Olet täällä

Vertaisterapiaketju

Lataamossa keskustellaan mielenterveyden pulmista ja päihteiden yhteydestä mielenterveyteen. Tervetuloa lataamaan akkusi vertaisten tuella! Kirjoittaminen vaatii rekisteröitymisen.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Chas » 20.1.2017 04:35:39

.
Viimeksi muokannut Chas päivämäärä 24.1.2017 18:37:02, muokattu yhteensä 2 kertaa
Chas
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 4399
Liittynyt: 8.11.2013 18:22:43

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Nnaana » 20.1.2017 04:50:13

Ja pienemmät haitat kuin joku lobotomiaa muistuttava ECT! :x

Joo, olet ihan oikeassa, että vakavassa masennuksessa ei ole tajunnut edes, miten paljon potentiaalista pahaa sisällä velloo. Siis mä en ole pystynyt käyttämään bussia viimeaikoina, kun tulee vaan sellainen olo, että tekee mieli alkaa spontaanisti huutaa tai hakata itseään sen bussin ikkunan läpi yms järjetöntä settiä. Ymmärrän myös tosi hyvin sen hetken, kun se joku vaan napsahtaa päässä.

En tiedä, miten sä koet, mutta välillä musta ainakin tuntuu, että katselen ikään kuin pääni ulkopuolelta sitä tilannetta, ne lääkkeet on kädessä ja nään vaan jonkun ulkopuolisen silmin, ilman mitään kontrollia, kun kippaan ne kaikki naamaan. Ei ne kädet, jotka ne naamaan kaataa, tunnu omilta edes silloin.

Mäkin olen vähän kahden vaiheilla, kaipaako kukaan. Toisaalta riipii sydäntä ajatus, kun eilenkin oli yks sukulaisten pikkulapsista kysynyt, missä mä olen. Se siis tykkää musta. Jotenkin siinä havahtui, että se pikkulapsi olis sellaisen käsittämättömän surun vallassa, jos sille pitäis vastata joskus, että "se on taivaassa nyt." Tai mitä ikinä pikkulapsille vastataankaan. Tuntisin syyllisyyttä, jos pilaisin elämän, joka on vasta alkanut. Ristiriitaista, kun välillä ajattelee, että nyt kun se on tän ikäinen, niin voin hyvin mennä; ei se tule mua muistamaan enää vanhempana kunnolla.

Luc, silla varmaan on vielä siitä a-vitamiinistakin aivokemiat entistä pahemmin sekaisin. Näin ollen uskon, että sun olo voisi edes pikkuisen helpottaa, kunhan pääset sen 2-3kk merkkipaalun ohi. <3

Mutta, koitetaan jaksaa tätä paskaa kumpainenkin, kunhan edes koitetaan noita viimeisiä mahdollisia hoitomuotoja. Lisäksi uskon kyllä, että psykiatrisi ei tuomitse. Ei me kumpikaan olla ekoja, eikä viimeisiä, joilla niitä lääkkeitä on itsetuhotaekoituksessa mennyt. Harvoin mun kokemuksen mukaan ne vanhoja potilaita lähtee rankaisemaan ottamalla lääkkeet pois. Eri asia, jos kyseessä olis vaikka sun eka Xanor-respa, jonka olisit käyttänyt noin. Näin mä ainakin voisin kuvitella.
Nnaana
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 3907
Liittynyt: 20.1.2014 13:43:10

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Chas » 20.1.2017 16:38:44

.
Viimeksi muokannut Chas päivämäärä 24.1.2017 18:37:57, muokattu yhteensä 2 kertaa
Chas
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 4399
Liittynyt: 8.11.2013 18:22:43

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Chas » 20.1.2017 17:49:04

.
Viimeksi muokannut Chas päivämäärä 24.1.2017 18:37:39, muokattu yhteensä 1 kerran
Chas
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 4399
Liittynyt: 8.11.2013 18:22:43

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Nnaana » 20.1.2017 22:14:49

Luc, ei hätä ole tämän näköinen. Jos sulla on edelleen sama s.posti käytössä, niin mä kyllä tiedän keinon, miten tota hintaa et joudu ketkusta maksamaan. Ja ihan laillisen, hoidollisen keinon. Mutten tänne tahdo sitä kirjoitella, koska antaisin itsestäni ilmi liikaa.
Nnaana
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 3907
Liittynyt: 20.1.2014 13:43:10

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Chas » 21.1.2017 04:09:22

.
Viimeksi muokannut Chas päivämäärä 24.1.2017 18:37:24, muokattu yhteensä 1 kerran
Chas
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 4399
Liittynyt: 8.11.2013 18:22:43

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja dyinbreed » 22.1.2017 23:52:21

[Poistettu sääntöjenvastaista -Päihdelinkin moderaattori]
dyinbreed
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 37
Liittynyt: 27.4.2016 14:54:16

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja Rikkonainen » 8.2.2017 09:37:39

Mä en meinaa nyt millään jaksaa.. Kaikki entiset vyöryy päälle hyökyaallon lailla.. Ahdistaa niin pirusti. En tiedä kuka auttaa, itse en enää jaksa.
Minä olen läsnä aina. Minä olen kaikkialla. Jokaisessa hetkessä on minun varjoni paino. Hengitä minua. Taistele minua vastan. Taistele turhaan.

Sillä minä olen kipu. Minä olen kaikki.
Avatar
Rikkonainen
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 303
Liittynyt: 20.12.2016 10:01:44

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja foo#fighter » 15.2.2017 18:00:25

mene hakemaan jotain sairaanhoitoapua.
vaikka osastolle jos pakko
ei yksin tarvitse jaksaa, siksi apua on tarjolla
foo#fighter
 

Edessä muutto pois kotoa...

ViestiKirjoittaja kettererinketterer » 13.8.2017 17:02:10

Moi.
Anteeksi etukäteen tämä pitkä vuodatus. On vaan niin paha olla, että halusin vuodattaa. Olen uusi näillä tukifoorumeilla. Yritin kirjoitella tukinettiin, mutta siellä ei kukaan vastaile mitään tai sitten moderointi on järkyttävän hidasta.
Ollaan vaimon kanssa oltu naimisissa 7 vuotta ja asuttukin saman katon alla melkein 11. Meillä on kaksi ihanaa lasta, joista toinen täyttää vasta kohta vuoden. Vaimoni on aina ollut "hiljainen", eli hänen on vaikea puhua asioista tai ehkä luottaa ihmisiin... On kertonut, että hänen pahin pelkonsa on, että riidellessä käytetään hänen sanomisiaan häntä vastaan. Suhteemme ensimmäisen puolen vuoden ajan kertoilin kaikkea itsestäni. Maan ja taivaan väliltä ja vasta näiden kuuden kuuukauden jälkeen hän alkoi avautua minulle. Riidellä emme oikein ole koskaan osanneet. Helposti menee mököttämiseksi. Pitkään kuitenkin pidettiin kiinni siitä, ettei mennä vihaisena nukkumaan. Olimmekin tosi onnellisia ensimmäiset vuodet ja ostimme talonkin, jota yhdessä remontoitiin.

Nyt olen kamppaillut viimeiset 4 vuotta vaikea-asteisen masennuksen ja riippuvuusongelman kanssa. Historiani päihteiden kanssa on sellainen, että nuoruudessa tuli juhlittua aika rankasti ja monet hyvät ystävät ovat sillä tiellä edelleen. Mitään piikkitouhuja tms. ei kuitenkaan ollut. Kun tapasin rakkaani, irtaannuin bileporukoista, kävin koulut loppuun ja menin sitten lopulta töihin.

Kun opiskelin toista ammattiani, panostin kouluun pakkomielteisesti, sillä halusin kai todistaa, että voin olla kympin oppilas jos haluan. Lukio kun tuli lintsailtua läpi puolivillaisesti. Hiukan valmistumisen jälkeen aloin huomata pakkoajatuksia ja kehää kiertäviä, itseinhoisia tunteita, jotka aiheuttivat pahimmillaan pakkoliikkeitä. Kuin muistoja, jotka toimivat eräänlaisina sähköpiiskoina. Kävin töissä normaalisti, mutta jossakin vaiheessa tajusin, että mietin kaikki viikonloput ja illat lähinnä itseni tappamista, vaikka kaikki oli ulkoisesti ihan hyvin.

Menin sitten psykiatrian el:n vastaanotolle ja sain diagnoosini. Lääkäri ei kuitenkaan kertonut, että psyykenlääkkeistä olo menee aivan järkyttäväksi, ennenkuin alkaa helpottaa. Tokaisi vain, että vähän voi tulla jotain oireita.
Tulin niistä aivan itsetuhoiseksi.

Samoihin aikoihin vaimoni, joka oli ensimmäiset kuusi vuotta hokenut, ettei ikinä halua lapsia, ilmoitti haluavansa niitä nyt. Minun oli todella vaikea suhtautua siihen asiaan silloin (en nykyään todellakaan kadu, vaan rakastan ihania pikkuisiani valtavasti), koin kuin olisin tullut petetyksi sopimuksessa. Aloin myös pelätä, että hän jättää minut jos en suostu lapsien hankintaan.

Aloin hakea kolmiolääkereseptejä pitkin yksityisiä lääkäriasemia ja itselääkintäkierre oli valmis (hommasin niitä *** pillereitä myös laittomasti). Kun tämä selvisi vaimolleni, hän lähti kalppimaan kotoa, koska ei pystynyt käsittelemään tilannetta. Sain hommattua itselleni katkopaikan ja terapeutin. Murukin palasi kotiin ja saatiin asia puhuttua.
Pääsin pillereistä, mutta masennuksesta en päässyt.

