[Zurussa]

Kyllä se huumeinen elämä on kaukana onnellisuudesta sen nuoren mielessä,joka niihin on sortunut, mutta jollakin tapaa pitää yrittää selvitellä itselleen,mitä on tapahtunut, ja miksi. Jokainen heistä tietää, mitä heistä ajatellaan, itse ovat hukassa elämänsä suhteen, he tuntevat, ettei heillä ole enää siitä poispääsyä, eikä paikkaa normaalissa yhteiskunnassa. Lukekaapa vaikka netin Aamulehdestä, kuinka uusi missiehdokas haluaa jakaa hirttoköysiä narkomaaneille, että niistä päästäisiin eroon.

[A:n äiti]

Missillä homma hakusessa. Ei nää meidän lapset niin persaukisia ole, ettei köyteen löydy rahaa ja voihan sen varastaakin. Oma tyttäreni hirttäytyi koiransa kävelyhihnaan.

[annette]

Lukekaapa vaikka netin Aamulehdestä, kuinka uusi missiehdokas haluaa jakaa hirttoköysiä narkomaaneille, että niistä päästäisiin eroon.

Melkoinen pläjäytys kyllä tuoreelta missukalta. Nousi melkoinen kiukku lukiessani sitä, ja lisääntyi vielä kun tyttö ihmetteli jonkun lehden haastattelussa kuinka joku hänen lähipiiristään vuotaa hänestä tietoja. Ei siis edes harmita se mitä on sanonut vaan se että asia tuli ilmi.

Ei kai näin saisi sanoa, mutta ehkä elämä vielä opettaa häntäkin.

[Aila]

Toisaalta aika on pysähtynyt, toisaalta viikot vain häviävät johonkin. Kipeä möykky sydämessä on ja pysyy...
Kun näen kouluun meneviä nuoria, se sattuu. Kun näen töissä olevia nuoria, se sattuu. Kun näen harrastusvälineitään kantavia nuoria, se sattuu. Kun näen isovanhempia lastenlastensa kanssa, sekin sattuu...
Hävettää muistaa, miten joskus pidin toista tuntemaani nuorta omaa poikaani lahjattomampana. Miten onnellinen olisinkaan, jos omani kykenisi nyt siihen "hanttihommaan", missä tämä toinen on.

Poika sanoi jokin aika sitten, että haluaisi jutella jonkun viisaan ihmisen kanssa ahdistuksesta. Varasin heti ensimmäisen vapaan löytämäni ajan psykiatrille. Ja kiirehtiminen oli virhe! Kun tapaamiseen vapaaehtoisesti mennyt poika tuli takaisin, hän sanoi, ettei enää takuulla puhu kenellekään, sillä koko 150e maksanut tunnin pituinen vastaanotto oli ollut "sitä samaa saarnaa huumeista, mitä kotona on kuullut monta vuotta".
Toki huumeet varmasti ovat ainain osasyy ahdistukseen, mutta kun poika lopultakin olisi halunnut puhua jostakin (=ahdistuksesta), miksei olisi voinut keskustella siitä, mistä toinen haluaa, ja sitten (vaikka seuraavalla käynnillä) kun luottamus olisi löytynyt, olisi voinut puhua huumeistakin.

Välillä toivoisin voivani katsoa viiden vuoden päähän, mutta jos se todella olisi mahdollista, en usko, että katsoisin.

[Zurussa]

En usko ollenkaan, että syy oli kiirehtimisessä, vaan siinä että osui p-mäinen psykiatri vastaan, joka kuvitteli saarnallaan tekevänsä vaikutuksen, kun olisi pitänyt osata ottaa vastaan se ahdistus, josta poika olisi halunnut keskustella. Joku sisäsyntyinen ahdistushan saa nuoret hakemaan tyydytystä huumeista, ja se olisi noin oppineen lääkärin pitänyt ymmärtää.
Samaa sanoi minunkin poikani, että kun olisi joku,jonka kanssa voisi vain keskustella, niinkuin jotkut kaverinsa käyvät keskustelemassa jonkun mielenterveyshoitajan kanssa. Eli siis uneksi jostain aikuisesta, joka "ymmärtää", ei huumeiden käyttöä, vaan syitä,jotka ovat siihen johtaneet.
Joskus koetin vihjaista, että AA-ssa käy aikuisia,joilla on kokemusta päihderiippuvuuksista, jos sieltä löytäisi vertaistukea.
Koeta vielä etsiä jotain ulkopuolista keskustelevaa tahoa, kun poikasi niin kipeästi sitä kaipaa. Vanhemmathan eivät "ihan ymmärrä".

