[kuulemut]

Oon ajanut itseni tosi hämmentävään ja epämiellyttävään tilanteeseen. Tapailen kilttiä, luotettavaa miestä. Miestä, jonka kanssa on mukava, turvallinen ja helppo olla, seksikin on mukavaa eikä mitään valittamista. Mutta kaipaan eksää. Mä oon jotenkin nyt tullut siihen varmuuteen, että meillä on jotain erityistä. Se, mitä meillä on, on ollut aina hyvää. Mulla on huoleton, helppo olla eksän kanssa. Mua ei pelota mikään hänen kanssaan. Mä en ole epävarma, arka tai ujo hänen seurassaan. Mun ei tarvitse esittää mitään. Me emme varmastikaan läheskään aina ymmärtäneet toisiamme (koska maailmat, jossa olemme kasvaneet, ovat niin erilaiset), mutta miten helppoa meidän on puhua toisillemme!

Eksä rakastaa minua. Hän haluaa, että mun on hyvä olla. Nyt erinäisten tietojen valossa olen tästä niin varma. Mut tää ei tunnu lohdulliselta tai hyvältä. MUA V*TUTTAA. Mua vituttaa enemmän ja enemmän hetki hetkeltä.

Hän saattaa olla matkalla kohti selvää elämää. En osaa sanoa, onko tämä kerta erilainen kun aiemmin. Hän sanoo, että on. Hän sanoo, että ensi kerran on saanut ulkopuolista apua, ja se on avannut silmiä. Hän sanoo, että vaikka hän haluaa selvyyttä ollakseen kanssani ja myös erinäisten perhesuhteidensa vuoksi, ensisijaisesti hän haluaa tätä ensimmäistä kertaa itsensä vuoksi. En tiedä. Haluaisin uskoa, totta kai. Mutta nyt on tultu pisteeseen, missä kauniit sanat vain hermostuttavat. Uskon joka sanaa. Tiedän, että hän on rehellinen. Ja nää on asioita, mitä tiedän, nämä jutut eivät muutu, oli huumeita tai ei. Voi kuulostaa naiivilta, mutta se ei ole sitä. Tiedän että hän rakastaa ja jokainen asia, mitä hän sanoo, on totta. Mutta lupauksiin en voi luottaa, ja vaikka voisinkin... Onko tällä suhteella toivoa? Onko hänen raittiudellaan toivoa? Millaisia ongelmia raitistumiseen voi liittyä? Retkahtaako hän? Kuinka monta kertaa?

Mä olin pitkän aikaa valinnut ns. avoimen linjan yrittäessäni unohtaa eksän. Kerroin monille läheisille kavereilleni avoimesti eksän huumeongelmasta, rikostaustasta jne. Nyt mua kaduttaa. Mun on vaikea puhua näistä tunteistani, koska mut tuomitaan heti. "Juokse pois", he sanovat, "miten sä voit tykätä tollasesta ihmisestä?", he kysyvät.

Tuollaisen kysyminen on niin typerää! Miten he saattavat kysyä edes tuollaista. Mua kaduttaa, että olen kertonut. Nyt päätin taas vaieta, mutta sekin on vaikeaa, jollekin pitäisi puhua edes, en tiedä kenelle kehtaan. Psykologille on ruuhkaa.

Miten kukaan voi haukkua ihmistä niin rumin sanoin, kuin ihminen voi haukkua narkkaria? Mua oikeasti oksettaa. Musta tuntuu, että mua haukutaan, kun eksää haukutaan. Ongelma on siinä, ettei häntä moitita vain niistä typeryyksistä, joita hän on tehnyt, vaan ylipäätään... Ja silloin haukutaan muakin. "Miten sä saatat rakastaa narkkaria?" he kysyvät. Eivät he varmaan halua loukata. Mutta että se loukkaa. Onko se minun syyni, että rakastuin ns. vääräään ihmiseen? Oliko se heidän erinomaisuuttaan, että rakastuivat ns. tavallisiin ihmisiin? Onko se väärin rakastaa? Tää meidän suhde voi olla niin raastava, niin kuluttava... Mutta tosiasia on, että se on tähän päivään asti ollut antoisa. Ja se antaa joka päivä enemmän (vaikkemme nykyään ole parisuhteessa, vain muuten yhteydessä).

Tää on niin sekavaa tekstiä. Mun oloni on niin sekava.

Ihminen, jota minä rakastan on: hellä, lämmin, luotettava, voimakas. Rakastava, reilu, oikeudentajuinen. Aina apuna, aina läsnä. Mun eksä on tällainen. Harmi, että hän on myös sairas.

Kaiken kaikkiaan, ongelma on tämä(/nämä):
On rakkaus. Iso, voimakas, molemminpuoleinen ja lämmin rakkaus.
On huumeet, on huumekoukku.
On nuori nainen, joka ei lähes koskaan ole yksin, mutta tämän asian kanssa niin usein yksinäinen.

[kuulemut]

Työmatkalta näpyttelen. Luulen, että lähes vieressäni istui huumelapsen vanhempi, puhelinkeskustelusta päätellen. En sanonut mitään (mitä edes osaisin), mutta itku meinas tulla kun tää henkilö jäi pois. Johan tää on kumma, ku tää piri tuntuu seuraavan mua maailman tappiin saakka! Mitä yllättävimmissä paikoissa mun haukankorvat (haukansilmistä kai puhutaan, mut kellä on tarkat korvat?) kuulevat, kun aiheeksi vaihtuu vauhdikas meno. En tajua onko muillakin näin? En asu millään "huonolla alueella", mun aktiivisin kaveripiiri ei käytä enkä työnikään puolesta pääse tapaamaan jengiä, joilla piri toimii. Mut julkisissa, kaupassa, salilla ollessani... Joskus tuntuu jo siltä, että huumeet ovat ihan tavallisia, "kaikkihan niitä käyttää", ja tuntuu et kaikki objektiivisuus tästä touhusta on kadonnut. Eksä on muurien sisällä ja minä oon uudelleen rakastunu. Kaikki tukahdetut tunteet ovat päässeet valloilleen, kun hän on ollut ( pakon sanelemista syistä tietenkin) selvänä jo kauan. Puhelin pirisee (heh) ja minä aattelen jo lapsia ja yhteistä kotia. As if vankilassaoloajan selväpäisyys tarkoittaisi, että myös jatkossa onnistuu.

Hemmetti vihaan tota piriä. Pahimmalta tuntuu kai se jatkuva pelko ja epävarmuus. Vaikka hän olisi vankeuden jälkeen vuosia selvä, voin kuvitella, ettei pelko jättäis mua rauhaan, kai. Vaikea puhua toki tilanteesta jossa ei toistaiseksi ole.

tuntuu jotenkin hyvältä kirjottaa tänne, kun ei mulla ole ketään, jonka kanssa puhua näistä ilman, että tuun tuomituksi, halveksituksi tai säälityksi. Argh

muoks, alkoi vähän tympästä mun traaginen otsikko, kun fiilikset on tasaantunut , eikä meno oo enää lainkaan epätoivosta. onneksi sen saikin vielä vaihdettua.

[A:n äiti]

En lukenut koko ketjua, mutta miksi ihmeessä vedit sen murun omaankin nokkaasi?
Miten voit viestiä sitä, ettet hyväksy huumeita, jos käytät niitä hänen aikanaan itsekin...

[kuulemut]

En tottapuhuen täysin ymmärrä, mitä tarkoitat, A:n äiti. Kyllä mielestäni voin olla todella huumevastainen, vaikka itse satunnaisesti polttaisin pilveä. Kuitenkin nyt puhutaan satunnaisesta pajauttelusta, joka ei vaikuta ihmissuhteisiin, työsuorituksiin tai opiskeluihin versus amfetamiini, jolla tämä eräs josta tänne olen vuodattanut, on tuhonnut elämässään lähes kaiken, mitä voi tuhota. Vain sydän tuntuu enää olevan paikallaan.

Lisäksi tarkennukseksi aiempiin voisin lisätä/toistaa (en muista mitä olen sanonut), että meidän suhteessamme ei ollut mitään yhteistä päihteidenkäyttöä (lukuunottamatta joitakin alkoholilla boostattuja juhlia silloin, kun en tiennyt vielä miehen ongelmasta), ja oma kannabiksen käyttöni on hyvin satunnaista. Viime syksynä, alotusviestiä kirjoittaessani, "hoidin" kyllä jonkin aikaa stressiäni pilvellä, mutta siitäkin on kuukausia, ja siitä tähän päivään asenteenikin on hieman muuttunut, sillä erinäiset asiat valkenevat minulle koko ajan paremmin, ja olen esimerkiksi kiinnittänyt omaan alkoholinkäyttöönikin paljon huomiota viime aikoina. Toisen päihteettömyyden vuoksi olen myös valmis olemaan itse päihteetön, siitä ei varsinaisesti ole nyt kyse...

Minun ajatusmallini voi toki olla täysin käsittämättömissä, jos on joutunut kulkemaan sen kaikista rankimman polun, eikä se todellakaan ole mikään ihme.

[malibu]

Epäilen "Kuulemut", että A:n äiti tarkoitti aloitusviestiäsi, josta saattaa saada käsityksen; että itse vedit myös piriä nokkaan.. Aiemmin olin kommentoimassa, mutta viestin hävitessä, en kirjoittanut uudelleen.. Tuo lause, jossa avokki lähtee vetämään piriä ja se on (asia), josta vedit herneen nokkaan? Olenko oikeassa?

[kuulemut]

Epäilen "Kuulemut", että A:n äiti tarkoitti aloitusviestiäsi, josta saattaa saada käsityksen; että itse vedit myös piriä nokkaan.. Aiemmin olin kommentoimassa, mutta viestin hävitessä, en kirjoittanut uudelleen.. Tuo lause, jossa avokki lähtee vetämään piriä ja se on (asia), josta vedit herneen nokkaan? Olenko oikeassa?

Ahaa... no se selventäisi tietysti asiaa! Kiitti malibu En oo lukenut alotusviestiä aikapäiviin, kun en tahdo ees muistella niitä fiiliksiä, mitä silloin oli. Ei pystynyt toimimaan mitenkään päin. No selvennykseksi... Mä en ole käyttänyt piriä. Mutta olen jäänyt itkemään, kun mies lähti ennemmin ottamaan vauhtia kuin piti lupauksensa.

[A:n äiti]

Juuri oikein tulkitsitte. Tosiaan käsitin, että omaankin nokkaan meni sitten harmistuksesi piriä
En tosin hyväksy kannabistakaan. Hyvä, että selvensitte.

[kuulemut]

Juuri oikein tulkitsitte. Tosiaan käsitin, että omaankin nokkaan meni sitten harmistuksesi piriä

Hehe, joo, hyvä kun puhutaan samaa kieltä taas


Päässä on taas myllerrys menossa. Onhan tuo ollut nyt selvänä kuukausia, mutta tänään laskettiin puhelimessa päiviä, ja fakta on, että takana on pian päiviä enemmän kuin edessä. Eikä tuon hienot "uusi selvä elämä" -strategiat tunnu millään tavalla realistisilta. Hänellä on kuulemma uskomaton selkäranka, ja nyt kaikki vaan on niin erilaista. Tuntuu, että joku suhteellisuudentaju puuttuu (edelleen). Tiiän, että hänen on vaikea käsitellä tiettjä tunteita, ja reagoi silloin ihan samoin kuin minä, naurahtaa, heittää koko jutun vitsiksi, mutta mun on vaan jotenkin vaikea ymmärtää sitä naurua, tuntuu, että hän a) nauraakin minulle ja huolelleni b) ei ole käsitellyt jotenkin näitä nyt tarpeeksi (luulen, että tää on se juttu...).

Olin jotenkin iloinen, kun kuulin, että kakkua oli tullut, kun ajattelin, että voi hyödyntää sitä kautta saatavilla olevaa apua, mutta pikkuhiljaa oon ymmärtänyt, että kaikille päihdeneuvojille ja muille sanotaan se, mitä he haluavat kuulla.

Päässä järki raksuttaa mulla, tää on mun loogis-matemaattinen tai matemaattis-looginen pää nyt, joka laskee. Laskee vuosia takana, edessä, laskee laskee laskee. Voiko tällanen oikeesti onnistua. plääähhh... Kohta olis kai oikeus päästä lomillekin.

