[A:n äiti]

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa, mutta olen lukenut muiden vanhempien tekstejä. Oma tyttäreni käyttää suonensisäisiä huumeita. Viimeisessä laajassa verihuumeseulassa positiivisia olivat kaikki muut aineet paitsi bentsot, mutta nekin ovat nyt positiivisia, koska hän joutui sairaalaan vierotusoireiden takia ja sai siellä tesolidia ja diapameja. Tyttäreni on alaikäinen ja nyt huostaanotettu. Hän täyttää kuitenkin pian 18 v. ja uskon hänen jatkavan käyttöä heti, kun pystyy. Hänellä ei ole minkäänlaista hoitomotivaatiota, vaan hän on täysin subutexin ja huumeiden lumoissa. Olen melko varma siitä, että hän myös myy ja välittää huumeita. Onko teillä kokemuksia siitä, miten alaikäisillä on tahdonvastaista hoitoa toteutettu?

Kaikki tunteet, joista muut vanhemmat ovat kirjoittaneet ovat minulle tuttuja. Tällä hetkellä oma päällimmäinen tunteeni on suru.

[soilisko]

Hei A.n äiti,
Ehkä olet jo lukenut ketjuani Lapseni on narkomaani: http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=2&t=22645. Omasta puolestani voin kertoa että niin kauan kuin lapsi on alle 18 on jotain tehtävissä. Sen jälkeen taitaa mennä niin, että narkomaanin on itsensä tahdottava apua. Meillä tuo prosessi kesti yli vuoden ja sisälsi pakkohoitoa psykiatrisella osastolla, katkaisuhoitoa pariinkin otteeseen, hoitoa ja säilytystä useissa laitoksissa ennen kuin tapahtui jonkinlainen suunnan muutos ja löytyi hieman omaakin tahtoa muutokseen. Vieläkin ollaan veitsenterällä, mutta juuri 18 v täyttänyt tytär on nyt omassa tukiasunnossaan, käy taas lukiota ja seulat ovat olleet yhtä retkahdusta lukuunottamatta puhtaat. Kaveripiiri on vaihtunut tai lapsuuden ajan ystävät jälleen löytyneet. Aika monenlaista lääkitystäkin on matkan varrela kokeiltu, mutta koskaan hän ei saanut mitään bentsoja, edes vieroituksen aikana.
Mm Malibu ja Nezumi ovat kertoneet ketjussani paljon täysi-ikäisten hoidosta ja omista kokemuksistaan. Minua auttoi todella paljon kirjoittaminen täällä ja toisten vastaavassa tilanteessa olleiden/olevien kommentit ja tuki. Entisten käyttäjien ja vähentäjien kommentit auttoivat myös ymmärtämään hieman käyttävän maailmaa ja ajattelutapaa. Oli aikoja jolloin en varmaan olisi kestänyt järjissäni ilman täältä saamaani tukea.

[inkeri60]

Iltaa,A:n Äiti,tervetuloa joukkoomme.Et ole yksin.

[Nurturing Mother]

Kerronpa meidän tarinan ala-ikäisenä aloitetusta laitoshoidosta. Silläkin uhalla, että siitä voi tehdä vääriä johtopäätöksiä ja että jotkut ovat varmasti eri mieltä. Tämä asia on kuitenkin vaivannut minua pitkään ja tämä on asia jota kadun vieläkin.

Meidän poika pantiin 3 kk ennen kuin täytti 18 laitoskatkaisuun, "pakkohoitoon". Poika käytti siinä vaiheessa kannabista melko säännöllisesti, muutakin (esim. erilaisia psykedeelinappeja ja sieniä) hän oli kokeillut, lääkkeitäkin. Huoli oli kova meillä vanhemmilla, avosysteemiä nuorisoasemalla oli jo kokeiltu melkein kaksi vuotta. Nuorisoaseman päihdetyöntekijä (oikein hyvä, kokenut, koulutettu) ehdotti siinä vaiheessa laitoskatkoa. Puhe oli muutamasta viikosta. Suostuimme tähän ja poika pääsi laitokseen kahden päivän päästä! Katko kesti ensin viisi viikkoa suljettuna, sitten poika siirrettiin samassa yksikössä toiseen, hiukan avoimempaan (tarkoitti viikonloppulomia) paikkaan. Henkilökunnan mielestä poikamme tarvitsi pitkäaikaista hoitoa, muutama viikko ei riittäisi. Ongelmaksi tuli se, että poika täyttäisi kohta 18 ja silloin häntä ei voisi pitää enää pakkohoidossa.

Poika itse ei ollut juurikaan motivoitunut hoitoon, siinä vaiheessa hänen mielestään huumeet eivät olleet hänelle ollenkaan ongelma. No nyt henkilökunta keksi porkkanan: poika pääsee laitoksen tukiasuntoon, jos suostuu jatkamaan hoitoa täysi-ikäiseksi tultuaan. Tästä poika tietysti ilahtui ja lupasi jatkaa. Kuitenkin hän myönsi jopa hoitoneuvotteluissa, että on käyttämättä kannabista ainoastaan sen vuoksi, että pääsee omaan asuntoon. Ja niin jatkettiin "hoitoa". Poika pääsi vihdoin takaisin kouluunkin (hoidon vuoksi tuli yli 3 kk tauko) ja kävikin koulua laitosasunnosta käsin. Seuloja otettiin säännöllisesti, ne olivat puhtaat.

Laitoshoito ei ole mitään halpaa, kuten kaikki tiedämme. Siispä tätä vaihetta ei kestänyt ikuisesti, 8 kuukautta riitti oman kunnan sossulle. Sen jälkeen sossu järjesti "jälkihuoltovelvoitteella" pojalle ns. "tukiasunnon". Käytännössä tuki oli kerran viikossa tai kahdessa viikossa tukihenkilön tapaaminen, muualla kuin pojan asunnossa. Todellinen alamäki oli alkamassa: aineiden käyttö lisääntyi ja muuttui rajummaksi muutenkin. Koulunkäynti jäi ja tuli myös psyykkisiä ongelmia.

Poika on itse jälkeenpäin kertonut, että laitoskatko ei suinkaan katkaissut hänen huumeiden käyttöään eikä vaikuttanut hänen motivaatioonsa. PÄINVASTOIN! Laitoksessa poika tutustui laajempiin huumepiireihin ja kokeili sellaisia aineita joita ei ollut ennen käyttänyt. Varsinkin laitoksen tukiasuntoaikana käytettiin koko ajan kamaa. Ja manipuloitiin seulat, niin ettei niissä näkynyt mitään. Kaikki olivat alle tai hiukan yli 18-vuotiaita ja pakkohoidossa. Eli kellään siellä ei ollut minkäänlaista motivaatiota lopettaa kaman käyttöä.

Olen katkera ja pettynyt tähän laitosjaksoon. Poikani todellinen huumeura kääntyi jyrkkään nousuun silloin. Voi olla että olisi toki käynyt näin siitä huolimattakin, huonolla tiellähän jo silloin oltiin. Mutta kyllä olen monta monta kertaa miettinyt, olisiko käynyt näin, jos olisimme pitäneet pojan kotona, kontrolloineet hänen koulunkäyntinsä ja muut asiat. Ainakaan hän ei olisi saanut liian aikaisin, liian nuorena ja kypsymättömänä sitä valtavaa vastuuta, mitä itsenäinen asuminen edellyttää. Hän olisi joutunut tsemppaamaan ja hankkimaan itse itsellensä asunnon ja toimeentulon. Nyt hän oppi, että sossu antaa asunnon ja sossu maksaa vielä elämisenkin! 18-vuotiaana!

Meillä kävi näin. En tarkoita että kaikilla kävisi samoin. Kun tätä addiktiosairautta ja hoitoyrityksiäkin on katsellut kuitenkin nyt jo vuosia, olen tullut siihen ajatukseen, että käyttäjän TÄYTYY OLLA ITSE MOTIVOITUNUT HOITOON. Muuten ei hoito onnistu. Ja poika, joka NYT haluaa päästä aineista irti, on samaa mieltä. Nyt se on tosin vaikeampaa, kun aineita vedetään suoneen.

[malibu]

Olen pahoillani Northuring Mother et noin kävi. Toki kaikki eivät ole lopettamassa ja mäkin olen saanut parilla ekalla kerralla kontakteja todella paljon. Tuossa vain oli se paha et jos toisel miedommat aineet ja osa kovien aineiden takia ni saunan puolla joku ties tapauksen et vanhemmat pakotti pilven takia tytön hoitoon ja alkoi siellä ja siellä olevien ihmisten kautta käyttämään heroiinia..

Mut tuo Järvepää on aivan erilainen; siellä ei saa "kuiva-narkata" eli puhua aineista. Annetaan sellaiset lääkkeet sairaalaan et pystyy pysymään siellä ja lääkkeidenottoa vahditaan tosi tarkasti (sielläki vaihdetaa lääkkeitä mut todella vähän valvonnan vuoksi). Siellä muut rauhoittavat vaihdetaan nestemäiseen diapamiin ja kokoajan on ohjelmaa johon on pakko osallistua. Tosin sinne on vaikea päästä..

Sain ite apua klinikalta ja myäs Järvenpäässä piikkikoukkuun. Klinikal sallittiin piikittää suolaliuosta muut sit mä melko nopeasti kyllästyin. <<<mul on melko monta tuttua ketkä on piikistä irti pääseet.

Sun pojan pitäis päästä kunnon hoitoon, eipä niit oo ku 1 Suomes. Siellä vielä käsitellän mielialoja ja tunteia ja siellä on rutiineja! Toivottavast tää ei ollu liian suorasukaisest kirjotettu ketää ei oo tarkotus loukata tääl ja jakselkaa.. Monest vain vanhemmat uskoo et ala-ikäisten katkopaikat on todella hyviä paikkoja, mut kun kaikki ovat kapinallisia ja tahtovat vetää kamaa niin sine tuodaan kamaa todella helposti... Mut samaa mieltä että ne ketkä eivät tahdo lopettaa eikä motivaatiota ole, niin mielummin menemättä tai saa uusia kontakteja vaikka mihin aineisiin :/

[A:n äiti]

Mikä on paikka johon helsingissä viittaat... haluan tietää

[A:n äiti]

Kaikkien tunteiden seassa tuntuu pahalta se, että tyttäreni vieroksuu minua. Toissapäivänä soitin hoitolaitokseen ja kerroin terveiseni (Jotka ohjaaja välitti), että hän on rakas minulle, vaikka olenkin peloissani ja surullinen. Eilen kuulin ohjaajalta, minne tyttäreni oli käskenyt terveiseni työntää...Hän sanoi, ettei hänellä ole perhettä ollenkaan, vain käyttäjäpoikaystävän kokee perheekseen. Koetan nyt saada tälle paikkakunnalle aikaan tukiryhmää NA äideille, olen varma, etten ole tämän asian kanssa täällä yksin, sillä tunnen paljon subunuoria... Olen huolissani itsestäni myös, pelkään, että romahdan. Toissapäivänä en kestänyt ja join itseni ihan tolkuttomaan humalaan. Kaaduin tuolilla ja loukkasin itseni. Tosi ylentävää miehelle ja toiselle lapselleni... Kai minäkin olen kohta alkoholisti, kun tätä tarpeeksi pitkälle mennään.

[Ohjaaja Lauri]

Huomenta A:n äiti ja muut tässä osiossa mukana olevat,
olin pari päivää netin ulottumattomissa ja palasin taas palstoille. Pakkohoidosta keskustellaan paljon, sen hyödyistä ja haitoista, samoin laitoshoidosta. Hyvä että tuo pakkohoitokysymys tuli Vilpolassakin esille. On täysin ymmärrettävä ja selvä asia, että kun oma lapsi on huumekoukussa oli hän sitten alle- tai yli 18-vuotias, mikä tahansa keino tai työkalu mikä saisi hänet edes hetkeksi lopettamaan käytön, olisi läheisille taivaan lahja. Pakkohoito mielletään yhdeksi tällaiseksi keinoksi, mutta käytännössä sen määrääminen joko mielenterveys- tai päihdeperusteisesti on monella tavalla vaikeaa lääkäreille. Ja jos se toteutuu, niin sen loputtua jatkohoito on järjestämättä. Neljän päivän pakkohoito ei yleensä sellaisenaan toimi, ellei jatkoa ole suunniteltu. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sitä tulisi käyttää nykyistä enemmän, kaikki keinot kun pitäisi kokeilla silloin kun hätä on suurin.

Minulle on tullut sellainen käsitys reilusti yli kymmenen vuoden vapaaehtoisen perhekeskeisen huumetyön myötä, että jokaisesta hoitoyrityksestä, katkosta, puuttumisesta tai vastaavasta tapahtumasta jää aina jokin positiivinenkin jälki käyttäjään. Ja koskaan ei voi tietää, tuottaisiko seuraava vastaavanlainen tapahtuma sen ensimmäisen pidemmän, vaikkapa vain muutaman kuukauden tai muutaman viikon mittaisen kuivan ja päihteettömän jakson.

Sitten on tämä käyttäjän hoitomotivaatio ja sen löytyminen käyttäjästä itsestään. Ja että ennenkuin se löytyy niin mikään:
- hoito tai
- viritys tai
- nalkutus tai
- uhkailu tai
- maanittelu tai
- lahjonta tai
- ei mikään tai
- mikään muukaan
ei toimi eikä auta.

Ensiksi, motivaation puuttuminen ei tarkoita sitä, että läheisten pitäisi lakata yrittämästä. Ja joskus yrittämisen lopettaminenkin toimii motivaation lähteenä. Itse asiassa aika usein. Toiseksi, jos käyttäjällä ei ole motivaatiota pitää löytää joku henkilö tai jokin tekijä, mikä voi auttaa käyttäjän motivaation löytymisessä. Edes pienen pieni motivaation pilkahdus voi olla hyödyllinen. Motivaatio pitää luoda, se ei synny aina itsekseen kun kemia jyllää aivoissa ja vie käyttäjää kuin "pässiä narussa". Tarvitsee siis löytää joku, joka nappaa siitä narun päästä kiinni ja alkaa kelata sitä lyhyemmäksi, tavalla tai toisella. Kolmanneksi, käyttäjä ja läheiset joutuvat helposti byrokratian rattaiden pyöritykseen ja rusentuvat niiden puristuksessa, kuten kirjoituksista on voitu lukea. Ei ole rahaa, ei ole resursseja, ei ole sitä eikä tätä. Lista on pitkä ja lavea. Jos ja kun näihin törmäätte ja olette sitä mieltä, että olette kärsineet vääryyttä tai teitä on kohdeltu lainvastaisesti, älkää jättäkö asiaa sikseen vaan kääntykää jonkun muun puoleen, joka tuntee ja tietää miten pitää toimia. Irti Huumeista toimii tarvittaessa edunvalvojana, kannattaa olla yhteydessä soittamalla joko päivystävään puhelimeemme 010 80 4550 tai soittamalla keskustoimiston numeroon 010 830 8000.

Ottakaapa muut kantaa pakko- ja laitoshoitoihin ja saamaanne kohteluun byrkoratian rattaissa. Onko kokemuksia? Positiivisia ja negatiivisia? Miten olette toimineet, kun on tullut ongelmia?

Haluaisitko A:n äiti kertoa, missä päin Suomea asut? Kysyn siksi, että voisin mahdollisesti yrittää opastaa sinua miten edetä tyttäresi hoidon ja riippuvuuden kanssa.

Ikinä ei kannata luovuttaa ja menettää toivoaan. Tyttäresi suhteen on vielä paljon mahdollisuuksia.

[soilisko]

Näin munkin tyttö sanoi ja varmaan ajattelikin jossain vaiheessa että kamapiirit ovat hänen ainoa perheensä ja ainoita joihin voi luottaa. Hatkareissuillaan sitten kuitenkin huomasin miten käytetään hyväksi ja jos ei mitään hyötyä enää irtoa niin hylätään. Myi siis kamasta palveluitaan, ruumistaan tai antoi kavereitten varastaa kotoaan, huijasi, valehteli tai ihan mitä vaan pyydettiin tai annettiin ymmärtää.
Oltuaan noin vuoden lähihoitoyksikössä jossa oli vain 4 nuorta, pää kuitenkin selveni sen verran että tapahtui jonkinlainen muutos. Matkan varrella oli useita karkaamisia, retkahduksia ja muita vaikeuksia. Ryhmästä kahden kanssa on ollut aineiden välitystä, yhteisiä shoppailureissuja yms. säätöä vieläkin, yksi lopetti kesken ja vetää subua ja piriä kotona sairaanhoitajaäitinsä avustamana vermeet siististi kärryssä aina esillä kuin sairaalassa.
Vanhemmatkin siis tekevät omia ratkaisujaan eikä ketään voi pakolla raitistaa. Enpä itsekään tiedä miten jatkossa käy.
Nyt olen tyytyväinen siitä että tyttö on fyysisesti ja henkiseti paremmassa kunnossa eikä ainakaan nyt vielä näiden muutaman kuukauden aikaina ole näyttänyt retkahtavan tai ihannoivan enää huumeita käyttävää elämäntapaa.
Ihan liikaa riskeeraa kuitenkin päästämällä käyttäviä kavereitaan yöpymään, selvästikin häneltä pyydetään välitysapua, vaikka sanookin välttelevänsä sellaista. Uskon että hän itsekin käy suurta kamppailua näitten maailmoitten välillä eikä se ole helppoa aikuisemmallekaan, saati juuri 18 täyttäneelle.
Toisaalta itsekkäistä syistä voin sanoa että kun hän oli hoidossa, pystyin itse keräämään voimia ja huolehtimaan toisestakin lapsesta. Samoin nyt, vaikka nähdäänkin melkein päivittäin, niin tiedän että hänen on huolehdittava asunnostaan, rahoistaan ja kuluistaan itse ja se kasvattaa jos mikä. Asunto on ollut siisti ja kaapissa ruokaa joka kerta kun olen käynyt "tarkastamassa". Ihan aina ei puhelimeen ole vastattu heti, mutta uskon senkin että pitää äänettömällä ainakin koulussa ja usein iltaisinkin, koska vanhat piirit vielä soitelevat usein. Minulle kuitenkin vastaa tai soittaa takaisin melko pian.
Melko varmasti vieläkin tulee retkahduksia ja lääkkeisiin on ehtinyt jo muodostua kummalinen suhde. Joskus tuntuu että juttelen jonkun tohtorin kanssa kun osaa pharmaca Fennicankin tietyt lääkkeet ja indikaatiot kuin ammattilainen. Täysi-ikäistyttyään lääkevalikoimakin laajenee, siis se lääkärin määräämä, hoitoon tarkoitettu. Mitenkähän niittenkin kanssa menee kun jo buranoitten kanssa sai olla varovainen ettei niitä löytynyt kerralla kovin montaa kerralla.
Tällä hetkellä keskityn siihen että nyt menee aika hyvin, tyttö käy koulua, lääkitys toimii tai ei ainakaan aiheuta hankalia sivuoireita ja välimmekin ovat parantuneet.

[Petunia]

Hei erityisesti A:n äiti! Koeta löytää itsellesi mitä tahansa muita keinoja, kuin alkoholi. Se kyllä turruttaa helposti ja nopeasti, mutta on todella huono keino itsensä hoitamiseen. On sen verran itsellä kokemusta siitäkin. Nykyään pysyttelen mieluiten kokonaan ilman. Minulla on psykiatrin määräämä hyvin toimiva lääkitys, joka auttaa nukkumaan ja jaksamaan. Jossain vaiheessa toivon olevani niin vahvoilla, etten tarvitse mitään lääkkeitä, mutta nyt ne mahdollistavat sen, että jaksan mm. käydä töissä.

Se tässä päihdelapsen vanhempana on niin käsittämätöntä, että oman itsensä hoitamisen jättää / unohtaa. Vasta sitten, kun aletaan olla jaksamisen äärirajoilla ja kenties saikulla, niin havahdutaan. Moni on joutunut jäämään pitkiksi ajoiksi pois töistä, osa lopullisesti, kun ei psyyke ole kestänyt. On tämä sen verran rankkaa

Vielä tuohon pakkohoitoon/hoitoon sen verran alaikäisen kohdalla, että joskus siitä tosiaan on enemmän haittaa kuin hyötyä. Oma tyttäreni tutustui ainakin uusiin kavereihin ja käyttäjiin. Ei se ikä siinä paljon ratkaissut. Samat epäonnistumiset on meillä koettu alle ja yli 18-vuotiaana. Sillä voin kuitenkin itseäni rauhoittaa, että kaikkeni olen tehnyt (ja ehkä liikaakin) koko ajan lapseni parasta ajatellen. Niin kuin me kaikki!

[Ohjaaja Lauri]

Kaikkien tunteiden seassa tuntuu pahalta se, että tyttäreni vieroksuu minua. Toissapäivänä soitin hoitolaitokseen ja kerroin terveiseni (Jotka ohjaaja välitti), että hän on rakas minulle, vaikka olenkin peloissani ja surullinen. Eilen kuulin ohjaajalta, minne tyttäreni oli käskenyt terveiseni työntää...Hän sanoi, ettei hänellä ole perhettä ollenkaan, vain käyttäjäpoikaystävän kokee perheekseen. Koetan nyt saada tälle paikkakunnalle aikaan tukiryhmää NA äideille, olen varma, etten ole tämän asian kanssa täällä yksin, sillä tunnen paljon subunuoria... Olen huolissani itsestäni myös, pelkään, että romahdan. Toissapäivänä en kestänyt ja join itseni ihan tolkuttomaan humalaan. Kaaduin tuolilla ja loukkasin itseni. Tosi ylentävää miehelle ja toiselle lapselleni... Kai minäkin olen kohta alkoholisti, kun tätä tarpeeksi pitkälle mennään.

Sunnuntaiaamua A:n äidille, kirjoitit koskettavasti tunteistasi ja olostasi. Hyvä että kirjoitit, sait sisimmästäsi ulos osan tuskaasi tyttäresi pahanolon ja huumeriippuvuuden aiheuttamasta itseesi kohdistuvasta syyllistämisestä. Näin ulkopuolisena ohjaajana, jolla ei ole tunnesidettä lapseesi, tämä mitä nyt kirjoitan on helppo ilmaista mutta äitinä tai isänä vaikea ymmärtää ja omaksua: se ei ole tyttäresi joka moisia juttuja suustaan päästää, vaan huumeet jotka puhuvat tyttäresi puolesta. En usko, että se normaali tai tavallinen tyttäresi käyttäytyisi noin kuin kerrot. Mitä itse olet mieltä hänen normaalista käyttäytymisestään?

