertovat pojan viime vuosien elämää. On niin paljon sellaista, mitä en ole osannut kuvitella, saati sitten tietää. Enkä ole ihan varma, mitä kaikkea haluan tietää. Tai koska.