[Vieras]

Siskollani huomattiin riippuvuus vahvoihin huumeisiin noin viikko sitten. Hän on nyt 22-vuotias ja asuu yhdessä tyttöystävänsä kanssa, jolla on pitkä tausta huumeiden käytössä ja joka käyttää aineita myös tällä hetkellä.
Siskollani on ollut jo pitkään diaknosoitu masennus ja hän on padaloginen valehtelija. Lisäksi skitsofrenisiä läpilyöntejä on ollut menneisyydessä jokunen.

Itse olen pian 20-vuotias ja siskoni on ollut minulle hyvin läheinen. Ennen tiesin kaiken hänen menoistansa, mutta yhteyden pito harventui harventumistaan kun muutin Helsingistä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Nykyisin en tiedä hänestä juuri mitään, enkä ole aikoihin voinut täysin luottaa sisareni puheisiin. Nyt en enää jaksa luottaa lainkaan.

Sisko häippäs katkolta sinne hakeuduttuaan heti seuraavana päivänä.. Mahdollisesti menossa uudestaan parin viikon kuluttua.. Kuitenkin, en usko että Sisareni pääsee huumeista eroon ennen kun jättää tyttökaverinsa. Tyttökaveri on oikein mukava ihminen muuten, mutta he ovat toisissaan aivan liian kiinni. Jos toinen ei pääse huumeista eroon, niin en usko että pääsee toinenkaan..

Äitini kuvaili viroitusoireita, joita joutu viime viikonloppuna kattelee ku kävi Siskoni luona. Olis tehny mieli tukkii korvat, ahdisti niin pirusti.. Viimesen kuuden vuoden aikana mun sisko ei oo tuottanu mulle juuri muuta kun tuskaa. Mä oon yrittäny ymmärtää, olla tukena, kuunnella, puhua ja ennen kaikkea kestää. Aina oon antanu anteeksi, koska mä rakastan sitä paskiaista.. Se tekee kipeää.. Aluksi vallinneen tunnottomuuden jälkeen en oo oikeen osannu muuta kun itkeä. En syytä asiasta ketään, paitsi tietysti siskoa itseään. Mä vaan en oikeen osaa enää muuta, kun odottaa päivää, jona kuulen hänen kuolleen..

[tähtityttö]

Tätä piti nostaa.

Itse aloin reilut kolme vuotta sitten seurustelemaan käyttävän narkomaanin kanssa. Miehen, jonka tunsin jo pitkältä ajalta ja uskoin hänen haluunsa ja kykyynsä toipua. Päivittäinen huumeidenkäyttö loppui noin puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, alkoholi otti paikkansa siinä tilalla. Kaikki tämä siksi - mielestäni - että hän ei ollut missään vaiheessa todella sitoutunut toipumiseen. Se on luultavimmin vasta juuri alkamassa, kun mies löysi avun uskosta ja seurakunnasta.

Piupaun ja muiden kirjoitukset herättivät ajatuksen siitä, että millainen on "Toipuva Addikti". Minusta toipuva on sellainen, joka hoitaa itseään esimerkiksi vertaisryhmissä, pelkkä päihteettömyys ei riitä. Ja toipuva kykenee hoitomuotonsa avulla tunnistamaan omaa käyttäytymistään, mikä liittyy riippuvuussairauteen, ja hallitsemaan sitä. Huumeet, ja päihteet yleensäkin, jättävät jälkensä ihmisen persoonaan, kuten narkin äiti aiemmin totesi. Al-anon (ja Nar-anon, niitä taitaa olla Suomessa kaksi ryhmää) auttavat ymmärtämään päihdeongelmaista ihmistä ja ennen kaikkea omaa itseä. Addikti pysyy addiktina, ja tietyt piirteet kuuluvat addikti-ihmisen luonteeseen. Ja sitten toisaalta jotkut vetoavat menneisyyteensä huonon käytöksen puolustukseksi.

Ei se helppoa ole, mutta kun itsestään pitää huolta, niin aurinko paistaa

[ippu]

heippa!


Poikani on käyttänyt huumeita 10 vuotta. Yrittänyt päästä irti moneen kertaan mutta tuloksetta.
Joskus vaan sanotaan kylmästi että kriteerit eivät riitä mihinkään hoitoon.
On lohdutonta kuulla että poikani on myös yrittänyt itsaria.
Raskasta on ollut mutta olen yrittänyt pitää itseni kasassa,harrastanut kaiken laista.

[Narkkarin äippä]

Olipa ihana löytö, tältä sivulta sain samantien lohdutuksen. Joku teistä kanssasisarista kirjoitti, että olette niin ansainneet sen onnen, kun ihme tapahtuu ja lapsi toipuu. Se tuntui tosi hyvältä. Kun joka päivä pelkää saavansa puhelinsoiton, että jotain kauheeta on tapahtunut, eikä saa lastaan kiinni puhelimella, sitä väsyy siihen pelkoonsa. Ainut ihminen, jonka kautta sain puhelinnumeron, josta joku kaveri vastasi ja sain tytön langan päähän, oli narkkaridiileripoikaystävä. Miten voi olla elämä näin vaikeeta. Mutta sain kuulla tytön äänen, joka oli taas niin kiireinen, kuin aina, mutta se riitti mulle. Tyttö on hengissä, siis vielä on toivoa.
Tunsin myös myötätuntotuskaa tuon nuoren tytön kanssa, joka katseli oman veljensä elämän tuhoamista huumeilla, kun ei voi tehdä mitään. Minulla on myös toinen tyttö, joka samoin kärsii siskonsa huumeiden käytöstä. Kun juttelemme yhdessä, jätämme tämän ongelmalapsen asiat mahdollisimman vähiin, ettemme pahoittaisi toistemme mieltä. Koitamme kannustaa toinen toistamme ja iloita siitä mitä meillä on.
Joskus on hyvä ulvoa tuskaansa pihalle. Oikeen itkeä ääneen omassa yksinäisyydessään. Itku on kuin ylipaineletku, joka päästää liiat höyryt pihalle ja taas jaksaa vähän aikaa mennä arkipäivää eteenpäin.
Oli myös hyvä kuulla, että meidän omaisten ei tarvitse olla hoitajia narkkarille, ei tarvitse osata puhua sitä kieltä, mitä siinä piirissä puhutaan. On huojentavaa saada luovuttaa tämä asia ammattilaisille. Meidän tulee olla vain rinnallakulkijoita, ei hylätä, vaikka joskus sekin olisi helpompaa.

[soilisko]

Itse tasapainoilen saman kuilun partaalla. Narkkaridiileripoikaystävä asuu nyt tyttäreni luona. En ole käynyt katsomassa häntä viikkoihin, pari viikkoa sitten kävi pikaisesti kotona, viikko sitten puhutiin kerran puhelimessa, sen jälkeen ei soittoja, ei vastaa puhelimeen. Osittain se on ehkä suuttumusta siitä että ilmaisin suorasanaisesti etten rahoita tai mahdollista hänen käyttöään omalla toiminnallani.
Minulle on vaikeaa löytää se oikea tapa auttaa ja tukea, olla läsnä ja välittää. Tuntuu etä kaikilla teoillani olen mahdollistanut huumeitten käyttöä ja antanut tilanteen jatkua liian kauan ilman että tyttären on tarvinnut ottaa vastuuta teoistaan ja niiden seurauksista.
Kun minä en nyt "auta", rahaa on hankittu pikavipein ja kun nekin hanat ovat ehtymässä, on seuraavaksi vuorossa näpistely, varastetun tavaran myyminen, kaman kanssa säätäminen että itsellä olisi aina riittävästi käytössä.
Joka päivä pelkään että jotain pahaa tapahtuu, jotai vielä pahempaa ja peruttamatonta.
Tyttären kaverin kautta kuitenkin kuulin tänään että tyttärellä on kaikki "hyvin", poikaystävä pitää aineissa ja suojelee, vie aamuisin likaiset vermeet pois ja tuo puhtaita tilalle yms. arkirutiineita joista hänelle on tullut osa arkea, jokapäiväistä elämää. Kun salailu loppui niin hän puhui kaikesta tästä kuin se olisi meille kaikille normaalia.
En tiedä todellakaan kestääkö tämä vuosia tai pystyykö hän koskaan lopettamaan tai haluaako ylipäätään.

[kricce]

moi!

miten pitkät jonot on korvaushoitoon, tietääkö kukaan, noin suunnilleen? Narkkari ite väittää että vajaa vuosi.

[Narkin vaimoke]

Hei!

Haluaisin aloittaa uuden ketjun narkomaanien omaisten kesken. Olen itse 23-vuotiaan narkomaanin äiti ja lisäksi kokenut takavuosina pitkän avioliiton alkoholistin kanssa (narkomaanin isä). Olen kokenut seitsemän vuoden helvetin lapseni kanssa huumeongelmien keskellä ja koska tämä keskustelualue keskittyy pääosin alkoholistien vaimoille, haluaisin tuoda enemmän esille meidän huumeidenkäyttäjien omaisten tilannetta. Kävin viime vuoden aikana läpi huumekoulutuksen, jonka aikana ymmärsin, että omaisia ei Suomessa huomioida vielä millään tavalla. Äidit, isät ja sisarukset kärsivät valtavasti narkomaanin rinnalla, mutta se on meidän kulttuurissa unohdettu asia. Mitä mieltä olet? Kerro kokemuksistasi!

Yksi positiivinen kokemus meidän omaisten huomioon ottamisesta:
Menimme mieheni kanssa A-klinikalle subu-, alkoholi- ja bentsoriippuvuuden tähden. Ensin lääkäri ja hoitaja ehdottivat miehelleni 7 vrk:n tai 14 vrk:n laitoskatkoa, mutta siinä vaiheessa, kun kysyivät minulta, että miltä se minusta kuulostaisi, pitivätkin hetken neuvottelun ja laittoivat mieheni heti antabuskuurille ja päättivät hoitomuodoksi avokatkon. MINUN takiani.

Itselläni on nimittäin ahdistushäiriö, joka ilmenee mm siten, etten voi olla kolmea tuntia kauempaa yksin kotona iltaisin. Voisin toki aina yhdeksi yöksi mennä jollekin kavereistamme ( tunnemme kolme pariskuntaa) tai äidilleni, mutta kaksi viikkoa olisi jo hieman vaikeampi järjestää, joten olisin tarvinnut myös jonkinlaisen laitospaikan tuoksi ajaksi.

Niin valtavan suuri kivi vierähti sydämeltäni tuolloin ja nyt puuhaankin innosta piukeana kotikatkoa miehelleni (kirjoitin siitä viestiä tänne eilen ja tänään, pyytäen vinkkejä katkoilla käyneiltä sen järjestämiseen)

[Korvaushoidossa oleva]

moi!

miten pitkät jonot on korvaushoitoon, tietääkö kukaan, noin suunnilleen? Narkkari ite väittää että vajaa vuosi.

Riippu ihan kunnasta. Joissain kunnissa voi päästä nopeastikin korvaushoitoon, mutta pääkaupunkiseudulla jono on valitettavasti se yksi vuosi.

Oma elämäni helpottui aivan valtavasti kun pääsin korvaushoitoon. Hoidon aloittamisesta ei mennyt kuin yksi kuukausi ja olin jo mukana työelämässä. Käytän kyllä edelleen satunnaisesti huumeita, mutta se ei vaikuta elämääni talodellisesti eikä muutenkaan...

KH

[kricce]

Kiitti sulle kun kerroit ajan, tässä asiassa poikani puhui siis totta. mutta jatkoja sulle.me tässä viellä taistellaan huumeita vastaan, ehkä se parempi päivä vielä koittaa.

[naksun äippä]

POIKANI ON TAISTELLUT PARI VUOTTA KORVAUSHOITOON PÄÄSYN KANSSA, VÄLILLÄ TUNTUU ÄITINÄ ETTÄ NÄINKÖHÄN SIELLÄ JONOSSA OLLANKAAN. EPÄTOIVOSTA ODOTTELUA,POIKA AINA VAAN SANOO ETTÄ JONO ON VAAN NIIN PITKÄ. EN TIEDÄ MISTÄ VOIS TARKASTAA TAI KYSELLÄ TILANNETTA. POIKANI ON NAIMISISSA OLEVA JA VAIMO ON OLLUT JO SAAMASSA KORVAUSHOITOO JA ON JOLLAIN TAVOIN JALOILLAAN.

[marpe]

miten elämä jatkuu korvaushoidon jälkeen?

[Omainen]

Muistakaa, että myös korvaushoitoon pääsyssä pätee puolen vuoden hoitotakuu. Se ei yleensä toteudu, mutta päihdeasiamiehen yhteystiedot löytää netistä helposti ja hän voi omalta osaltaan koittaa vauhdittaa lakisääteistä hoitoon pääsyä siihen puoleen vuoteen mennessä.

[Kari L.]

miten elämä jatkuu korvaushoidon jälkeen?

Siis miten elämä jatkuu minkä tahansa hoidon jälkeen? Mielestäni siihen vaikiuttaa eniten se onko päässyt/pystynyt ratkaisemaan niitä asioitata jotka on aiheyttaneet päihteen väärinkäytön. Usko omaan itseen, ym.... löytää oma tapa elää... Tri Bob sanoi että jokaisen on löydettävä oma jumalansa, mielestäni tämä tarkoittaa että oppii sietämään ristiriitoja ja puurtaa arjessa. Kerran yksi ortodoksi pappi määritteli henkisyyden = arkinen puurtaminen ja ristiriitojen sietäminen. Nuo asiat voi kyllä oppia ilman korvaushoitoakin mutta se voi olla jonkun tapa.

[malibu]

miten elämä jatkuu korvaushoidon jälkeen?

Mä oon ollu alle 2v korvaushoidossa, oli selvä mies (harvoin alkoa känniin asti, lähinnä työn pippaloissa joita ei montaa vuodessa) ja lähdin melkein heti opiskelemaan. Oli alle kk:den mittainen laitos-jakso jossa huomasin että mä pärjään selvänä. Jatkoin kriittistä tarkastelua tuon jälkeen ja huomasin nopeasti että jos tahdon muuttua, on luovuttava vanhasta seurasta, myös korvauslaisista koska meillä lepsut säännöt; monet piikittää. Mulla oli melkein 2kk vain kolmasosan annos jota sain. Labrakokeiden jälkeen sitä nostettiin lopulta kahden kerran jälkeen 12mg:iin, joka mun oma maximi. Tuolloin kun annos oli kolmasosa, kävin ehkä krt/vko hakemassa vähän lisää että en olisi tosi viekkareis jo 3h:n päästä annoksesta. Tuolloin tuo narkomaanien "lojaalius" lopettavia kohtaan alkoi vituttaa mua.

Mä oon käyny vuoden koúlua, parin vkon sisään pudotan xone-annoksen 4mg:ii/vrk 6mg:stä. 1½v oikean aloitusannoksen jälkeen mun elämä on muuttunu täysin ja annos kolmasosa mitä 1½v aiemmin. Tulen saamaan paperit ammattiin eikä kukaan edes tiedä mun olevan korvauskessa. Olen sanonut tiukan EI:n bubren myymiseen enkä pidä kontaktia ns. käyttäjiin. Mulla pari ystävää ketkä ei mun seuras mut muuten saattavat ottaa mut välit oon katkaissu tosi hyvin. Mä oon pääsemäs terapiaan. Täytän 30v ja ekaa kertaa mulla on mahis. Bentsodiatsepiinit menevät pienemmällä annoksella kuin monella vanhuksella, alle 5mg/Diapam/pv ja 2 unilääkettä viikossa. Mä en olisi IKINÄ pystynyt tähän 1½v sitten. Mult kysytään jo että oonko mä enää edes korvauksessa.. Mä pääsin elämään tavallista elämää, liutan lääkkeet joten ne kestävät kauemmin ja pienet viekkarit siitä että pääsen eroon hoidosta jonka sain väliaikaiseksi avuksi päässäkseni kiinni ns. "normi-elämään" kun kaikki työt ja opiskelut päättyivät lopulta liian raskaiksi koska olin päihderiippuvainen. Mulla oli jo aiemmin mt-ogelmia, tunnistin itseni "rajatila-potilaaksi" jo lukion psykologiankirjasta, mutta en uskonut siihen. Se diagnoistoitiin vasta kun olin 27 mutta olen kasvanut siitä tod. paljon kun olen ollut selvänä ja hoidossa. Mikäli on valmis, korvaushoito auttaa alkuun. Jos ei ole enää mitää muuta kiinnostusta päihteisiin kun "pakko saada" silloin kun viekkarit alkavat olla liian kovat. Tasainen määrä ainetta elimistössä (oikea käyttö) ei näy ulospäin. Etenkin jos se on oikea. Kun annos on lopetettu, ei ole suhteita käyttäjiin, aineen toleranssi vähenee koska pudotan annosta nolliin kokoajan ja jos en pärjäisi nollissa kääntyisin lekurin puoleen koska kontaktit olen katkonut. OOn saanu itsetuntoa ja mulla ei oel enää mitään syita vetää kamaa. Lääkkeet otan, mutta tiputan jatkuvasti jotain, tahdon olla vihdoin minä joka ei päihdytä itseään. Tulen onnistumaan.

[korvaushoito]

Korvaushoito todellakin kannatti. Kohta ollaan oltu vuosi kuivilla. Kuntouttava työ alotettu ja kurssi paperit laitettu eteenpäin. Alku ainaki näyttää hyvältä.