[A:n äiti]

Puutarhurini ilmestyí eilen itsemurha aikein pihalleni. Hoidin hänelle ajan akuutti psykiatriaan, koetin päihdepuolelle, mutta sieltä ilmoitettiin, että päihdepuoli on lomalla elokuuhun asti eli apua ei saa. Ihminen oli viittä vaille deliriumia. Sai akuutista lääkkeitä tärrään.

Tänään tuo ihminen ajelee ruohoani ja voi paremmin. Mieheni sanoi, että voi ei! Alatko nyt tyttäresi sijaan paapoa puutarhuria, miksi keräät kaikki ihmisrauniot ympärillesi? Ehkä teenkin niin, tämä yksilö oli ainakin tosi onnellinen avustani ja osoittaa sen. Hän oli myös nähnyt sairaalalla tyttäreni, eli tyttö on edelleen hengissä ja ilmeisesti käynyt kipsinkin käteen vaihtamassa.

Olen siis oikeasti ihan humaani, toteutan kovaa lakia vain tyttäreeni. Voin tänään todella huonosti, käyn välillä puutarhassa ja juttelen puutarhurin kanssa siitä, ettei tämä elämä kelleen ole niin kivaa...

[senjamilena]

Taidan olla oikein tosissaan hölmö! Mies soitti tänään pojan pajayhdyshenkilölle kysyäkseen, miksei vankilaan ole raportoitu kunnolla pojan edistymisestä rangaistusajan suunnitelmassaan. Ohjaaja oli ollut pahoillaan, että pojan loma oli evätty, koska hänen mielestään poika olisi ehdottomasti ansainnut lomansa. Niin hyvin tämä on hänen mielestään "edistynyt". Nyt fiilistelen täällä aivan innoissani. Niin hieno poika minulla on! Ohjaajakin sanoo, että hän edistyy hienosti! Oikeesti ystävät, mun päässä on jotain vikaa. Näin vähällä mut saa hyvälle mielelle

[xnarkkari]

Minullakin lähti veli juuri vankilaan ensimmäistä kertaa ja vielä suoraan tutkinnasta, joten ei ehtinyt näkeä ketään ennen kun oltiin menossa jo koskelle. Pari vuotta, josta joutuu vähän alle vuoden istumaan siis tuli. Itse olen siis ennen käyttänyt lähes muutaman vuoden subua IV ja nyt olen ollut lähes vuoden kuivilla ja kun olen aina välittänyt veljestä niin oma lopetus on käynyt kovin hankalaksi kun kokoajan pelkää, että se kuolee.
Tiedän siis mitä on olla poliisivankilassa ym. Vankilassa en ikinä itse ole onneksi ollut, enkä sinne ikinä joudukkaan kunhan nyt pysyn kuivilla itse.
Voiko kukaan siis joka on vankilassa ollut kertoa millaista siellä nykypäivänä on olla opioidi/bentso riippuvaisena laihan onnettomana narkkarina? Itse olen nyt soittamassa hänelle ja neuvon, että menee sinne päihdeosastolle. Voihan se olla, että on jo itse sen tajunnut. Siellä olisi ehkä paras viettää tuo aika.
Ongelmana on myös juuri se, että hän on kyllä vetänyt vuosikaudet kamaa ja tuntee kaikki kaupungin narkkarit yms. Silti hän on sisältä vielä se oma itsensä (erittäin herkkä ihminen) Pelottaa siis miten hän pärjää noin kovassa paikassa.
En löytänyt oikein parempaakaan topiccia tälle, joten menkööt.

[xnarkkari]

Niin ja ehdottakaapa pojille, että alkavat käymään punttisalilla. Edes kokeilevat. Tietysti jos on viekkareita niin ensin ne pois alta. Itse löysin tekemistä itselleni siitä kun aloin tosissani käymään salilla. Se on kyllä yleensä noissa laitostiloissa normaalia, että alkaa jotain harrastamaan kun on 4 seinän sisällä. Useilla ne jää, jotkut jatkavat..

[senjamilena]

Hei xnarkkari!

Varmasti tämä on sinulle oikea topic, alunperin tässä on ollut kyse juuri opioidiriippuvaisesta laihan onnettomasta narkkaripojastani, joka nyt tammikuusta alkaen on istunut vankilassa. Minähän en tietenkään osaa kertoa, minkälaista se elämä siellä vankilassa oikeasti on, voin vain kertoa, miltä se äidin silmissä on vaikuttanut ja näyttänyt.

Pojalla oli vankilaan mennessään täysi veto päällä eli lopetti käytön ns. seinään. Ensimmäisellä tapaamiskerralla jännitinkin, jaksaako hän tulla ollenkaan, vai onko niin kovat viekkarit, ettei pysty liikkumaan. Poika oli kuitenkin heti ekalla tapaamisella (noin 2 viikkoa vangitsemisesta) melko hyväkuntoisen näköinen ja jaksoi hyvin istua ja jutella sen tunnin.

Eli omien sanojensa mukaan poika on siis vankilassa lopettanut huumeiden käytön kokonaan. Tämä siitä huolimatta, että hänellä siellä tosiaan on paljonkin vanhoja "kavereita" istumassa samantyyppisistä rikoksista, minkä takia itsekin siellä on. Jotenkin uskonkin häntä tässä asiassa, hänessä on tullut esille paljon alkuperäisiä luonteenpiirteitä, on pulskistunut ja tullut terveennäköiseksi. Fyysiset viekkarit meni pojan mukaan ohi muutamassa viikossa, mutta edelleen on kaikenlaisia mielialan vaihdoksia, ahdistuneisuutta ja masentuneita tunnelmia.

Minä myös ehdottelin silloin alkuvaiheessa pojalle kovasti niitä päihteettömiä osastoja, mutta ei hän niistä innostunut. Halusi mennä "tavallisesti". En tiedä oliko kyseessä katu-uskottavuus vai mikä. Käsittääkseni on niihin avovankiloissa oleviin päihteettömiin yksiköihin jonkinlaista tungostakin kyllä tällä hetkellä.

Kaikenkaikkiaan olen ollut melko pettynyt vankilan asenteeseen. Olisin jotenkin odottanut, että olisi enenmmän panostettu pojan kuntoutukseen ja asioiden järjestämiseen. Hän on kuitenkin nuori ja ensikertalainen, paljon olisi voitu tehdä sen hyväksi, että hän saisi elämänsä sellaiselle mallille, ettei sinne toista kertaa joudu. Pojan onni on ollut se, että hän pääsi mukaan paikalliseen nuorten työpajan projektiin ja sitä kautta nyt on ainakin jonkinlaista opiskeluväylää tulossa sitten vapautumisen jälkeen. Tällä hetkellä meillä vanhemmilla on myös valtakirja häneltä, että voidaan järjestellä hänen asioitaan (esim. asuntoon liittyen) sitä tulevaa vapautumista silmällä pitäen.

Tuossa kuntosaliasiassa olet ihan oikeassa, Turun vankilassa olessaan poika kävi useita kertoja viikossa kuntosalilla ja täällä nykyisessä paikassa pelasi talvella kolme kertaa viikossa sählyä. Kesällä tuota sählymahdollisuutta ei ole, sen sijaan voi pelata ulkona sulkapalloa Voitte itse kuvitellla, kuinka usein Suomen kesässä on sellainen keli, että sulkapalloa voi ulkona pelata ja kuinka moni vanki sitten ehtii sen ulkoilun aikana oikeasti pelata ...

Täältä löydät tietoa vankiloista yleisesti ja erikseen, myös läheisille on infoa tapaamisista ja muusta yhteydenpidosta:

http://www.porttivapauteen.fi/

Vankien omaisille on oma sivusto, sielläkin periaatteessa keskustelua, mutta käytännössä kuollutta:

http://www.vankienomaiset.fi/?id=3

Tsemppiä sinulle ja veljellesi ja todella hienoa kuulla, että olet itse pystynyt lopettamaan! Toivotaan, että veljesikin nyt onnistuu, kun tuli tällainen pakollinen pysähtyminen.

[Jenni_]

Ilmeisesti eri vankilat ja niiden osastot eroavat huumekuvioiltaan suuresti toisistaan. Olen käynyt katsomassa ystävääni vankilassa nyt reilun puolen vuoden ajan. Ennen hän on istunut muutaman kuukauden lyhyitä pätkiä eri vankiloissa, kuin missä on nyt on, ja on käyttänyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti subua yms. myös istuessaan. Nyt hän aloitti korvaushoidon siviilissä juuri ennen istumaan lähtemistä ja se on jatkunut linnassa todella hyvin tuloksin kun samalla hän on jutellut tiiviisti päihdetyöntekijän kanssa ja hän on saanut erilaisia pieniä vastuutehtäviä, esim. siivoaminen ja pyykinpesu ja on tyytyväinen kun saa ne kunnialla hoidettua. Hän kertoi, että osastolla, jolla hän tällä hetkellä on, hän ei ole nähnyt huumeita kertaakaan eikä niiden myymisestä/välittämisestä tms. ole puhuttu lainkaan ja se on auttanut häntä todella paljon.