Välillä on ollut ihan hyviä kausia, jolloin ainoa oire on pakkoajatukset. Välillä taas mennyt huonommin ja olen useamman kerran sortunut, joko kolmiolääkkeisiin tai opiaatteihin. Raha-asioita en ole sotkenut, enkä joutunut "huumevelkoihin". En ole koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti. Ja olen käynyt sitkeästi terapiassa, AA:ssakin, koska koen, että se auttaa. töissä olen ollut koko ajan. Ongelma on vain siinä, että päihteet auttavat enemmän. Niistä saa lyhyen tauon itsensä vihaamiseen ja arvottomuuden tunteeseen. Joka tietysti palaa sitten jälkeenpäin takaisin, kuten ennenkin. Muutenhan masennusta varmaan hoidettaisiin opiaateilla. Tämä kuullostaa narkkarin itsepuolustukselta, mutta olen sitä mieltä ja tiedän, että asiat voisivat olla valtavasti huonomminkin.

Olen yrittänyt pinnistellä tästä suosta ja ollutkin pitkiä pätkiä täysin selvinpäin. Vaimokin ymmärtää, että tämä on sairaus ja että retkahtaminen kuuluu asiaan suurimmalla osalla.
Niin ainakin hän on minulle sanonut.
Viimeisen retkahdukseni jälkeen keskustelimme vaimon kanssa ja hän ei jaksa enää. Ei kuulemma kestä itseään, kun kyttää minua ja tutkii ja etsii pillereitä mun tavaroista. Ymmärrän, että olen pettänyt luottamuksen ja pilannut varmaan hyvinkin vaikeasti osan meidän suhdetta. Syytän vain itseäni ja selkärangattomuuttani. Vaimo aikoi muuttaa lasten kanssa pois, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, että kotitalomme on lapsille tuttu ympäristö ja siellä on heille kaikki valmiina, joten minä muutan pois, koska mulle riittää yksiökin.

Ymmärrän häntä syvästi. Varmasti on väsynyt tähän mun kamppailuun ja epäonnistumiseen ja lupausten pettämiseen. Ja siihen miten se vaikuttaa häneen. Mutta toisaalta olen myös katkera...ja pettynyt. Tuntuu vaan niin pahalta. Jos sairastaisin syöpää tai skitsofreniaa, saisin varmasti edelleen häneltä tukea, mutta kun kyseessä on riippuvuus, asia on toinen.
En millään pysty näkemään, miten jaksan pärjätä jossain yksiössä. Yritin soittaa auttavaan puhelimeen, mutta sekin on auki vain kaksi tuntia aamulla... Minulla ei oikeastaan ole ystäviäkään, joille voisin puhua. Olen etääntynyt heistä kaikista.
Yritin vielä ehdottaa vaimolle, että jos mentäisiin kahdestaan juttelemaan. Vaikka perheneuvontakeskukseen. Hän oli suostuvainen, mutta silti sitä mieltä, ettei voi asua mun kanssa enää. En tiedä mitä tehdä. Miksen ole pystyny yrittämään kovempaa?
Sen verran vielä, että arvostaisin kovasti kaikkia kommentteja. Tiedän et elämä jatkuu, mut en vaan millään haluais rikkonaista perhettä lapsille. En kyllä halua tuottaa enempää tuskaa rakkaallenikaan.
Auttakaa!
kettererinketterer
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 1
Liittynyt: 13.8.2017 16:51:19
Ollut raittiina

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja sarkynytsydän » 13.8.2017 21:11:49

Hei. Kertomasi kokemukset saivat myötätuntoni heräämään. Tosi surullisia ovat kokemuksesi. Kerrot käyväsi terapiassa ja myös AA:ssa. Psykiatrillakin olet käynyt. Sairastan itse kroonista masennusta, ja noin 10 lääkettä kokeiltuani löytyi lääke, joka tuntuu auttavan. Luulen, että on aika yleistä, että lääkkeitä täytyy kokeilla monia erilaisia, ennenkuin toimiva löytyy. Suosittelisin yhteydenottoa lääkäriisi.

Itse olen löytänyt tukea ja ystäviä 12-askeleen ryhmistä, AAL ja Al-anonista. Siellä keskitymme itseemme ja yritämme hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme. Yritämme luopua itsevihasta, kontrollista, perfektionismistä jne. Ymmärrykseni mukaan ainoastaan asioista ja ongelmista puhuminen auttaa.

Olen kuullut, että NA;ssa käy ehkä nuorempia ihmisiä, kuin AA:ssa. Ja että tilaisuudet ovat lämminhenkisiä ja kannustavia raittiuteen. AAL:ssä käy myös monia NA:n ihmisiä, koska heilläkin on monilla hyvin traumaattisia kokemuksia historiassaan.

Onko sinulle tuttu Kotkansydämen, www.healingeagle.net, Pois tuskasta-kirja? Yritän lukea kirjaa vähän kerrallaan. