[Winston-84]

^ Voi ei, kuinka vaikeaa meidän pikku Jokeripokeripoksilla on . Kyllä tuosta sietäisi jo masentua pahastikin, kun ei saa masennustestistä yhtään ainoaa pistettä.

[una mujer]

Sain 10 pistettä. Olen joskus saanut noissa testeissä paljon enemmänkin, mutta silloin mulla oli pahat univaikeudet päällä ja lääkäri sanoi ettei sen vuoksi siitä voi vielä päätellä masennusta. Univaikeudet on hellittäneet, mutten edelleenkään nuku ihan kunnolla. Ehkä sitten kun pääsen kunnolla jaloilleni, saan vain pari pistettä!

[mustakäsi]

33

Elämä on ihanaa.

[Föne]

Sait 30 pistettä

Vastaustesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet vaikeasti masentunut.

[mustakäsi]

36 pistettä.

Ei lääkitystä.

Ei hoitokontaktia.

Ei elämää.

[kesäkukka]

Kyllä nyt on akka ihmeissään Pisteet noussu yhdellä kun elämä on aikas putkessa

[Turha]

"Vastaustesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet vaikeasti masentunut." (18 pistettä)

Aloitin viimekuussa masennuslääkekuurin taas uudestaan.
Vaikutus on kyllä lähinnä se että olen vain entistä väliinpitämättömämpi. Kai se pientä lievennystä on tilaan.

Ollut jotain 2 vuotta lähes kokonaan ilman huumeita kun ei ole luukkuja ja olleet huonoimmat ajat koskaan. En suosittele. Käytännössä mennyt kaikki sosiaalinen elämä ja menettänyt otteen muutenkin elämään. Silloin kun käytin aktiivisemmin juttuja olin sentään edes välillä hetken tyytyväinen.

[tawi]

Kymppi. Keskivaikea. Maniat on saatu pois ja pahimmat masennuksetkin. Jossain vaiheessa sais jo olla mukavaa tai kivaakin.l

[Winston-84]

27 pistettä. On tässä joskus huonomminkin mennyt.

[mustakäsi]

Sait 35 pistettä.

Vastaustesi perusteella vaikuttaa siltä, että olet vaikeasti masentunut.

Näin!

Tulipahan käytyä osasto P4:llä Ahvenistolla noin kk takaperin.
Omaehtoisesti sinne kirjauduin avun toivossa, pitkällisen masennuksen, ahdistuksen ja toivottomuuden takia.
Peräti 3-päivää jaksoin siellä olla.
Juuri sen aikaa pystyin vielä väkipakolla pitämään itseni kasassa ja estämään levottomuuden käsiin räjähtämisen.

Kyllä! Eikö asian kuuluisi olla niin, että viimeistään kyseisessä paikassa tulisi pystyä päästämään irti kaikesta?
Luottaa osaavaan henkilökuntaan ja aloittaa hidas, mutta niin kovin tärkeä kuntoutumisprosessi.

Vaan eipä asia näin edennyt.

Pakkolääkityksen/pakkohoidon pelko keskeytti muuten niin loistavan suunnitelman heti alkuunsa.
On näet aikoinaan tullut molemmat asiat koettua ja tapahtumat ovat jättäneet jälkensä.
Lääkityksestä sainkin nyt noina kolmena päivänä päättää itse, mikä onni ja autuus.
Toki kyseessä oli ainoastaan neuroleptit, koska olenhan vieroittunut onnistuneesti bentsoista yli vuosi takaperin.
Siitä kaikki ovat aina minulle mitaleita rintaani antamassa.

Koska yhtenä suurena ongelmana minulla on unettomuus niin listalla oli tarjolla: Levozin, Seroquel, Truxal ja Sparine.
Kaikki varsin epämiellyttäviä aineita vaikutuksiltaan.
Kieltäydyttyäni kyseisistä vaihtoehdoista, minulla tarjottiin myös Ataraxia ja Circadinia, joiden vaikutus oli jo entuudestaan minulle tiedossa ja täysin nolla.
Otin kuitenkin kahtena yönä ja haluttua vaikutusta ei löytynyt.
Kolmanteen lääkeryhmään kuului Chloral-liuos, jonka ilmoitettiin kyllä tuovan unen, mutta toisin kävi.

Jos olisin tiennyt millaiseksi elämäni tuon bentsolopetuksen myötä muuttuu, en olisi kyseiseen touhuun edes lähtenyt.
Ei bentsoriippuvuus mitään juhlaa ole, sen kyllä tiedän 16-vuoden kokemuksella.
Ja tiedoksi, että koko tuon ajan on ollut kyseiset lääkkeet reseptillä ja tarve ollut täysin aitoa sairauden hoitoa.

Nyt vasta ymmärrän, kuinka turhaa elämäni on, on ollut ja tulee olemaan.
Mikään taho ei minulle tule määräämään bentsoja edes hetkelliseksi lohduksi, yhä vain syvenevään toivottumuuteen, tuskaisuuteen ja ahdistukseen.
Ei edes suljetulla osastolla ja turvallisesssa ympäristössä lukittujen ovien takana.

Syynä tietenkin se, että ajaudun suoraan riippuvuuteen.
Kyseinen ajatuskuvio on siis hoitohenkilökunnalla.
Itselläni tietenkin hieman erilainen.
Tiedostan kyllä tuon mahdollisuuden, mutta peräänkuulutan sitä, edes hetkellistä rauhan tunnetta jolloin saisi levähtää.

Lukematon määrä SSRI ja SNRI lääkkeitä on kokeiltu ja aina haitat ovat isommat, kuin hyödyt.
Maniaa, unettomuutta (aivan kuin tämä vaiva ei olisi jo krooniseksi edennyt), muutoksia libidossa (nykyisetkin muutokset aiheuttavat mielialan laskua entisestään), sähköiskut ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä.
Ja kaikille niille, jotka valehtelevat itsellensä ja muille, ettei kyseisiin lääkkeisiin synny riippuvutta voin kertoa jotain aivan muuta.
KYLLÄ! Lopettaminen on helvettiä. Ai niin, myös tuo aika on helvettiä, kun katsotaan miten lääke vaikuttaa.
Parhaassa/pahimmassa tapauksessa lisätään kärsimystä muutamalla kuukaudela ja palataan lähtöpisteeseen.
EI kovin paljon houkuttele lähteä uusiin lääkekokeiluihin.

Nyt olenkin odottanut noin kk verran kutsua psyk.polin puolelle, josko jonkinlainen keskusteluterapia voisi jälleen ties monennenko kerran alkaa.
Vaan kovin on ollut hiljaista vastausten kanssa, vaikka asiasta olen udellut kiireellisen lähetteen tehneen lääkärin kanssa.
Odotetaan siis edelleen, hiljaa hyvä tulee.
Vai tuleeko?
Aika hiljaa tämä koko minun paranemisprosessi on edennyt.
Kohta aikaa on mennyt 20-vuotta ja tuntuu, kuin olisin syvemmällä kuin koskaan aikaisemmin.

Tiedän, ettei purnaamiseni täällä auta mitään, mutta voimani ja uskoni paranemiseen alkaa loppua totaalisesti.
En haluaisi turvautua sellaisiin huonoihin valintoihin, kuten useat lähipiiristäni ja hiipua pois.
Vaan löytää jostain kivenkolosta jonkun maagisen helpotuksen tähän elämääni.
Ei elämä ole aina pelkkää iloa ja juhlaa, mutta kyllä pitäisi löytyä enemmän onnen hetkiä.
Pari tuntia viikossa ei mielestäni riitä pitämään uskoa kauan yllä.

-Mustakäsi

[Winston-84]

^ Mustakäsi, ainakin kirjoitat todella hienoa tekstiä IMO.

Tuttua, niin kovin tuttua, kun mikään ei auta, kuin korkeintaan hieman hetkellisesti, koko elämän jatkuneisiin psyykkisiin ongelmiin ja moni "apu" vain pahentaa niitä. En tiedä, onko se pelkuruutta, ettei uskalla ottaa itseään hengiltä ja lopettaa kärsimystä, josta kaiketi ei ole muuta ulospääsyä. Itsemurhayrityksiä mulla on kyllä takanani, mutta ehkä ne olivat kuitenkin enemmän huomion hakua, kun oli niin paha olla, etten muutakaan keksinyt. Tunnen usein olevani taakka läheisilleni ja ajattelen, että heille olisi helpotus, jos pääsisivät minusta, vaikkeivat sellaista koskaan suostu myöntämäänkään. Kysynyt olen suoraan monta kertaa. Nyt ei pahasti ahdista ja masenna tällä hetkellä, eivätkä itsetuhoiset ajatukset pyöri päässä. Lääkitys kunnossa. Ihan lääkärin mulle määräämiä lääkkeitä, mutta omilla annostuksillani. Silti tunnen sieltä alta kumpuavan sen surun ja turhautumisen. Niistä lääkkeistäkö(tai huumeista) mun koko elämäni vain on kiinni? Sekö on mun elämäni tarkoitus?

[mustakäsi]

^ Kiitos sinulle Winston-84.
Mukavaa kuulla, että pidit kirjoituksestani.

Mitä tuohon pohtimaasi itsemurha-aiheeseen tulee, niin itsellänikin on takana muutama yrityskerta.
Mielessäni laitan kyseiset kerrat samaan lokeroon, kun sinä, eli sinne epätoivoisten hätähuutojen puolelle.
Joku siinä hetkessä vaan alkaa kummasti viestittämään, että jos kuitenkin vielä katsoisi hetken tätä elämää ja päätyykin tilaamaan itselleen lanssin.
Ehkä ihan hyvä niin, vaikka itseä moisesta pelkuruudesta moittiikin ajoittain.

Kyllä minä ainakin mielelläni sen onnen vastaan ottaisin, jos se jostain syliini putoaisi.
Ja omasta mielestäni olen jopa aika paljon asioita tehnyt/muuttanut, jotta se onni löytyisi.
Vaan kovin vähän on tilanne muuttunut.
Vaikea sanoa mikä sen onnen toisi ja ei siihen tunnu kenelläkään muullakaan olevan vastausta.
Varsinkin, kun se onni on meille kaikille niin erilainen ja pitää sisällään niin monia asioita.
Vertailu tällä saralla onkin melko hedelmätöntä ja ainakin itseni kohdalla johtaa totaalisiin turhautumisiin, jos/kun asiaa alkaa puimaan joidenkin "onnellisten/terveitten" kanssa.
Vaikea on asettua toisen saappaisiin, ennenkuin niistä saappaista tulee omat.

Juupa juu, jaapa jaa...

Ei taida johtaa taas mihinkään tämä marmatus, joten alkaa olla lopetuksen aika.
Koittakaahan nyt jaksaa olojanne kaikki siskot ja veljet, vaikka ne yrittäisivät teitä kuinka nujertaa.
Totuushan kuitenkin on, ettei täällä kenenkään tarvitse pakolla olla.
Niinkuin muutama on minulle suutuspäissään sanonut, valitettuani kurjaa kohtaloani.
Onko moinen tuhahdus sitten kovin oikeudenmukainen, sitä sopii miettiä.
No jaa, tällaisia tuntemuksia tiistaina.

Lupaan taputtaa itseäni selkään ja kehua, jos kykenen huomenna välttymään itku/pelko/kuolemankrapulalta.
On näet muodostunut jo aikamoiseksi traditioksi tuo tiistainen juominen, koska se on nykyään enää ainoa jäljellä oleva ammattilaisten baaripäivä.
Erittäin heikko tekosyy juomaan lähtemiselle, tiedän kyllä.
Kuitenkin sitä sokeana luottaa siihen, että hetken helpotuksen saa, vaikka totuus aivan muuta onkin.
Päätä seinään ja sitä rataa...

[Winston-84]

Totuushan kuitenkin on, ettei täällä kenenkään tarvitse pakolla olla.
Niinkuin muutama on minulle suutuspäissään sanonut, valitettuani kurjaa kohtaloani.
Onko moinen tuhahdus sitten kovin oikeudenmukainen, sitä sopii miettiä.

Helvetin pahaltahan se tuntuu, jos ihan tosissaan yrittää purkaa sisintään, kun siihenkin, piru vie, vain joskus tuntee lähes pakottavaa tarvetta. On kokemuksia noista tokaisuista, mutta myönnettäköön, että olen itsekin samaan syyllistynyt, kun olen ollut lopen kyllästynyt kuuntelemaan niiden samojen itsemurhakandidaattien nillitystä ja uhkailua aina uudestaan ja uudestaan.

Parempaa huomista .

[mustakäsi]

Jep!

Totta joka sana.
Taitaa se totuus olla niin, että nillittäjät nillittää ja tappajat tappaa.
Ha haa! Kuulostipa typerältä.

No jaa...

Ainakin omakohtaiset kokemukset ovat tämänsuuntaisia.
Eli, eipä ole kukaan tuttavapiirini edesmenneistä uhkaillut itsemurhalla.
Jättäneet suosiolla tuon vaiheen väliin ja siirtyneet tekoihin.
Moni (kuten kyös minäkin) kuitenkin tuota samaa mantraa toistaa vuodesta toiseen, tekemättä yhtään mitään konkreettista.

P.S. (huominen tulee varmaankin olemaan silkkaa tuskaa, koska istun nyt kapakassa, kiitos kuitenkin.)

Tuokoon huominen tullessaan kaikille onnen ja autuuden!

[mama62]

Hei Winston-84 ja mustakäsi! Voinko kysyä teiltä neuvoa?

Päälle parikymppinen miespuolinen ystävämme menetti pikkuveljensä runsas vuosi sitten. Pikkuveli (myös ystävämme) teki itsemurhan kännissä, baarista kotiuduttuaan. Hän oli jokusen kerran juovuksissa sillä uhkaillut, mutta ei sitä kukaan ottanut tosissaan

Nyt tämä isoveli on puhunut miehelleni samoista aikomuksistaan, kahtena viimeikertana kun ovat "ottaneet kuppia". Ei hän puhu sitä yleisesti isommalle porukalle, vaan vetää mieheni sivummalle ja juttelevat kahdestaan. Ulkoisesti (siis häntä tuntemattomalle) kaikki asiat ovat ok, mutta pikkuveljen itsemurha painaa häntä ja ikävä tietysti. Parisuhde ei ole ihan kunnossa eikä raha-asiatkaan ole ihan mallillaan.

Tämän isoveljen sisar on tulossa käymään meillä viikonloppuna/ensi viikolla, pitäisikö minun puhua hänelle asiasta? Olen jo päättänyt, että puhun mut menenkö sit sörkkimään asioihin jotka eivät minulle kuulu? Oisko vaan parempi pitää huolta omista asioista ja silleen...
Olen hieman neuvoton. Tai enemmän kuin hieman