[Boheemi]

--------------

[senjamilena]

Kiitos, Boheemi, tämä oli erittäin valaisevaa ja hyödyllistä. Etenkin nyt, kun poika kuitenkin on saamassa sen vapaapäivänsä. Isä menee poikaansa vastaan aamulla, tuo toivonmukaan tänne kotiin. Pizzaa pitää kuulemma saada, muita toiveita päivän suhteen ei ainakaan meille ole esitetty.

Myös pojan siviilityölupahakemus on hyväksytty. Tämä tulee toteutumaan koevapauden muodossa eli pojalle järjestyy loppurangaistuksen ajaksi normaali asunto, josta hän sitten käy päivittäin pajalla töissä ja myös vankilassa ilmoittautumassa säännöllisesti. Tarkkoja systeemejä en tiedä.

Boheemin kommentin perusteella ajattelen kyllä, että ehkä vielä pehmeämpi vapautuminen olisi ollut niin, että poika olisi voinut ensin käydä pajalla vankilasta käsin ja vasta sitten omasta asunnosta. Hänellähän on paniikkiongelmia jo ihan ilman mitään vapautumisen stressiäkään eli kyllä nyt äitiä taas hirvittää.

Välillä tuumin, että olen tyyni ja sileä kuin rantakallio (Laurin sanoja mukaillakseni) mutta sitten taas huomaan, että panikoin stressaan ja tuskin tajuan, että oma ja muun perheen elämä jatkuu kokoajan ihan perussamana siinä pojan elämän rinnalla. Eli ihan huolimatta siitä, miten pojan vapautuminen sujuu, me käydään töissä, koulussa, uimassa, kaupassa, mummolassa jne. Havauhduin tähän, kun kuuntelin töissä työkavereiden eläköitymissuunnitelmia (ovat jäämässä eläkkeelle noin viiden vuoden päästä). Herranen aika, osaanko edes suunnitella omasta elämästäni mitään? Ajattelenko vain, että katsotaan sitten, kun on se pojan vapautuminen ohi, katsotaan sitten, kun ollaan nähty, miten pojalla alkaa sujua?

[Ohjaaja Lauri]

Kiitos, Boheemi, tämä oli erittäin valaisevaa ja hyödyllistä. Etenkin nyt, kun poika kuitenkin on saamassa sen vapaapäivänsä. Isä menee poikaansa vastaan aamulla, tuo toivonmukaan tänne kotiin. Pizzaa pitää kuulemma saada, muita toiveita päivän suhteen ei ainakaan meille ole esitetty.

Myös pojan siviilityölupahakemus on hyväksytty. Tämä tulee toteutumaan koevapauden muodossa eli pojalle järjestyy loppurangaistuksen ajaksi normaali asunto, josta hän sitten käy päivittäin pajalla töissä ja myös vankilassa ilmoittautumassa säännöllisesti. Tarkkoja systeemejä en tiedä.

Boheemin kommentin perusteella ajattelen kyllä, että ehkä vielä pehmeämpi vapautuminen olisi ollut niin, että poika olisi voinut ensin käydä pajalla vankilasta käsin ja vasta sitten omasta asunnosta. Hänellähän on paniikkiongelmia jo ihan ilman mitään vapautumisen stressiäkään eli kyllä nyt äitiä taas hirvittää.

Välillä tuumin, että olen tyyni ja sileä kuin rantakallio (Laurin sanoja mukaillakseni) mutta sitten taas huomaan, että panikoin stressaan ja tuskin tajuan, että oma ja muun perheen elämä jatkuu kokoajan ihan perussamana siinä pojan elämän rinnalla. Eli ihan huolimatta siitä, miten pojan vapautuminen sujuu, me käydään töissä, koulussa, uimassa, kaupassa, mummolassa jne. Havauhduin tähän, kun kuuntelin töissä työkavereiden eläköitymissuunnitelmia (ovat jäämässä eläkkeelle noin viiden vuoden päästä). Herranen aika, osaanko edes suunnitella omasta elämästäni mitään? Ajattelenko vain, että katsotaan sitten, kun on se pojan vapautuminen ohi, katsotaan sitten, kun ollaan nähty, miten pojalla alkaa sujua?

Hei Senjamilena,
peruskalliona tai rantakalliona olemisessa ja pysymisessä on puolensa, se kun ei lähde mukaan vedätyksen yrityksiin tai vedätyksiin, eikä rapaudu vaikka muut kuinka esittäisivät marttyyria, hakisivat myötätuntoa ja syyllistäisivät.

Pääasia minusta olisi, että et palaisi siihen vanhaan paapomiseen, rakastamiseen, välittämiseen ja poikasi puolesta tekemiseen. Juuri niinkuin kerrotkin, yritä pitää kiinni omasta elämästäsi ja katso, miten homma alkaa pojalla siviilissä pelittää. Ja aivan kaikkea ei kannata uskoa, mitä hän sinulle kertoo. En tarkoita, että pitäisi olla aina kyyninen ja epäilevä, mutta teot puhuvat enemmän kuin sanat.

Oletko keskustellut poikasi kanssa mahdollisesta tukihenkilöstä, kun hän vapautuu?

[senjamilena]

Pojalla on tukihenkilö sieltä nuorten työpajalta, mihin hän menee sitten töihinkin. Eli tämä henkilö on käynyt häntä vankilassa tapaamassa ja auttanut häntä täyttämään kurssi- ja asuntohakemuksia. Tämä henkilö on tietenkin tosi hyvä ja auttaa häntä kaikissa "virallisissa" asiossa ja sikälikin hyvä, että poika sitten tapaa häntä helposti juuri siellä pajalla eikä tarvitse soitella ja sopia mitään tapaamisia erikseen. Mutta tämä on tietenkin vaan virka-aikana ja siksi olenkin pojalle puhunut NA-ryhmästä, koska sieltä voisi sitten saada tukihenkilön/henkilöitä, jotka tavoittaa myös vapaa-aikana. Toistaiseksi poika on ollut jyrkän kielteinen tähän NA-ryhmään. Ei kuulemma ole mikään "ryhmätyyppi". Osin on varmaan niin, että häntä oikeasti kauhistuttaa ajatus johonkin ryhmään menemisestä ja osin niin, että hän kuvittelee pärjäävänsä yksin. Tai sitten niin, ettei hän oikeasti ajattelekaan jatkaa raittiutta vapautumisen jälkeen.

[Ohjaaja Lauri]

Pojalla on tukihenkilö sieltä nuorten työpajalta, mihin hän menee sitten töihinkin. Eli tämä henkilö on käynyt häntä vankilassa tapaamassa ja auttanut häntä täyttämään kurssi- ja asuntohakemuksia. Tämä henkilö on tietenkin tosi hyvä ja auttaa häntä kaikissa "virallisissa" asiossa ja sikälikin hyvä, että poika sitten tapaa häntä helposti juuri siellä pajalla eikä tarvitse soitella ja sopia mitään tapaamisia erikseen. Mutta tämä on tietenkin vaan virka-aikana ja siksi olenkin pojalle puhunut NA-ryhmästä, koska sieltä voisi sitten saada tukihenkilön/henkilöitä, jotka tavoittaa myös vapaa-aikana. Toistaiseksi poika on ollut jyrkän kielteinen tähän NA-ryhmään. Ei kuulemma ole mikään "ryhmätyyppi". Osin on varmaan niin, että häntä oikeasti kauhistuttaa ajatus johonkin ryhmään menemisestä ja osin niin, että hän kuvittelee pärjäävänsä yksin. Tai sitten niin, ettei hän oikeasti ajattelekaan jatkaa raittiutta vapautumisen jälkeen.

Senjamilena,
Poikasi sanoo, että ei ole ryhmätyyppi, mitä en oikein ymmärrä. Hänhän on vetänyt kamaa porukassa, miksei hän voisi olla vetämättä kamaa ryhmässä? NA on pitänyt monen vankilakundin kuivilla, niin heti vapautumisen jälkeen kuin jatkossakin.

Myös minulla ja monilla muillakin on erinomaisen hyviä suoria ja epäsuoria kokemuksia NA-ryhmästä. Rohkeasti mukaan vaan, tarvittaessa tukihenkilön kanssa.

[senjamilena]

Poikasi sanoo, että ei ole ryhmätyyppi, mitä en oikein ymmärrä. Hänhän on vetänyt kamaa porukassa, miksei hän voisi olla vetämättä kamaa ryhmässä?

Tässä kohtaa poika tarkoittaa ryhmätyypillä henkilöä, joka reippaana marssii sisään raitistujaryhmän tapaamiseen. Ihan hyvä idea, että hän ehkä ensin voisi tavata ryhmästä yhden ja sitten mennä tämän kanssa koko ryhmän tapaamiseen. Kuten sanoit poika on kyllä "ryhmätyyppi", kun on vetänyt huumeita ryhmässä ja myös vankilassa hän on mieluummin pelannut sählyä ryhmässä, kuin nostellut puntteja yksin.