[Aila]

Zurussa: Tarkoitin kiirehtimisellä sitä, että vähän tarkemmin tutkimalla, mihin pojan lähetti keskustelemaan, olisi saattanut olla parempi lopputulos. Nyt, tuon p-maisen kokemuksen jälkeen poika on taas ehdottomasti sitä mieltä, ettei mitään ammattiapua huoli
Tyty31: Onhan se tavallaan lohdullista tietää, ettei ole ainoa vastaavaa kokenut. En silti toivoisi tätä kenellekään. Voimia sinulle! Miten teillä asiat etenevät?
Oma poikani yrittää saada sossusta asutoa. Toistaiseksi on majaillut kavereiden nurkissa.

[tyty31]

[quote="Aila"]Toisaalta aika on pysähtynyt, toisaalta viikot vain häviävät johonkin. Kipeä möykky sydämessä on ja pysyy...
Kun näen kouluun meneviä nuoria, se sattuu. Kun näen töissä olevia nuoria, se sattuu. Kun näen harrastusvälineitään kantavia nuoria, se sattuu. Kun näen isovanhempia lastenlastensa kanssa, sekin sattuu...
Hävettää muistaa, miten joskus pidin toista tuntemaani nuorta omaa poikaani lahjattomampana. Miten onnellinen olisinkaan, jos omani kykenisi nyt siihen "hanttihommaan", missä tämä toinen on.

AILA:niin tuttua ajatusmaailmaa....tilanne meillä:vihdoinkin yksi minun lähettämäni s.posti avun huuto taholle joka antaa tuettua asumista päihdenuorille,tuotti tulosta,laittoi eteenpäin viestin koordinoijalle ja neuvoi että pojan saatava sosiaalitoimesta puolto ja SAS ryhmän kautta lähete,nyt ongelman on,että poika ei minua sossuun mukaan halua ensi viikolla aika ja en saa selviteyttyä sosiaalityöntekijää.Huomenna soitan ja laitan alueen johtavalle sosiaalityöntekijälle s.posti viestin jos auttaisi...

Poika:kävi tässä yhden yön nukkumassa,sekava,hidas laihtunut taas.Itku kurkussa katsoin poikaa,MINUN poika,MITEN TÄSSÄ NÄIN KÄVI.poika sai opisekelu paikan ensi sykylle,mutta en tiedä miten onnistuu siinä,toisalta lottovoitto oli että ei heti tyrmännyt,itse suunnittelen jo lahjovani pojan käymään koulua,jos kk aina kävisi ja toisi osallistumis todistuksen minulle antaisin 100e kk rahaa

Kaverin nurkissa asustelee,välillä pyysi telttaan rahaa kun meni sukset ristiin kavereiden kanssa.Naura edelleen ja säälii meitä läheisiä,kun stressataan turhaan hänen takia,hän on kuulemma aivan onnellinen

Nyt kävi ilmi että muutakin kuin pilveä vetää,omien sanojen mukaan ei ole VIELÄ kokeillut muuta,mutta ajan kysymyshän se on,sieniä,happoa,SNAAZEI?en tiedä mikä on ja lyhenne SDII en tiedä sitäkään.

Pahinta kaikessa on,että kun pojan kanssa tilanne meni pahaksi,minun oma perheeni on jättänyt yhteyden pidon minimiin(veljet ja äiti),kukaan ei kysy ikinä miten jaksan tai voiko olla avuksi,enemmän saan moitteita siitä miten alentavaan sävyyn puhun pojalle ja joukolla ihmettelevät miten poika näkee nälkää ja minä hylännyt oman lapsen.Pistää uskomattoman paljon vihaksi,miten ihmiset jotka eivät ole lähellekään kokeneet sitä mitä minä läpi käyn voi alkaa arvostelemaan,ilman ,että todellakaan heillä edes hajua miten totaalisen LOPPU olen ja ajoittain arki aivan retuperällä,kun ei vain ole voimia.Riittäisi edes että esittäisivät jaksavansa kuunnella,mutta ei tämä perhe on laitettu ulkopuolelle tai siis minut...

Miten ihminen voikin tuntea tuskaa todella kun näkee samanikäisiä nuoria kantamassa harrastusreppua tai kouluun menemässä.Se tunne,kun näkee näitä ja oma sydän nousee kurkkuun,vierität tuskan keskeltä kyyneleen ja mieli tekisi huutaa niin paljon ,että tuska lähtisi pois.Miten en vieläkään yli vuoten ole voinut katsoa pojan valokuvia"lapsuudesta",kun pelkään romahtavani täysin ja tiedän,että se aiheuttaisi tuskan pahenemisen.
Sitten koitat nuoremman pojan edessä esittää urheeta ja jaksaa vaikka tuntuu ettei jalat kanna...
Joka aamu sitä vain kuitenkin herää ja jatkaa hengittämistä....vaikka välillä joka hengen veto sattuu.
VOIMIA MYÖS SINNE!

[Aila]

Hienoa Tyty, jos poikasi ei täysin tyrmää opiskelua syksyllä. Jos jollakin lailla olisi jossain porukassa, missä on tarkoitus tehdä jotain hyödyllistä, se toisi jo tosi paljon positiivista mukanaan. Toivottavasti saisi siitä otteen.
Omani on täysin kielteinen kaikille opinnoille sekä myös työnteolle. Sossusta kun saa rahaa vaivattomammin...

Mietin kovasti miten tämä vaikuttaa pikkuveljeen. Ovat aina olleet toisilleen tärkeitä.
Pikkuveli saa kuulla ihan järkkyjä juttuja, joita isoveli kertoo kaveripiiristään ja omista asenteistaan. Toisaalta heillä on joskus myös kivoja hetkiä. Pikkuveli suree välillä kovasti veljensä tilannetta.

Tiedän niin tuon tunteen, kun katsoo omaa poikaansa itku kurkussa, kysyen MIKSI?

Välillä lohdutan itseäni ajattelemalla, että poikani tarvitsee tällaisen tosi rankan kaavan itsenäistymiprosessin. Mutta kovin veitsenterällä tanssimista tuo touhu on. Ja vaikka nuori keho vahva onkin, näen ja kuulen jo aivan liian selvästi, miten paljon hän on jo terveyttään vahingoittanut. Ja lisänä kaikki rötöstely.
Niin paljon on tuhonnut jo pohjaa tulevaisuudeltaan...

Olen tavannut muutamia entisiä huumeiden käyttäjiä, jotka ovat, kaiken koettuaankin päässeet irti kamasta ja muutenkin selvinneet. Nämä ovat kaikki pysähtyneet noin 30-vuotiaina. Onko kenelläkään kertoa tarinoita käyttäjistä, jotka ovat päässeet selville vesille jo nuorempana?

Tyty, ikävä tuo perheesi reaktio. Meillä lähisuvusta osa vaikenee vaikeasta asiasta kokonaan. Äitini taas on surrut itsensä sairaaksi. Minulla on onneksi pari ystävää, joiden kanssa olen jakanut lähes koko tarinan.

Muistan joskus kauan sitten vähän kauhistelleeni, kun eräs tuttu sanoi tyttärelleen, että "Voit tehdä mitä lystäät, kunhan vältät teiniraskauden ja pysyt erossa huumeista". Aika rankka ja rohkea lausahdus, mutta nyt ymmärrän, miten paljon tuo toive sisälsi!

Ymmärrän Tyty tuon, mitä sanoit vanhoista valokuvista. Itse olen joskus selaillut kuvia, vauvakirjaa yms. muistuttaakseni itseäni siitä, että pojallani oli hyvä lapsuus. Eräs tuttava, joka työskentelee todella vaikeista psyykkisistä ongelmista kärsivien lasten kanssa, sanoi kerran, että sellaiset lapset, joiden ensimmäiset vuodet ovat olleet onnellisia, selviävät myöhemmin ongelmista paremmin kuin ne, joilla on jo alkumetreillä asiat menneet pieleen.
En tiedä mikä on totuus, mutta toivoa täytyy elättää! <3

[Aila]

Toivottavasti aiempi kirjoitukseni ei herättänyt pahaa mieltä kenessäkään. Sillä sillehän ei aina voi yhtään mitään, jos elämä on syntymästä saakka vaikeaa.
Mutta nyt kysyisin uuden huolen herättämänä:
Mihin se viittaa, että poika puhuu hengästyttävän nopeasti, menettää malttinsa kohtuuttoman helposti, on kadottanut ruokahalunsa? Itse sanoo, että punttisalikäyntien yhteydessä käyttämänsä proteiinijuoma ja energiajuomat vievät nälän, mutta ennen söi kuin hevonen... Psyyke ei todellakaan ole kunnossa, ja se hirveä hampaiden narskuttelu hänen hermostuessaan kuulostaa kamalalta. Yrittää kyllä kotona käydessään kovasti hillitä itseään ja sanojaan, mutta on välllä vähän pelottava.
Kulkee kyllä hihattomissa paidoissa, ehjin käsivarsin.
Mistä voimaa uskoa, että tilanne vielä kääntyisi parempaan?

[Winston-84]

^ Moi Aila.

Enempää en nyt jaksa, enkä ehdi kommentoida, mutta nuo mainitsemasi oireet ovat niiiin selkeitä amfetamiinin(tai muun vastaavan stimulantin) käytön merkkejä, että selkeämpiä saa todella hakea.

Olen pahoillani .

Jaksamista ja parempia päiviä toivottelen .

[annette]

Olen tavannut muutamia entisiä huumeiden käyttäjiä, jotka ovat, kaiken koettuaankin päässeet irti kamasta ja muutenkin selvinneet. Nämä ovat kaikki pysähtyneet noin 30-vuotiaina. Onko kenelläkään kertoa tarinoita käyttäjistä, jotka ovat päässeet selville vesille jo nuorempana?

No kyllä minä tunnen Osa on selvinnyt parin- kolmen vuoden käytön jälkeen, alle kaksikymppisenä, osa sitten siinä 25-30 vuotiaina. Ja sitten on niitä joilla kolmekymppiset oli jo aikaa sitten eivätkä ole vielä lopettaneet. Voi kun sen tietäisi kuka onnistuu ja milloin... Täytyy sanoa että ellen tuntisi huume-ja rikoskierteestä irti päässeitä ihmisiä tämä olisi, jos mahdollista, vieläkin vaikeampaa kestää. Olisin varmaan aivan toivoton.

Oma poikani ei valitettavasti ainakaan vielä kuulu lopettaneisiin. Viikko sitten oli jälleen pidätettynä pahoinpitelystä, eikä ollut ensimmäinen kerta, pelkäänpä että on linnareissu edessä. Sanoo kyllä itsekin huomanneensa että hänestä on tullut tosi väkivaltainen, on laihtunut ennestäänkin hoikasta pojasta seitsemän kiloa, ja selvinpäin ollessaan ei jaksa tehdä mitään, ihmisjoukot ahdistaa jne. Tänään taas soitti kyllä katkolle itselleen paikkaa, mutta tämä taitaa olla nyt kolmas kerta neljän kuukauden sisällä; ensimmäinen hoito ( ei katko) kesti 11 päivää, siitä kuukauden kuluttua meni katkolle ja jaksoi olla kaksi päivää. Saa nähdä kauanko seuraava yritys kestää, en uskalla edes toivoa mitään. Kun päihteiden käytön lisäksi on ADHD Asperger-piirtein, ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, käytöshäiriö ja vaikka mitä niin tilastollistesti ainakaan ennuste ei ole ihan loistava.

Olen niin käynyt tuota samaa nyt läpi; vertaan samanikäisiä omaan poikaani. Saan melkein itkukohtauksia kun näen reippaita nuoria miehiä urheilemassa tai kesätöissä, hehkuttamassa ajokorteistaan ja kutsunnoistaan. Poikani sai juuri lääkärintarkastuksessa paperin ettei ole palveluskelpoinen. Se että keskeytti autokoulun on varmaan vaan hyvä asia, ei ainakaan autolla töhöile päissään.

Ei ole helppoa kun ei oikestaan mitenkään voi auttaa

[Heidi]

Hei Aila,

olemme samassa tilanteessa kuin sinä v. 2013. Aloin lukea ja etsiä tietoa ja vastaan tuli kirjoituksesi, joka on aivan kuin meidän pojasta kirjoitettu! Kiinnostaisi kuulla, miten asiat ovat vuosien saatossa edenneet sinulla ja pojallasi jos vaan jaksat kirjoittaa?

[SallaMaari]

Tarinasi kuulostaa tutulta, noin se meilläkin alkoi. Nyt poikani on kuollut, kuoli viime Joulukuussa 26-vuotiaana. Haluan muistuttaa että aikaa ei ole hukattavissa, sinulla on vielä toivoa kun lapsesi on elossa. Yritä kaikkesi että poika pelastuisi, muista että on kuolemanvaarassa. Kovaa tekstiä mutta olinpa minä tämän aikoinani ymmärtänyt enkä kieltänyt kuoleman mahdollisuutta.
Nyt on vain loppuelämän kestävä suru ja ikävä.

[aaaaaaa]

Pahinta kaikessa on,että kun pojan kanssa tilanne meni pahaksi,minun oma perheeni on jättänyt yhteyden pidon minimiin(veljet ja äiti),kukaan ei kysy ikinä miten jaksan tai voiko olla avuksi,enemmän saan moitteita siitä miten alentavaan sävyyn puhun pojalle ja joukolla ihmettelevät miten poika näkee nälkää ja minä hylännyt oman lapsen.

voi ei tämä tästä vielä puuttui. toivottavasti kuuluu jo parempaa. tässä asiassa sinä olet kuitenkin oikeassa, kun et anna narkkarille rahaa. huumeisiin ne menee, eikä ruokaan

[aaaaaaa]

Aila olisi kiva kuulla, miten teillä nykyään menee