Olet täällä

Ikävä poikaani

Vilpola on keskustelualue huumeiden käyttäjien läheisille. Huoli läheisestä on suuri kun epäilys tai tieto huumeiden käytöstä tulee ilmi. Tule vilvoittelemaan tunteitasi muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Vilpolassa kaikki tunteet ovat sallittuja.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Ikävä poikaani

ViestiKirjoittaja Marie » 5.2.2019 06:41:08

Olen nähnyt nykyään 16-vuotiaan poikani viimeksi viime vuoden syyskuussa. Silloin hänet sijoitettiin kiireellisesti. Olin mukana ottamassa kiinni poliisien kanssa. Hän on minulle niin vihainen kaikesta urkkimisesta ja hänen "jahtaamisestaan" että ei suostu kanssani puhumaan saatikka tapaamaan. Hän on käyttänyt jo vaikka mitä ...kannabiksesta metaan. Nyt on kulunut jo pian puoli vuotta ja ne ovat olleet elämäni raskaimmat. Tiedän että vielä tulee mahdollisesti vielä raskaampaa, siksi yritän pitää itsestäni mahdollisemman hyvää huolta. Marraskuussa hän täytti 16-vuotta. Onnitteluviestiin sain vastauksen -Lutka. No nyt hän on ainakin turvassa. Ja hengissä, kaksi kertaa on ollut lähtö jo lähellä. Ja onneksi on valokuvia ja TOIVO että pian näkisin hänet taas.
Marie
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 3
Liittynyt: 4.2.2019 18:49:08

Re: Ikävä poikaani

ViestiKirjoittaja Vieraammaksi54 » 7.2.2019 11:11:01

Huomenta. Tsemppiä sinulle toivotan. Ja voimia että jaksat. Minulla on ollut elämässäni montakin kertaa lapseni kanssa tuo tilanne etten ole saanut yhteyttä kuukausiin. Nyt hän on aikuinen, mutta käytös on kuin 15v murrosikäisen. Hän käyttänyt mitä lie koko elämänsä ajan. Nyt hän on kuitenkin jaksoja ettei käytä, sen verran tiedän, muuta en tiedäkään.
lapsena oli erilainen, kiltti herkkä. Mutta kun alkoi käyttää alkoholia niin muuttui. humalassa ja krapulassa tai aineissa oli erittäin vihainen ja julman oloinen niin että pelkäsin häntä. Eikä suostunut mihinkään kouluun eikä töihin.
Syytän itseäni usein siitä että tein paljon väärin. Me vanhemmat kumpikin käytettiin liikaa alkoholia. Erosin ja sitten oli muutama miessuhde jotka eivät kuitenkaan mihinkään johtaneet mutteivat olleet juoppoja, ihan normaaleja ihmisiä. mutta lapseni mielestä se oli väärin, näin jälkeenpäin hän sen on sanonut. Syyttää minua omasta kohtalostaan. ja minähän otin kaikki vastaan ja aloin syyttää itseäni myöskin. Se oli helpompaa, syyttää itseä kuin antaa lapsen itsensä vastata omista virheistään.
Nyt olen alkanut hoitamaan omaa mieltäni ihan tosissaan, kun ei tämä tällainen itsesyytös johda muuhun kuin itse tuhoudun. haen apua kaikenlaisista luennoista ja hengellisistäkin asioista, että saan pois mielestä itsesyytökset. Tämä ei ole helppoa, muuttaa omaa ajatusmallia.
Sitten toinen ajatusmallin muuttaminen on se, että opettelen luottamaan että lapseni osaa itsekin hoitaa asiansa, enkä enää huolehdi hänestä, hänen on itse opittava ottamaan vastuu teoistaan. Ja minun pitää vain luottaa siihen, eikä enää huokailla ja pelätä hänen puolestaan.
Pelosta pääseminen onkin se avain koko juttuun. Näin sen nyt koen.
Hyvää päivän jatkoa ja toivottavasti kirjoittelet lisää.
Vieraammaksi54
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 26
Liittynyt: 3.11.2018 08:24:24

Re: Ikävä poikaani

ViestiKirjoittaja Johanna » 26.11.2020 11:13:43

Hei, kaikille joilla on ikävä omaa lastaan!

Kun oma lapsi katoaa huumemaailmaan, on vanhempien suru, tuska, huoli sekä kaikki muut mahdolliset tunteet niin pelottavia, että siitä voi syntyä jopa fyysistä kipua. Huumemaailma jo itsessään, pelkällä otsikkotasolla on vieras, pelottava ja ei koske meitä - kunnes koskee! Sen jälkeen mikään ei ole enää entisellään, kaikki muuttuu. Suhtautuminen joka asiaan muuttuu, jopa itseensä suhtautuminen muuttuu.

Kun oman lapsen on menettänyt huumeiden käytölle, lapsesta tulee melkein poikkeuksetta välinpitämätön kaikkia muita paitsi muita huumeidenkäyttäjiä kohtaan. Huumeidenkäyttäjillä tuntuu olevan vahva suhde, mikä perustuu siihen, että jollakin on aina rahapäivä, tai joku jolta voi sitä saada, eli hyväksikäytön rinki.

Sinä, jolla on suunnaton ikävä omaa lastaan, älä lannistu, ikävä saa olla ja ehkä pitääkin olla. Minä menetin lapseni noin 22 vuotta sitten huumeille, ja nyt olen voinut noin vuoden ajan keskustella raitistuneen lapseni kanssa. Hän ei ole enää se sama lapsi, mutta ajoittain pilkahdus jotain tuttua näkyy ja saa lämmön omaan mieleen. Rakkaus lapseen ei koskaan katkennut, kaikki muut tunteet kyllä, jopa toivo. Itse et voi vaikuttaa siihen mitä lapsesi tekee, mutta voit vaikuttaa siihen mitä itse teet tai jätät tekemättä. Neuvoksi antaisin sen, että tee niin kuin sinusta oikealta tuntuu ja rakasta lastasi, eikä toivoakaan kannata menettää, ihmeitäkin tapahtuu.

Terveisin
Johanna
Johanna
Vertaiskeskustelija
 
Viestit: 44
Liittynyt: 22.10.2020 08:41:43


Paluu Vilpola

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa