[jean]

Olen niin pahoillani, että teidänkin tarinallanne oli lopullinen loppu. Meitä lapsensa huumeille menettäneitä on täällä useita. Me vain emme enää taida jaksaa olla mukana keskusteluissa, joita olemme kukin käyneet vuosien ajan.

Vertaistukea kannattaa kysyä Mielenterveysseurasta. Jos olet pääkaupunkiseudulla tai kohtuullisen matkan päässä, vertaistukiryhmä voi olla ihan hyvä. Niitä löytyy täältä:
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tuk ... istukiryhmät
Muutakin apua tai tukea voit sieltä kysyä.

Seurakunnilla on sururyhmiä, eikä niihin osallistuminen edellytä edes seurakuntaan kuulumista.

Surunauha on vertaisryhmä itsemurhan tehneiden läheisille. Keskusteluryhmässä on paljon nuorien vanhempia. Käy ainakin katsomassa: http://www.surunauha.net

Surusi tulee olemaan loputon. Vähitellen se kuitenkin muuttuu ja antaa sinulle mahdollisuuden elää eteen päin.

[A:n äiti]

Otan osaa suruusi. Ikävä kuulla, että meidän lapsensa menettäneiden joukko aina vaan kasvaa. Itselläni on jo yli neljä vuotta tyttäreni kuolemasta, hän oli kuollessaan 18 v. Kannattaa lukea ketjuja sieltä vuodelta 2011, uskon, että sinua "lohduttaa" se, että aivan samanlaisia tuntemuksia meillä kaikilla oli. Tiedät, ettet ole ainoa, joka tuon tien on joutunut kulkemaan. Joskus tuntui siltä, että on ainoa, jonka maailma romahti, mutta saman kokeneita on valitettavasti hyvin paljon. Toivon, että voisin kertoa, että suru hellittää ja elämästäsi tulee taas omasi, mutta niin ei vielä ainakaan itselleni ole käynyt. Tyttäreni kuolema on minulle edelleen ammottava haava sydämessäni...

[soilisko]

Osanottoni suureen murheeseesi. Sanoja ei todellakaan löydä, vaikka itsekin on kokenut saman menetyksen.
Sen viimeisenkin toivonrippeen menettäminen on niin murskaavaa, että sen ymmärtäminen vie aikaa.
Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Nyt täytyy vain koota palaset ja yrittää selvitä eteenpäin hetki kerrallaan.
Meitä on täällä monta, jotka ajattelevat sinua nyt lämmöllä ja ovat ajatuksissaan tukenasi. Oman tyttäreni kuolemasta tulee pian kaksi vuotta.

Voimia,
Soilisko

[Noppapeli]

Voi äiti varjoisilta kujilta. Otan osaa. Itketti kun luin miten tytöllesi on käynyt. Olen itse kahden tytön äiti enkä osaa edes kuvitella miltä tuntuisi jos heille sattuisi jotain pahaa. En tiedä mitä sanoa.

[Zurussa]

Osanottoni suureen suruusi myös minulta.
Suru ei hellitä koskaan, mutta vähitellen muuttaa sentään vähän muotoaan siitä hirvittävästä kivusta lievemmäksi, kivusta jossa eli tapahtuman jälkeen pitkään. Loppuelämänhän se kulkee varjona vieressä. Se että on vuosikausia joutunut seuraamaan lapsensa ahdistusta, tekee vielä kivusta julmemman.
Mutta nyt yli neljän vuoden jälkeen saattaa tulla hetkiä, että muistoista löytyy kauneutta, joka kulkee murheen läpi.

[merya]

Hei äiti, joka menetit rakkaan tyttäresi. Sanat on vähissä, vaikka haluaisin sinua lohduttaa jotenkin! Tuotahan me kaikki pelätään. Että tapahtuu jotain noin ikävää.. Olet tehnyt varmasti parhaasi, et voi elää toisen puolesta, etkä estää ketään kuolemasta, jos hän niin päättää! Oletko Facebookissa? Siellä on huumeidenkäyttäjän läheisten tukiryhmä. Liity siihen.ryhmä on suljettu.kukaan ulkopuolinen ei näe, että kuulut siihen! Olen saanut paljon apua ihan lukemalla vaan muiden juttuja. Valitettavasti en jaksa itse paljon kirjoittaa, elämäntilanne ja lapseni ongelmat on niin vaikeita. Hädin tuskin saan tehtyä pakolliset työt, ja sittenpä kaaduin sänkyyn. Syön sängyssä, katson tv:tä sängyssä, hammaspesut siinä myös... Voimia sinulle rakas ystävä!!

[sydän karrella]

Lämmin osanotto suruusi äiti varjoisilta kujilta, niin surullista ja lopullista Oma poikani seilaa huumeiden ja vankilan välillä

[äiti varjoisilta kujilta]

Kiitos osanotoista ja ajatuksista kaikille <3

Aikaa on kulunut.

On kuin kaikki pahat päivät olisi pois pyyhitty muististani. Minulla ja tyttärelläni oli yhteenottoja ja viime aikoina hän oli usein minulle vieras ihminen : kylmä ja kova. Viimeisellä elinviikollaan hän kuitenkin näyttäytyi meille selvänä ja hyväntuulisena. Ensin kaksi päivää ja yhden yön meillä, sitten myöhemmin samalla viikolla kokonaisen päivän meidän kanssamme. Kaikki tuntui olevan paremmin. Poissa oli hermostuneisuus, joka usein tytöstä näkyi hänen alkaessa näpytellä kännykkäänsä yhä kiihtyvään tahtiin meillä ollessaan (ja joka tarkoitti sitä että maailma kutsuu ja hän lähtee kaltaistensa pariin). Tyttö puhui tulevaisuudesta, selvästä tulevaisuudesta. Hän oli rento ja hauska. Teimme asioita yhdessä, nautin hänen seurastaan. Tiesikö lähtönsä jo tuolloin?

Muistan ajatelleeni jossain vaiheessa, että "nyt menee liian hyvin, mitähän seuraavaksi...". Aikaisemmin tässä ketjussakin olen kirjoittanut siitä, kuinka ns. hyvän kauden jälkeen tulee aina se romahdus ja että en uskalla enää tuudittautua siihen hyvän olon tunteeseen täysin. En silti millään tasolla osannut aavistaa, että näkisin hänet seuraavan kerran kun hän makaa kuolleena ja kylmänä.

Tunnen niin suurta syyllisyyttä. Sille ei vain mitään voi. Pahimmillaan piiskaan itseäni sillä, että olen niin huono äiti kun en aavistanut tällaista tapahtuvan juuri nyt. Että minun olisi jotenkin pitänyt osata tietää, mennä paikalle ja pelastaa! Järjen tasolla tiedän tuon olevan mahdotonta, mutta nyt ei järjeltä kysellä. Tunteet vie. Ja niitä on paljon.

Elämän syrjään tarttuminen tuntuu nyt mahdottomalta. Olen edelleen sairaslomalla. En kykene kunnolla edes kaupassa asioimaan. On niin monia kysymyksiä, jotka eivät jätä rauhaan ....

Huumekaverit kaikkosivat samantien. Ei yksikään heistä ottanut minuun yhteyttä, ei yksikään laittanut edes tekstiviestiä osaa ottaen. Se maailma on kova. Kauanko tyttäreni heidän mielissään on? Miettivätkö kohtaloa lainkaan vai onko mielessä vain seuraavat vedot? Olen katkera, ja äärimmäisen vihainen huumeita kohtaan. Vihainen heille, ketkä opettivat ottamaan ja käyttämään välineitä. Vihainen sille, joka opetti piikkikammoisen tyttäreni piikittämään. Vihainen tyttärelleni joka niin mielellään siihen huumemaailmaan lähti. Vihainen koko epäoikeidenmukaiselle maailmalle, vihainen Jumalalle, vihainen itselleni.

Huumeet sekoitti tyttäreni pään. Olen varma, että taustalla oli jokin mielenterveyden ongelma myös. Huumeet toi sen hyvän olon hetkeksi, vei ahdistuksen pois. Toi itsevarmuutta ja hauskanpitoa.

Huumeet toi tyttärelleni myös pelkotiloja ja harhaisuutta. Kutinaa, pääkipua, unettomuutta, vatsavaivoja. Hän pelkäsi viimeiseen saakka sairastuneensa hepatiittiin tai HIV:iin ja vaati pääsyä verikokeisiin vähän väliä.

Tyttäreni kovien huumeiden käyttö oli alkanut jo paljon aikaisemmin kuin osasimme aavistaakaan, se on selvinnyt nyt jälkikäteen. Olimme sinisilmäisiä ja naiiveja - mutta toisaalta, oliko vaihtoehtoa kun tytär kielsi kaiken siihen saakka kunnes alki olemaan niin peloissaan, että tuli itse asiasta avautumaan.

Mietin usein, mitä olisin voinut tehdä toisin? Vaikka mitä. Omassa paniikissani reagoin usein liian voimakkaasti. Toisina ajanjaksoina etenin kylmän viileästi ilman tunteenpurkauksia tai itkuja. Yritin pakottaa tytärtäni hoitoon ja toisaalta, välillä annoin hänelle tilaa päättää omista asioistaan enkä liiemmin kysellyt edes kuulumisia, kunnes tyttären puolelta alkoi tulemaan lähentymistä ja hän halusikin kertoa asioistaan.

En kuunnellut tarpeeksi, reagoin mielipuolisesti hänen sekoiluihinsa. Uskoin liikaa, näytin pettymykseni liikaa. En jaksanut aina olla läsnä. En jaksanut vastata yöllä tai töissä sekaviin puheluihin.

Sanoin, että rakastan. Kun tytär valitti että huolehdin liikaa, vastasin että olen äitisi, se kuuluu pakettiin.

Nyt on jäljellä vain hirmuinen ikävä.

Päivittäin pohdin, missä kulkee ne tienhaarat, joissa ihminen kohtalonsa valitsee. Kaikki on loppujen lopuksi niin pienistä valinnoista kiinni.

[ebt]

Osanotto hirveimmästä asiasta jonka äiti voi joutua kokemaan. Läheisen itsemurha tai epäselvä poismeno jättää liian paljon kysymyksiä ja jossittelun varaa, toivottavasti pystyt ajan myötä olemaan armollisempi itseäsi kohtaan.

En tiedä haluatko kuulla mutta uskon että huumekaverit surevat myös. Mieheni suree edelleen vuosia sitten kuollutta kaveriaan, ja syyllistää osin itseään ettei saanut autettua tätä pois huumemaailmasta. Vaikka hän ei kaveria mukaan vetänytkään eikä piikkiä suoneen laittanut. En ole kysynyt asiasta, mutta en usko että hänkään otti kaverin vanhempiin yhteyttä silloin. Kai se on se häpeä ja syyllisyys, ja todellisuus siitä että se olisi voinut tapahtua itselle? En tiedä.

[A:n äiti]

Kaikki nuo tunteet ovat ihan samoja kuin minulla. Ne ovat normaaleja ja näin reagoi ihminen hirveään menetykseen. Itselläni skaala laajeni todella paljon, koin "meedio" vaiheen, jossa koin pakottavaa tarvetta olla vielä kerran yhteydessä tyttäreen. Tiesikö hän, että rakastin?

Minunkin tyttöni kävi kylässä ennen itsemurhaa ja oli oikein ihana. Olin niin onnellinen enkä osannut ollenkaan pelätä, vaikka oli jo tehnyt niin kamalan yrityksen tappaa itsensä, että korjaava leikkaus kesti yli 9 tuntia....

Se oli tyttäresi ratkaisu. Yritä kunnioittaa sitä ja ajattele, että tilastojen valossa ainakaan ei halunnut sinulle pahaa. Vain yksi kymmenestä tekee itsemurhan koston tai kaunan takia. Mutta kaikki tuo: "miksen ymmärtänyt", "miksi sanoin niin tai näin" tai miksi "vuonna kaksi ja yksi tein ja sanoin niin", ei ole hedelmällistä. Teit takuulla parhaasi ja se ei riittänyt. Sinä et voinut enemmän enkä minäkään.

Toiset saavat lohdun siitä, että nyt lapsen tuska ja taistelu on loppu. Oma taistelusi ei ole loppu ja se alkaa nyt. Sinun on taisteltava oman selviytymisen ja sopeutumisesi puolesta. Jos sinulla on muita lapsia, myös heidän puolestaan. Ruandalaisen (kansanmurhan kehto)isoäidin ohje on, että, jos menetät jotakin itsellesi aivan korvaamatonta, jatka elämää, niin kuin sinulla ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Tämä neuvo ei kaikkia miellytä, mutta itse elän juuri niin. En käy haudalla ja keskityn "eläviin". Tytärtäni en enää voi auttaa...

Rakkain terveisin, et ole yksin...

T: A:n äiti

[äiti varjoisilta kujilta]

Muokkasin tekstejäni tässä ketjussa, koska en halua että minut tunnistetaan. Haluaisin, että saisi kirjoittaa ilman pelkoa siitä, että joku tuttu yhdistää yksi + yksi ... silloin en enää voisi kirjoitella rehellisesti.

Tyttöni kaveripiiristä on kuollut kaksi ihmistä tyttöni kuoleman jälkeen. Molemmat heistä huumeisiin, joko suoraan (yliannostus) tai epäsuoraan (itsemurha). Pistää miettimään, jos nämä olisivat tapahtuneet toisessa järjestyksessä, olisiko tyttöni havahtunut ja ottanut vastaan tarjotus avun?

Päivät kuluvat. Pelkään edelleen puhelinsoittoja ja pihaan ajavia autoja. Vuosikausien jännitys näitä asioita kohtaan ei vaan niin poistu. Muistelen hänestä hyviä asioita. Niitäkin oli paljon. Käyn haudalla. Alan pikkuhiljaa tajuamaan kaiken. Suren valtavasti, sitä elettyä elämää joka oli niin hankalaa. Ja kuolemaa, joka on niin lopullinen. Yritän päästä tyttöni pään sisälle siinä onnistumatta. Kuinka sen voisi ymmärtää kukaan muu, joka ei ole käynyt sitä asiaa läpi?

Opettelen elämään. Olen hidas toimissani, kaikki vaatii valtavasti voimia. En jaksa edes vihata tällä hetkellä. Toivon vain, ettei kukaan kokisi tällaista kohtaloa, tyttöni kohtaloa. Viimeiseen saakka uskoin, että tyttöni pääsee elämässään eteenpäin vaikka pelkäsin myös hänen kuolemaansa jo vuosia. Jos nyt jotain voisin sanoa vanhemmille, keiden lapset käyttää huumeita, sanoisin että älkää jääkö yksin. Hakekaa apua ja vertaistukea ajoissa.

[nasaalisti]

^En tiedä miten suhtaudun siihen, että kirjoitan tänne (ex)-nistinä, kun oma tyttäresi on kuollut. Jos se tuntuu liian pahalta, kerro toki, jolloin jätän jatkossa kirjoittamatta!

Mitä pohdintaasi tulee siitä, mihin tyttösi olisi havahtunut ja olisiko joku asia tai tapahtuma saanut hänet lopettamaan käytön, siihen on mahdotonta vastata. Omalla kohdalla ei ystävien ja tuttujen itsarit vaikuttaneet positiivisesti: päinvastoin tuli aina tuollaisen tapahtuman jälkeen hetkellisesti käytettyä enemmän, jotta ei tarvitsisi ajatella asiaa. Tietysti kaikkien kuolemat tuntuivat pahalta ja etenkin parin todella läheisen ystävän yliannostukset/itsarit kummitteli mielessä kaikki vuodet ja edelleen. Vasta nyt olen alkanut käsitellä asioita, joita käyttövuosina tapahtui. Ikävä kyllä päihdehoitopaikoissa ei ikinä päässyt käsittelemään niitä tapahtumia, tai niitä ei ikään kuin saanut ottaa puheeksi. En osaa sanoa miksi, mutta tajusin asian vasta aloitettuani yksityisen terapian. Käyttäessä kun oli koko ajan joku tilanne päällä: piti hankkia aineita, huolehtia turvallisuudestaan, raha-asioista ja omalla kohdalla myös kulisseista. Ei silloin mitään pahoinpitelyjä, ihmisten kuolemia jne. ikävä kyllä ehtinyt käsitellä, koska oli koko ajan ylikuormittuneessa tilassa.

Mun kohdalla tuli ensin ulkoinen pakko, joka pakotti lopettamaan päihteiden käytön edes näennäisesti. Sitten myöhemmin onneksi heräsi todellinen motivaatio, mutta kyllä joka päivä on ollut taistelua itsensä kanssa. Uskon ja toivon jossain vaiheessa asian helpottavan.

