Kirjoittaja Tyräkki » 4.6.2019 20:29:44
Josko tiistai-illan kruunuksi vielä muutama rivi vanhaa virttä, jota tosin en ihan viime aikoina muista soittaneeni. Ainakaan pariin viikkoon siis.
Nuo "ystäväiseni", voi pentele, alan nähdä punaista jo niitten käyttämistä hymiöistäkin. Saati sitten sanavalinnoista. Tilanne voi hyvin olla molemminpuoleinen, mitä enemmän ne hehkuttaa ja makeilee ja käyttää hali-/sydän-/peukkuemojeita ja varsinkin kaikista eneiten vihaamaani "we can do it"-hauista, sitä viileempi ilonpilaaja musta tulee.
Kai mä olen vaan katkera ja pahansuopa, enkä pysty iloitsemaan toisten innosta ja onnesta, saati luomaan kivaa yhteishenkeä. Ehkä mä en vaan kykene välittämään muista ku ittestäni ja omasta edusta ja mukavuudestani. Dissaan kavereitani, kavahdan sukulaisiani, en menetä uniani ihmisoikeuksien tähden. Joku vois jopa epäillä, että äijänkin kaa olen enempi mukavuudenhalusta kuin suuresta rakkaudesta.
Mutta mä en sentään kauheesti väitä muuta.