Joskus turhauttaa aivan saakelisti antaa ukon tehdä mitä haluaa. Tai siis ,oon päättänyt etten aio sanoa yhtäkään ehtoa itse ääneen. Kyllä se tietää mitä edellytän, mutten tahdo selväpäisyyttä mun vuoksi, vaan itsensä. Miten sen sit vois jättää, jos alkais siltä joskus tuntua, jos pelkäis että ukko lähtee vetämään Rakashan tuo on, mutta miksei se tajua, et sen olis helpompi jättää koko alamaailma kuin jättää vain huumeet.

[Liisa3]

Hesarin juttu sai minut tänne lukemaan ja sitten tämä otsikko ja aihe oli juuri sellainen mitä minä olen hieman kamppaillut.

Minulla oli eron jälkeen varmaan vuosi ja kaksi tosi vaikeaa aikaa. Tunsin itseni välillä ihan paskiaiseksi joka jätti miehen huumeiden takia ja kaiken sen paskan takia. Minulle vain riitti. Se oli siinä.

Ei ollut.

Aika tosiaan kultaa muistot ja koen edelleen, että rakastan sitä miestä vielä. Päätin, että saan rakastaa, mutta elämäni on jatkuttava ilman häntä. Näimme viimeksi viime elokuussa ja hän oli tosi huonossa kunnossa. Sanoin hänelle, että jos et vaihda kaupunkia niin hän kuolee tänne. Emme ole sen jälkeen ollut tekemisessä. En vastannut hänen viestiinsä enää ja siihen se loppui. Muistin kuitenkin hänen synttärin ja toivotin hyvät joulut viime jouluna. Muulloin en ole enää tekemisessä hänen kanssa.

Hän on ollut eron jälkeen saanut uuden naisen- hänkin oli/on narkkari. Erosi ja on ollut vankilassa tms. Se on todella ikävä juttu ja ajattelinkin joskus, että jos en olisi jättänyt niin hän ei olisi mennyt siihen pisteeseen. En sitten kuitenkaan ottanut sitä itseeni, koska hän on kuitenkin aikuinen mies ja hän on omat valinnat tehnyt. Minulla ei ole osaa ja arpaa tässä pelissä.

Mulla ei ollut ketään miestä hänen jälkeen ja erosta tulee olemaan ensi keväänä kaksi tai olikos se sittenkin kolme vuotta. Päätin antaa vain aikaa itselleni ja uskon, että jos joskus tapaan oikein kivan miehen niin se olisi hänellekin oikein, jos minä olisin siihen myös valmis.

On näinä vuosina miettinyt että jos sittenkin se ex on minulle se oikea, mutta mä vain missasin sen. Tuollainen ajatusmalli on ollut mielessäni, mutta se on samalla myös itsensä halventamista. En haluaisi enää elää tuota elämää mitä minulla oli silloin ennen, joten olen tosi iloinen, ettemme ole enää yhdessä.

Mutta hänen naurua, huumoria ja hyviä hetkiä oli ja on ikävä. Hän osasi keskustella. Mutta se vihoviimeinen raja vain ylittyi.

Itse toivon hänelle vain hyvää ja joskus olen miettinyt, että onkohan hän elossa ja jos on elossa niin onko hänellä kaikki hyvin. Koko sydämestäni toivon hänelle hyvää. On vain osattava päästää irti ja nauttia mitä nyt on. Viime elokuussa hän totesi, että näen maailman kauniina, mutta hän näkee maailman äärettömän rumana. Minä siihen, että on sitten sen puolen valinnut.

Olen sanonut eksälleni tosi pahasti ja olen joskus katunut sanojani, mutta minua loukkasi koko päihde.Piri. En ole ollut se täydellinen, pepsodent-hymyinen naisystävä vaan rakastava naisystävä, joka yritti välillä puhua järkeä päähän ja saada hänet havahduttamaan. Oli tosi mukava anoppi, mutta välit menivät poikki koska hänen ratkaisu suisti miehen asunnottomuuteen. Toisaalta jälkikäteen ymmärrän hänen ratkaisunsa. Mutta on helpompi edetä ja pysyä pinnalla kun on katto päänsä päällä. Tilanne vain pahentui sen jälkeen. Ja meille sitten tuli ero. Koska sen kaiken jälkeen ylittyi minunkin raja.

Minua ei auttanut ammattiauttajat vaan jooga. Se riitti, että hallitsin elämäni sen verran mihin joogamatto rajoittui eli minuun itseeni ja opin tuntemaan hiljaisina hetkinä itseni ja myös kehoni.

Kaikkea hyvää, kuuleminut.

[kuulemut]

Kiitos, Liisa3, ihanan lohdullisesta viestistä.

[---] ajattelinkin joskus, että jos en olisi jättänyt niin hän ei olisi mennyt siihen pisteeseen. En sitten kuitenkaan ottanut sitä itseeni, koska hän on kuitenkin aikuinen mies ja hän on omat valinnat tehnyt. Minulla ei ole osaa ja arpaa tässä pelissä.

Hyvä, hyvä. Minäkin yritän ajatella noin, vaikka joskus on niin paljon helpompi ruoskia itseään kuin toista sen toisen virheistä.

Mutta hänen naurua, huumoria ja hyviä hetkiä oli ja on ikävä. Hän osasi keskustella. Mutta se vihoviimeinen raja vain ylittyi.

Niin ylittyi. Nyt ylittyi mullakin. Ja tää, mikä katkasi kamelin selän, oli lopultakin kaikkeen muuhun paskaan verrattuna pikkuriikkinen ja täysin mitätön. Mutta katkennut mikä katkennut.

Lainasin kohtia, joita lukiessa sydän oikein sykähti, että näin mäkin koen.

Luulen, että oon nyt katsonut tän kortin niin pitkälle kuin sitä voi katsoa. Mies on saanut mahdollisuuksia niin monia, etten enää edes muist montako. Ja nyt mulle on valjennut, että kaikki se paska, mitä hän teki, ei johtunutkaan siitä piripäästä. Se johtui siitä, ettei hän ole koskaan oppinut olemaan tasapainoisessa, ns. normaalissa ihmissuhteessa. Hän ei ymmärrä, miksi tietyistä asioista hermoilen. Se ei ole sitä, että hän ei haluaisi olla mulle hyvä, haluaisi kunnioittaa mua ja etteikö välittäisi. Hän ei vain osaa näyttää, ei osaa toimia. Enkä tiedä onko pahempaa se, että hän kohtelee epäkunnioittavasti tietoisesti vai tiedostamattaan.

Mun paukut on nyt kaikki annettu, ja tuntuu, ettei mulla ole enää ässää hihassa eksäni suhteen. Mä haluan miehen, jonka kanssa mulla voi olla koti. Mä haluan miehen, jonka kanssa voin ottaa koiran. Mä haluan miehen, jonka kanssa voin saada lapsen. Mä en voi luottaa mun eksään niin paljon, että ehkä koskaan voisin saada tällasia asioita hänen kanssaan.

Mies itse ei tiedä näistä viimeisistä keloista, koska unohti soittaa. Ja minä päätin, että en soita takaisin. Koska tämä ongelman ydin on juurikin siinä. Siinä, että unohdetaan soittaa. Soitan hiihtolomaviikolla, jos ei tajua soittaa mulle ennen sitä.

Hän on eksä. On syitä, miksi eksistä tulee eksiä, näin yritän nyt ajatella. Kai tää suhde olis kaikkien näiden vuosien aikana toiminut, jos olisi toimiakseen. Ihan kaikkea ei varmaan voisi edes korjata enää.

Haikea olo, tosi haikea. Mut luulen, et teen oikein, jos onnistun nyt jättämään tän yrittämisen taakse.

Liisa3, lainaan sua tähän loppuun:

Päätin, että saan rakastaa, mutta elämäni on jatkuttava ilman häntä.

[kuulemut]

On jysähtänyt kovaa ymmärrys siitä, että tuo mies kuolee. Luulen, että se on lähempänä kuin kumpikaan odottaa.

Erossa olemme siis, mutta kauempaa seurannut. Hyvä mies meni hänessä hukkaan.
Haluaisin jotenkin vielä tavata, mutta en tiedä, että mitä sitten.

Sydän ei ole ollut särkynyt kuukausiin, rikki hieman kyllä. Mutta olo on niin surullinen.

[aaaaaaa]

Liisa3 vankila voi tehdä nistille erittäin hyvää: ruokaa, lepoa, lääkäri saatavilla ja tietysti hyvin vähän päihteitä jos ollenkaan