Olet täällä

Suruviikko (vko 44): Annun tarina

Vilpola on keskustelualue huumeiden käyttäjien läheisille. Huoli läheisestä on suuri kun epäilys tai tieto huumeiden käytöstä tulee ilmi. Tule vilvoittelemaan tunteitasi muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Vilpolassa kaikki tunteet ovat sallittuja.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Suruviikko (vko 44): Annun tarina

ViestiKirjoittaja Päihdelinkin toimitus » 1.11.2021 09:00:08

Tällä viikolla muistamme huumeisiin kuolleita läheisiä ja rakkaitamme. Tässä Annun tarina. Voit kommentoida tarinaa, antaa vertaistukea ja kirjoittaa oman tarinasi joko lomakkeen kautta tai suoraan tänne Vilpolaan (kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä).

Otamme osaa suruusi tuntematon kirjoittaja <3

- Päihdelinkin toimitus

****

Lokakuun 5.päivä, kaksi vuotta sitten minun tyttäreni Annu kuoli. Hän nukahti omaan sänkyynsä peiton alle, eikä enää herännyt. Minäkin halusin nukahtaa, enkä enää koskaan herätä. Mutta olen kuitenkin herännyt. Ihan joka aamu olen herännyt, välillä miettien mitä tarkoitusta millään enää on.

Toki minun elämäni muuttui jo silloin, kun tajusin, että lapseni käyttää huumeita, vaikka siinä menikin pitkään, ennen kuin sen itselleni myönsin. Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä, tyttöni oli jo jäänyt niin koukkuun, etten voinut häntä enää pelastaa. Tai näin ajattelen, että jos minä hölmö olisin aiemmin tajunnut ja tunnistanut asioita, enkä olisi antanut lapseni puhua minua niin taitavasti ympäri, olisin voinut pelastaa hänet. Varsinkin viimeisen vuoden, silloin kun Annu täytti 18 vuotta ja oli täysi-ikäinen ja vapaa päättämään omista asioistaan, katselin omaa ja lapseni elämää jonkinlaisen tumman harson läpi. Voin huonosti, en pystynyt elämään omaa elämääni ollenkaan, kaikki liittyi jollain tavalla Annuun ja hänen tekemisiinsä. Huoli ja pelko olivat koko ajan läsnä. Tulin hulluksi ja hypin seinillä joka kerta, kun tyttö ei vastannut viesteihin tai soittoihin. Kyttäsin koko ajan wa:n paikallaolotietoja ja muuttuvatko viestin väkäset siniseksi, näkyykö messengerissä vihreä pallukka, enkä ikinä olisi uskonut miten huojentuneeksi pieni vihreä pallero voikin ihmisen olon saada.

Sitten lauantaina 5. lokakuuta ei enää tuota pallukkaa ilmestynyt ja what’sapissakin oli vain yksi väkänen, sekin väritön, viestini eivät menneet perille. Silloin jotenkin tunsin, että Annua ei enää ole. Yöllä tulivat poliisit ja kertoivat, että illalla joku mies oli soittanut hätäkeskukseen ja kertonut että asunnossa on kuollut tyttö. Kun partio oli mennyt paikalle, Annu oli löytynyt menehtyneenä. En itkenyt, en romahtanut, ajattelin selkeästi, juttelin järkevästi, mutta se kaikki pelko, huoli ja tuska valahti päälaelta varpaisiin ja tuntui saman aikaisesti kylmältä ja kuumalta. Minä tiesin että tämä hetki tulee ja nyt se oli siinä, enkä minä voi tehdä enää mitään.

Voin vain ajatella, että minun ihana pieni rakas tyttöni on nyt turvassa, hänellä on hyvä olla, eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme hänestä. Minulla on ihan järjetön ikävä, joskus se tuntuu kaihoisana kaipauksena ja muistot tuovat jopa hymyn huulille, toisinaan se iskee voimalla, lyö maahan ja saa huutamaan ääneen. Sitä se suru on. Mitä muutakaan se voi olla, kun on menettänyt rakkaimman ja kallisarvoisimman, oman lapsensa. Ja kyllä, suru muuttaa muotoaan ajan myötä, mutta ikinä se ei väisty, eikä sen mielestäni kuulukaan niin tehdä. Ja me selviämme surusta, jollakin tavalla. Onko se sitten vahvuutta, mitä usein kuulee sanottavan, en tiedä. Ehkäpä se on vain ainoa vaihtoehto.

Taas tuli itku, kun tätä kirjoitin. Ja se itku tulee joka päivä, joskus ihan yllättäen, mutta se hieman helpottaa onneksi.

Voimaa ja valoa elämään kaikille teille, jotka tämän surun olette elämänkumppaniksi saaneet!!
Avatar
Päihdelinkin toimitus
Ylläpito
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11.3.2002 01:01:01

Paluu Vilpola

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa