[Solmu]

Hei, en ole koskaan aikaisemmin tänne kirjoitellut. Lukenut silloin tällöin, ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Mieheni on alkoholisoitunut pikku hiljaa yhteisen 30-vuotisen parisuhteemme aikana. Noin 10 vuotta sitten silmäni avautuivat siinä määrin, että ymmärsin, että hänelle alkoholi on ja tulee aina olemaan se rakkain ystävä. Olin itsekin viiniin menevä ja taipuvainen tissutteluun - olihan se yhteinen ajanviete ja tapa päästä samalle aaltopituudelle. Noin 10 vuotta sitten lopetin kokonaan alkoholin käytön, koska oikeasti pelkäsin, että luisun samalle polulle.

Mieheni on työssä käyvä, ulospäin suuntautunut, mukavan oloinen ja paljon kotitöitä tekevä. Päälle päin juopottelu näkyy ja hän myös järjestelee elämäänsä priorisoiden mahdollisuudet juomiseen. Päihtyneenä hän saattaa olla minua kohtaan ivallinen (esim siitä että olen raitis ja pyrin liikkumaan ja elämään terveellisesti), mutta pääasiassa hänen käytös on harmitonta - toki poissa olevaa joko henkisesti tai sekä henkisesti että fyysisesti.

Silloin kun lapset olivat huolenpitoa tarvitsevia häneen ei aina voinut luottaa. Aikataulut pettivät, juominen saattoi venähtää useammaksi päiväksi ja vaikka olisin itkenyt ja raivonnut, niin mikään ei saanut häntä palaamaan kotiin. Yritin suojella lapsia totuudelta, mutta totta kai he näkivät ja ymmärsivät mistä oli kyse. Vaikka mieheni enimmäkseen huolehti lapsista hyvin niin kodin tunneilmastoon tämä vaikutti ja se on asia, joka surettaa yhä ja siksi ero olisi kannattanut ottaa. Mieleni myrkyttyi joka kerta kun petyin mieheni käytökseen ja tietynlaista katkeruutta on kertynyt sisälleni.

Avioero on ollut usein harkinnassa, mutta en kuitenkaan ole ollut asian kanssa tosissani. Jostain syystä (ehkä olin vain aikaansaamaton nahjus) tein päätöksen, että odotan lasten aikuistumista ja maailmalle lähtöä. Korona muutti monta asiaa. Lastemme itsenäistymiseen se heitti oikein kunnolla kapuloita rattaisiin. Lisäksi yksi lapsista sairastui melko vakavasti. Lapset eivät siis ole itsenäistyneet.

Korona myös myötävaikutti siihen, että päädyimme mieheni kanssa toteuttamaan yhden yhteisen unelman. Ostimme ihanan maatilan veden ääreltä ja luonnon keskeltä. Tein tämän päätöksen tietoisena siitä minkälainen mieheni on. Kuitenkin maatilasta huumaantuneena ja siitä ilosta, että meillä vihdoinkin pitkästä aikaa oli jokin yhteinen mielenkiinnon kohde annoin kaiken tapahtua. Yksin minun ei olisi ollut mahdollista tällaista haavetta toteuttaa.

Nyt on reilu vuosi eletty pääasiassa kahdestaan maalla ja vain käväisty toisessa kodissa. Ensimmäiset kuukaudet mies joi merkittävästi vähemmän. Erehdyin toivomaan, että juominen loppuu/vähenee, koska tämä paikka tarjoaa miehelle kaikki mahdolliset tekemiset mitä hän ikinä elämässään on halunnut tehdä. Ja toivoin, että hänelle tulisi myös halu pitää itsestään parempaa huolta. Aivan turhia toiveita, kuten te lukijat jo arvaatte. Alkuun myös oli paljon yhteisiä suunnitelmia mitä tulevaisuudessa teemme. Minusta ne kuulostivat yhteisiltä suunnitelmilta, mutta käytännössä ne taisivat kuitenkin olla minun suunnitelmia.

Olimme ennen tänne muuttoa ajautuneet jo erilleen toisistamme. Molemmilla oli omat menot ja tekemiset. Annoin mieheni juoda ja kulkea mielensä mukaan. En kysellyt perään - toki sisälläni oli paha mieli ja harmitus. Kun en enää itse juo alkoholia niin illanvietot ym kekkerit eivät minua juurikaan kiinnosta. Yhteinen unelma ja projekti lähensi meitä hetkellisesti, mutta sitten tuli se tuttu kolmas pyörä mukaan.

Rakastan tätä paikkaa ja olen todella kiintynyt tähän sekä eläimiin ja muuhun tekemiseen täällä, mutta kuvio ei toimi. Nyt tuntuu, että olen taas nalkissa. Jos haluan asua täällä, joudun elämään alkoholistin kanssa.

Mietin, että pienennänkö itseni ja jääkö elämä elämättä. Olen jo hyväksynyt, että en kaipaa romantiikka. Vai kaipaanko sittenkin? Yhteiselo miehen kanssa on parhaimmillaan kumppanuutta ja lähimmäisyyttä. Ei meillä ole mitään intohimoista tai edes kädenlämpöistä parisuhdetta. Niin kauan kuin alkoholi on tässä määrin mukana mieheni elämässä, niin ajatuskin läheisyydestä on minulle vastenmielinen. Taloudellisesti pärjäämme yhdessä mukavasti ja voimme toteuttaa haaveitamme. Avioero hajoittaisi paketin ihan kokonaan. Olenko siis suhteessa talouden ja talon takia? Siltä vähän tuntuu.

Pitkällinen alkoholin käyttö on tehnyt miehestäni käytökseltään ylimielisen suhteessa minuun. Hän ei juurikaan neuvottele kanssani menoistaan tai kysy mielipidettäni. Hän tekee mitä tykkää ja muistaessaan ilmoittaa suunnitelmansa. Toisaalta minulla on sama vapaus. Tällä seudulla meillä ei kuitenkaan ole muita ystäviä, joten ajattelin, että sekin ajaisi meidät tekemään asioita yhdessä. Näin ei ole käynyt eikä näytä käyvän. Lähes kaikki puheet yhteisistä vaelluksista, patikoinneista, pyöräilystä, hiihtolenkeistä ovat jääneet toteutumatta. No, osaan kyllä tehdä yksinkin. Mutta…

Hävettää, että olen tässä tilanteessa. Niin monessa kohtaa olisin voinut pysäyttää junan ja hypätä kyydistä. Niin makaa kuin petaa.

Kaksi asiaa on sentään mallillaan: lapset ovat jo aikuisia ja en itse ole alkoholisoitunut. Jälkimmäinen oli vähällä tapahtua.

[Vieras]

Kuvaat kyllä elämääsi ja tuntemuksiasi varsin taitavasti ja hauskastikin, vaikka aihe ei niin hauska olekaan. Olet kirjallisesti varsin lahjakas, tällainen kuva minulle välittyi.

Vaikeahan tuo tilanne on. Juoppo lähellä syö kuitenkin energiaa ja tuhoaa jollain tapaa hyvinvointia. Huomaan tämän itsekin, jos olen exäni kanssa enemmän tekemisissä. Ankeus ja kyynisyys valtaa mielen ja saan hetkeksi tartunnan hänen perin negatiivisesta elämänasenteestaan. Et siis välttämättä edes itse huomaa, miten ison osan auringosta juooposi pimentää, kun tilanne on koko ajan sama.
Suunnitelmia on kyllä meilläkin aikoinaan ollut ja samoin kuin sinä, luulin niitä yhteisiksi. Alkoholi telkee ihmisen saamattomaksi ja mikään muu kuin juominen ei huvita. Join joskus nuorena aika paljon itsekin ja muistan tavallaan sen ajan venymisen; juodessa viikko hurahtaa siivillä. Miehesikään ei varmaan hahmota iakaa samoin kuin sinä tai me muut selvät ihmiset. Viikko tai vuosikin hujahtaa hetkessä ja suunnitelmia lykätään aina tuonnemmaksi. Ei toki tänään, mutta tuonnempana taphatuu sitä ja tätä.

Ehkä voisit kartoittaa rahatilanteen ja miettiä, voisitko eron jälkeenkin jossain muodossa toteuttaa noita unelmia? Joku muu paikka, ehkä vuokralle ja pienempi määrä eläimiä.
Tai miten siinä ollessa saisit jotenkin pesäeroa ja omaa rauhaa, niin että miehen juominen ja käytös vaikuttaisi sinuun mahdollisimman vähän.. Oma huone talossa tai voisiko tallin tai navetan yhteyteen rakentaa lämpimän oma sopen, jossa voisit halutessasi asustella ja nukkua?

Tsemppiä! Uskon, että löydät jonkun ratkaisun, joka helpottaa elämää oli se sitten ero tai joku muu.

[Vieras2]

Ihmisen sopeutuminen tilanteeseen kuin tilanteeseen on hyvä asia. Ja huono asia. Jos näkisi sen vaivan, että jättäisi vanhan taakseen ja rakentaisi uuden pohjan elämälle, on aika epätodennäköistä, että asiat menisivät sen enempää metsään kuin eläessä alkoholistin kanssa. Käsittämättömän suuri osa ajatuksista pörii puolison ongelman ympärillä, ja sehän kuluttaa. Sinulla on suuritöinen koti. Ei se varmaankaan paranna sinun ja miehesi välejä, että joudut yhä enenevässä määrin hoitamaan kiinteistöä eläimineen yksin, kun toinen keskittyy alkoholisminsa hoitamiseen juomalla. Mieti vielä oletko oikeasti taloudellisesti riippuvainen miehestä, vai voisitko rakentaa vastaavaa eloa itse. Pitää laittaa toiseen vaakakuppiin se tuska, jonka mies aiheuttaa + se hyvä mitä häneltä ehkä kuitenkin vielä saat, ja toiseen se huojennus ja toisaalta yksinäisyys jonka ero tuo. Ehkä sinulla olisi mahdollisuus pienempimuotoiseen maatilaelämään itseksesi. Kyllä tällaisia ihmisiä on, joten ei varmasti ole mahdotonta!