Nuorempana en ymmärtänyt, miksi vanhemmat kävivät sukulaisten haudoilla. Sitten hyvä ystäväni kuoli ja aloin tehdä ikään kuin pyhiinvaellusmatkoja hänen haudalleen (reissuun joutuu pari tuntia minimissään autolla ajaen). Kävin parhaimmillaan (tai pahimmillaan) melkein päivittäin siellä, kun itsellä oli huono olo ja se sai hetkellisesti laittamaan asiat perspektiiviin. Edelleenkin on iso tarve käydä siellä, vaikka viipyisin haudalla vain pari minuuttia. Eli jos se haudalla käynti auttaa sua edes jotenkin, kannattaa oman kokemuksen mukaan jatkaa sitä. Ei varmasti tilanteeseesi osaa täysin samaistua kuin vastaavaa kokeneet ja hekin vain osittain, mutta läheisen menettäminen on tuskallista kaikille, joten siinä mielessä ei ehkä kannata takertua siihen, onko kuollut läheinen oma lapsi vai ei. Jos vain tukea ja apua jostain on saatavissa, ota kaikki vastaan! Tsemppiä!

[äiti varjoisilta kujilta]

Hei kaikille.

Nyt jälkeenpäin on minulle selvinnyt monia asioita, kuinka pahasti asiat olivatkaan varsinkin viimeisen vuoden ajan. Laskuja tulvii perintätoimiston nimissä, laskuja sairaankuljetuksista ja erikoissairaanhoidosta päivämääriltä, jotka eivät sano mitään. En tiedä mitä ja miksi ... minulla ei ole voimia asiaa alkaa selvittämäänkään.

Olo on ihan kummallinen, yhtäkkiä elän elämää jossa minulla ei ole tyttöäni. Minulla on hirmuinen ikävä, mutta samalla on poistunut se jatkuva huolehtiminen ja asioiden hoitaminen. Alan pikkihiljaa tajuamaan kuinka paljon aikaa ja voimia se veikään. Silti tekisin sen kaiken uudelleen ja enemmänkin jos minulle annettaisiin mahdollisuus.

Olen etsinyt vertaistukea mutta sitä on vaikea löytää, varsinkin kun nuoren kuoleman taustalla on huumeet. En osaa rinnastaa oman tyttöni kuolemaa esim. samanikäisen päihteettömän ahkeran opiskelijan, urheilullisen ja sosiaalisen nuoren itsemurhaan.

Tänään tulin tänne lukemaan omia kirjoituksiani, kun minun on vaikea välillä edes muistaa oman tyttöni taustoja. Muistan vaan ne hyvät hetket ja ne saavat minut niin surkeaksi tämän ikävän keskellä.

En tiedä, jos tyttöni olisi selviytynyt, kauanko hän olisi jatkanut elämää? Käyttäytyi pitkään niin itsetuhoisesti. Sisäelimet jo kärsineet nuoresta iästä huolimatta. En edes voinut kuvitella. Silti, aina on se mahdollisuus selviytyä. Minua harmittaa ettei tyttöni ehtinyt edes kokeilla selviyymistä, edes yrittää. Kun se menohalu oli niin hirvittävä koko ajan. Suoraa syöksykierrettä .......

Lueskelen ja itseopiskelen, yritän ymmärtää ja käsittelen hyvin voimakkaita & vaihtuvia tunteitani parhaani mukaan.

Täällä käyn välillä lukemassa. Muistan vielä hyvin elävästi kaiken sen pelon ja hädän. Sydämestäni toivon, ettei tyttöni ja monien muiden kaltaisia kohtaloita enää tulisi mutta valitettavasti me kaikki tiedämme ettei se tähän lopu. Ei se lopu koskaan.

Kuolemasta on ajallisesti vielä lyhyt aika mutta se tuntuu todella pitkältä ajalta. Yritän keskittyä lapsiini ja itseeni. Koko elämä on muuttunut/muuttuu enkä vielä tiedä mitä sillä teen.

Tänään sytytin kynttilän tyttöni haudalla ja ajattelin myös teitä. Äitejä, isiä ja kaikkia läheisiä, jotka vielä taistelevat lastensa puolesta.