[senjamilena]

Olen ollut surullinen Zurussan ja A:n äidin puolesta ja siksi en ole kirjoitellut paljon omista asioista. Nyt kuitenkin tuntuu, että on syytä vähän purkaa.

Poika on siis nyt ollut tämän viikon koevapaudessa. Asuu tässä aika lähellä vankilan asunnossa ja käy sieltä päivittäin pajalla töissä. Siellä autetaan häntä käytännön asioissa, käydään yhdessä työkkärissä ynnä muuta. Mitenkään innostunut poika ei ole ollut, aika väsynyt ja ahdistuneen oloinen välillä, mutta naureskeleekin kyllä ja juttelee tavallisia asioita ja kertoo näitä työkkärissäkäyntejä ja muita. Joka päivä hän on käynyt tässä kotona pyörähtämässä töiden jälkeen vähän aikaa istumassa, juttelemassa ja torkkumassa. Illalla poika tapaa sitten valitettavasti vanhoja kavereitaan, mutta on onnistunut toistaiseksi pysymään kuivilla ja on ollut kämpillään aina illalla takaisin kymmeneen mennessä kuten pitää.

Itse en voi hyvin: pelästyn, kun puhelin soi, pelkään soittaa pojalle (entä jos hän ei vastaa?), huolestun, jos poika näyttää tai kuulostaa ahdistuneelta, mietin päivät pitkät, millä sanoilla tai teoilla voisin häntä kannustaa. Viime yönä mietin taas tosissani, että haluaisin heivata tämän koko huolen jollekin toiselle, esim. jumalalle. Se ei tosin onnistu, koska en usko jumalaan. Mietin, pitäisikö varata papilta aikaa ja pyytää häntä opettamaan minua uskomaan. Ensi viikolla menen takaisin töihin, edessä on kokonaan uusi työtehtävä, projekti, joka pitää olla tietyssä lyhyessä ajassa valmis. Eka kertaa mietin nyt, jaksanko.

[A:n äiti]

Minulla oli silloin tuo sama tunne. Lähettelin esirukouspyyntöjä joka taholle, vaikken itse ole uskossa.
Tuntui siltä, että jos se kuitenkin auttaisi. Nyt yksi diakonissa sanoi, että kuuli tyttäreni puolesta yhden esirukouksen ja siinä rukoiltiin, että Jumala antaisi tyttärelleni uuden elämän. Diakonissa oli hämillään mahdollisuudesta, että Jumala oli ymmärtänyt "uusi elämä" termin väärin...

Minäkin jaksoin ja pystyin töissä viimeiseen asti, mutta pystyin myös myöntämään sen hetken, kun en enää jaksanutkaan. Ehkä sinäkin joudut hakemaan sairaslomaa jossakin kohtaa. Tunnut niin tunnolliselta ihmiseltä, että varmastikaan et sitä turhaan tule hakemaan.

[Nurturing Mother]

Itse en voi hyvin: pelästyn, kun puhelin soi, pelkään soittaa pojalle (entä jos hän ei vastaa?), huolestun, jos poika näyttää tai kuulostaa ahdistuneelta, mietin päivät pitkät, millä sanoilla tai teoilla voisin häntä kannustaa. Viime yönä mietin taas tosissani, että haluaisin heivata tämän koko huolen jollekin toiselle, esim. jumalalle. Se ei tosin onnistu, koska en usko jumalaan. Mietin, pitäisikö varata papilta aikaa ja pyytää häntä opettamaan minua uskomaan. Ensi viikolla menen takaisin töihin, edessä on kokonaan uusi työtehtävä, projekti, joka pitää olla tietyssä lyhyessä ajassa valmis. Eka kertaa mietin nyt, jaksanko.

Just tuota tarkoitin, kun kerroin aikaisemmin, ettei ole välttämättä ollenkaan helpompaa se vaihe, kun lapsi yrittää kuntoutua ja eroon aineista. Mulla ei myöskään tuo jumalajuttu toimi, eikä pojallanikaan. Joskus toivon, että toimisi. Olisi ehkä paljon yksinkertaisempaa. Mutta en kertakaikkiaan usko, että siinä olisi ratkaisu meille. Nyt olen hakeutumassa itse terapiaan ja toivon, että saan sitä kautta helpotusta. Psykiatrin lausunto on jo ja olen jo ottanut yhteyttä muutamaan terapeuttiin, joita aioin tavata, ennen kuin päätän. Toivottavasti sitten kelan päätös on aikanaan myönteinen.

Olisiko sinulla Senjamilena mahdollisuutta hakeutua terapiaan? Riippuu vähän paikkakunnasta, suuremmilla paikkakunnilla niitä kyllä näyttää löytyvän.