Mitä tulee pääsi täyteen vetämisestä unohtaaksesi edes hetkeksi nykyhetken, en pidä sitä ollenkaan pahana kertaluonteisena tai muutaman kerran tapahtuvana väliaikaisratkaisuna. Kuten Petunia sinulle kirjoitti, "Se kyllä turruttaa helposti ja nopeasti, mutta on todella huono keino itsensä hoitamiseen. ". Jatkuvana itsensähoitamisen keinona se ei kuitenkaan toimi jo senkin takia, että se kaikkine sivujuonteineen lisää omaa syyllisyyttäsi. Sitä ei enää tarvitse lisätä pätkääkään.

Ajatus tukiryhmästä on erinomainen, toimeksi vaan. Apua saat tarvitessasi vaikka Irti Huumeista tai A-klinikkasäätiön puolelta. Lisäksi ehdotan, että jos sinulla voimia riittää niin tulisit tapamaan meitä irtihuumeista-vapaaehtoisia tai palkattuja työntekijöitä ja juttelemaan kanssamme, yhteystiedot puhelinnumeroineen löydät nettisivuiltamme http://www.irtihuumeista.fi. Viime vuonna meihin irti huumeista-porukkaan oli yhteydessä eri tavoin lähes 4500 avun- ja tuen tarvitsijaa.

Myös live-vertaistukiryhmää voisi olla hyvä kokeilla. Missä päin Suomea asut, niin voisin katsoa sinulle yhteystiedot siltä varalta, että haluaisit ottaa yhteyttä.

Ja lopuksi, ota rohkeasti yhteyttä ja pyydä apua ja tukea itsellesi. Olet jo uskaltautunut kirjoittamaan tänne Vilpolaan, se on huima askel eteenpäin toipumisesi tiellä.

[A:n äiti]

Tyttäreni olo paheni hoitopaikassa ja hän tänään joutui pakkohoitolähetteellä mielisairaalaan. Kävin tänään myös tyhjentämässä hänen asuntoaan, sieltä löytyi mm. sakkoja myymälävarkauksista. Tuntui yllättävän pahalta, koska olen aina kasvattanut lapsiani rehellisyyteen. Onneksi otin mukaan rakkaimman ystäväni, joka on todella säntillinen ihminen. Ystävälläni ei ole ollut koskaan mitään kontakteja huumemaailmaan, mutta hän suhtautui hommaan reippaasti:" varotaan, jos tavaroista löytyy piikkejä, vaikka poliisit ovatkin jo tämän kämpän ratsanneet..." Yksin pakkaaminen olisi mennyt itkeskelyksi ja en olisi saanut mitään aikaan. Nyt saimme. Sain tänään myös tyttäreni kännykän, se oli täynnä kuvia piikittämisestä ja huumeiden käytöstä. Säästän kuvat, koska siellä piikittämässä lapsia ja nuoria, joiden äidit ovat pitäneet minua hulluna, kun olen kertonut heidän lastensa käyttävän piikkihuumeita. Nyt voin tarvittaessa näyttää, että kyllä se kulta Erik:kin pistelee suoneen yksin tai muiden avulla.

Toivottavasti osaavat sairaalassa auttaa tytärtä, joskin sitä epäilen ja pelkään, että hän pyörittää rulettiaan sielläkin. Nyt on kai syömälakossa vastalauseeksi pakkohoidolleen. Painaa alle 40 kg pirikuurinsa jälkeen ja on todella pitkä tyttö. Luuranko...

Kyllä tässä veri vanhemmilta punnitaan, että jaksaako paletissa mukana heilua. Jos tyttäreni suostuisi edes puhekontaktiin kanssani, olisi ehkä helpompaa taistella. Nyt hän syyttää kaikesta minua ja pitää minua "helvetin vyöhykkeenä". Meillä oli kuitenkin aika tavallinen uusperhe. Mietin joskus sitä, miten jaksavat ne yksinhuoltajat, jotka kamppailevat lapsensa huumeongelman kanssa. Sen täytyy olla kestämätöntä. Itselläni on ihana mies, joka jaksaa kuunnella kaikki vikinäni ja turhautumiseni. Ehkä meillä on helpompaa siksi, että tyttäreni ei ole yhteinen biologinen lapsemme. Mies on kuitenkin on mukana asiassa ja ollut mukana jo yli 10 v. Lapsi ei kuitenkaan ole hänen, joten tuska ei ole samanlaista ja hänen on ehkä siksi helpompi tukea minua. Toinen lapsi on täysin ongelmaton, vaikka on murrosiässä.

Onnekkaasti sain kohdalleni sosiaalityöntekijät, joista pidän valtavasti. He selvästi välittävät siitä mitä tytölleni tapahtuu ja puskivat mm. pakkohoidon läpi. He harjoittavat tyttöä kohtaan tarvittavaa kovuutta, kun itse alan aina nössöilemään. Tyttö tietysti vihaa heitä. Heidän tukensa on korvaamaton ja koen, että nyt en taistele yksin. Olen äärimmäisen pahoillani siitä, että kämpän irtisanomisen takia nyt asuinpaikka ja sossut muuttuvat. Näillä nykyisillä on ollut siivet nähtävissä selässä. Mietin, miten ikinä tämän avun korvaan, vaikka saavatkin tekemisistään palkan. Kiitellyt olen...

[Petunia]

Hei A:n äiti, en tiedä onko mitenkään lohdullista kertoa, että olen tyhjentänyt tyttäreni (+sekalaisen porukan jäljiltä) kolme kertaa kämpän. Mustia jätesäkkejä kertyi joka paikasta valtava määrä! Ja kaikkea mahdollista varastetuista tavaroista piikkeihin, ulosottokirjeistä lukuisiin pillereihin pitkin kämppää...Saastaisia vaatteita, haisevia jääkaappeja, kuivuneita ja homeisia astioita jne. jne. Jokainen, joka on tuollaisessa kämpässä käynyt, tietää mistä puhun Kun lattian etsiminen pitää aloittaa ulko-ovelta...

Ja kaikki hävinnyt (=roskiin mennyt) omaisuus oli tietysti minun syytäni ja olin kuulemma korvausvelvollinen ja hirveä ihminen, kun tahallani hävitin toisten tärkeitä tavaroita, hyviä vaatteita, koruja ym. Hei haloo! Muutamista kämpistä otin kuvia, joita voin joskus ehkä näyttää tyttärelle. Kun hänen mukaansa asuntojen ei pitänyt olla mitenkään kauheassa kunnossa

Kirjoitit, että olet kasvattanut tyttäresi rehellisyyteen ja itse koen aivan samoin. Ekat varastelut alkoivat meillä 13-vuotiaana (minun tietääkseni) ja jatkunevat edelleen. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että molemmat lapseni on kasvatettu samalla ja minusta parhaalla mahdollisella tavalla, mutta jokin vain muutti vanhemman tyttäreni, enkä enää tunnista häntä. Olen saanut lukuisia kertoja syyt niskaani kaikesta mahdollisesta, nykyään hän ei enää syytä minua. Osaa kyllä taitavasti syyllistää, joka on vähän eri juttu.

Tyttäresi on nyt hoidossa ja voit vain luottaa siihen, että saa apua. Pakolla hoitaminen ei tuota pitempiaikaisia tuloksia, mutta auttaa ehkä häntä parempaan kuntoon. Ja varsinkin, jos on vetänyt piriä, eikä ole syönyt, niin yleiskunto on todella heikko. Anna ammattilaisten hoitaa häntä ja koeta kestää se, että hän ei nyt halua olla kanssasi tekemisissä. Kun se ei ole se hänen todellinen minänsä, joka nyt inhoaa ja syyttää sinua. Toivon sinulle paljon voimia ja muista, että täältä meitä saman kokeneita ja tunteesi ymmärtäviä löytyy!

[Nurturing Mother]

Petunian sanat voisivat olla omiani, niin samanlaista olen kokenut. Poika on asunut aika monessa omassa kämpässä, joihin olen päässyt tutustumaan jokaiseen tasan kaksi kertaa: muuttaessa sisään ja muuttaessa ulos. Muutoin poika ei ole minua sisälle päästänyt, oven raosta olen antanut ruokakasseja ym. Ja tiedän kyllä miksi. Poismuuton yhteydessä on sitten nähty, millaista elämää on asunnoissa vietetty: Puhtaita ja likaisia (niitä enemmän) vaatteita sikin sokin lattia täynnä, samoissa kasoissa myös likaisia astioita, tyhjiä ruokapurkkeja, roskia ja vaikka mitä roinaa. Käytettyjä ja käyttämättömiä ruiskuja ja muuta alan tarpeistoa. Kerran löysin pikkupussin vaaleaa jauhettakin; sen hävitin heti oitis kertomatta pojalle mitään. Siis aivan tuttua meille narkkilapsen vanhemmille. Alkuaikoina tuli shokkifiiliksiä, myöhemmin alkoi jo tottua ja turtua (mikä on aika kamalaa sinänsä).

Aiemmin olen kertonut, että olen katunut lapseni pakkohoitoa alle 18-vuotiaana. Edelleenkin ajattelen, että se oli ehkä suurin virhe, mitä tuli tehtyä. A:n äidin lapsen tilanne on kuitenkin ihan toinen. Jos ollaan jo piikitysvaiheessa, pakkohoito on mun mielestä hyvä mahdollisuus ja oikeastaan välttämätön asia. Kuten Petunia sanoi, amfetamiini vie nuoren tosi huonoon kuntoon ihan fyysisestikin, silloin tarvitaan hoitoa. Tila voi olla hengenvaarallinen. Ihan nuori ei ehkä sitä itse edes välttämättä tajuaisi. Oma poikani on jopa halunnut itse hoitoon siinä vaiheessa, kun piri on vienyt fyysisen ja psyykkisen kunnon tosi huonoksi. Hän oli silloin jo reippaasti yli kahdenkymmenen. Hoidossa poika on kummallakin (vapaaehtoisella) kerralla lihonut noin 10 kg ja ja myös mielestäni saanut päässäänkin asioita selvitettyä. Valitettavasti nämä hoidot eivät kuitenkaan kantaneet kovin pitkälle. Mutta, kuten Laurikin meitä valisti, varmasti kaikkien näiden hoitojen (niin pakkohoidon kuin vapaaehtoistenkin) aikana jotain on pojan korvien välissä tapahtunut, jotain sellaista, mikä antaa mahdollisuuden muuttaa suuntaa. Ei ne huonoja hoitoja ole olleet, poika vaan ei ole ollut vielä ihan valmis lopullisesti luopumaan rakkaastaan..

Vielä sen verran siitä alaikäisten huumevieroitusyksiköstä, jossa poikani oli. Kyseisen laitoksen toiminta on lopetettu kokonaan. Ilmeisesti kunnat eivät enää antaneet sinne maksusitoumuksia. Ehkä hoito ei ollut tarpeeksi tuloksellista, ehkä hoidossa olevilla ei ollut motivaatiota muutokseen.

[A:n äiti]

Kyllä se lohdutti, että joku ymmärtää, mistä puhun. Olen käynyt tytärtäni katsomassa, hän ei halua minua tavata ja haluaa irtisanoutua koko suvustaan. En tiedä, enkä ymmärrä miksi. Tyttö on katkera kaikkia kohtaan ja pitää minuakin syyllisenä tilanteeseensa, vaikka koetin sanoa, että enhän minä aineita piikitellyt ja tilannetta aiheuttanut. Hän näyttää uskovan, että olemme kaikki salaliitossa kavalan sosiaalin kanssa, sukulaiset ja sairaala ja kaikki. Hän ei halua tavata ketään ja ilmoitti muuttavansa ehkä ulkomaille, heti kun pystyy. Mitään tavaroita hän ei suostunut ottamaan vastaan, kulkee mieluummin sairaalan vaatteissa, vaikka koetin viedä omiakin. Miksi hänellä on niin paha olla, miksi hän on niin vihamielinen? Itkin, kun lähdin sairaalasta, niin pahalta tuntui hänet sinne jättää, koska muut osastolla vaikuttivat "todella hulluilta". Minusta tyttäreni ei ole hullu, mutta hänen mielipiteitään en ollenkaan ymmärrä. Toivon, että lääkärit selvittävät, mikä häntä vaivaa, miksi hän itsetuhoisesti käyttää huumeita. Tyttäreni itse sanoo käyttävänsä, koska se on niin hienoa ja pitää huumeiden aiheuttamista oloista.

Tuntuu, että oma elämäni on syväjäässä. Nytkin on vapaapäivä, mutta kaikki tekeminen tuntuu turhalta ja ketään en halua tavata. Raahustan ripustelemassa pyykkiä ja siivoilen innottomasti, kun on pakko. Kaikki hauska tuntuisi väärältä, kun tyttäreni on niin kamalassa paikassa, vaikkakin toivo on, että nyt saisi apua. Tyttäreni ei voi ymmärtää, että kärsin. Hänen mielestään minun ei lainkaan tarvitsisi. Hänen mielestään parasta olisi, että sanomme välimme kokonaan irti. Hän sanoo, että ei ymmärrä, miksi minun tulisi välittää hänen kärsimyksestään, koska hän ei ainakaan koe minun kärsimyksestäni minkäänlaista syyllisyyttä tai vastuuta.

Näinkö elämä menee, en kykene ajatustasolla tyttärestäni, joka on yhä lapsi, mitenkään irrottautumaan edes päiväksi. Tuntuu, että paha olo on muuttanut möykkynä mahaani pysyvästi asumaan.