Olet täällä

Suruviikko (vko 44): Suru on sankka pilvi

Vilpola on keskustelualue huumeiden käyttäjien läheisille. Huoli läheisestä on suuri kun epäilys tai tieto huumeiden käytöstä tulee ilmi. Tule vilvoittelemaan tunteitasi muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Vilpolassa kaikki tunteet ovat sallittuja.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Suruviikko (vko 44): Suru on sankka pilvi

ViestiKirjoittaja Päihdelinkin toimitus » 3.11.2021 08:36:06

Kiitos tarinastasi. Otamme osaa suruusi.
- Päihdelinkin toimitus

****

Lääkemyrkytys. Tapaturma.

Nämä sanat luin kuolinsyyn todistuksesta, oman lapseni kuolinsyyntodistuksesta. Ei äidin kuuluisi lukea tällaisia papereita. Ainoan lapseni menehtyminen oli shokki. Juuri, kun toivo oli lisääntynyt. Lapseni oli päässyt toivomaansa korvaushoitoon ja varovaisia suunnitelmia tulevaisuudesta oli. Hän menehtyi nukkuessaan, omaan sänkyynsä, tyttöystävänsä viereen.

Äitinä olin elänyt jo pari vuotta kuolemanpelossa. Tämä pelko ei kuitenkaan mitenkään vähennä shokin tai surun määrää sen viimein toteutuessa. Putosin täysin tyhjän päälle. Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? Kuinka voin mitenkään jatkaa omaa elämääni?

Olin jo aiemmin hyväksynyt lapseni huumeriippuvuuden ja ymmärtänyt sen olevan sairaus. Sairaus, joka muuttaa aivojen toimintaa niin, ettei riippuvaisella ole omaa valinnan mahdollisuutta vaan riippuvuus huumeeseen ohjaa kaikkea, menee jopa peruselintoimintojen edelle. Olin hyväksynyt sen, etten minä voi äitinä lastani tästä sairaudesta parantaa. Näin jälkeenpäin ajattelen, että sairauden hyväksymisestä voi alkaa läheisen oma toipuminen. Syyllisyys alkoi hälvetä sen myötä, kun ymmärsin, ettei sairaus ole kenenkään syy. Häpeäkin helpotti, lapseni on sairas.

Tämä ymmärrys auttoi minua myös surussani. Suru oli sankka pilvi, joka ympäröi minua koko ajan. Suru tuntui fyysisenä kipuna, hengitysvaikeuksina, puristuksen tunteena kurkussa. Suru erotti minut muista, olin sureva äiti, jolle suomenkielessä ei löydy edes omaa sanaa. Sain tukea mutta aina en jaksanut ottaa sitä vastaan. Oli helpompi vain olla itsensä kanssa kuin kuunnella ymmärrystä, jota ystäväni jakoivat. Onneksi kuitenkin jakoivat, ajatus siitä, että he ovat valmiina minua varten, auttoi eteenpäin ja oli tarpeen myöhemmin. Suru tuntui väsymyksenä ja näköalattomuutena. Kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan katosi. Annoin surun tehdä rauhassa työtään minussa ja annoin sille aikaa. Annoin tunteille tilaa. Niin vain suru pienin askelin muuttaa muotoaan, eikä enää valtaa koko elämääni.

Kuolemanpelko oli vaihtunut pelkoon hautajaisista, pelkoon tulevasta elämästä. Koin kuitenkin vahvasti lapseni olevan jollain tavalla läsnä, seurassani. Ajattelen niin, että hänellä on nyt hyvä olla ja vielä me tapaamme. Lapseni ei ole mennyt kokonaan pois, hän vain on nyt jossain muualla. Ajatus tuo lohtua. Muistelen paljon yhteistä aikaamme, kuinka hän oli iloinen ja reipas lapsi, kuinka yhdessä nauroimme, kuinka mukavia matkoja teimme yhdessä. Olen kiitollinen näistä muistoista. Kuitenkin lapseni menehtyessä omalta elämältäni katosi hetkeksi merkitys. Onneksi olen löytänyt uuden merkityksellisyyden elämääni. Koen, että elämän merkityksellisyys ja onnellisuus ovat vahvassa yhteydessä.

Minä jatkan elämääni ja yritän sen elää mahdollisimman hyvin kunnioittaen menehtyneen lapseni muistoa.

Toivon meille kaikille läheisensä menettäneille voimia ja lohtua.
Avatar
Päihdelinkin toimitus
Ylläpito
 
Viestit: 2358
Liittynyt: 11.3.2002 01:01:01

Paluu Vilpola

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa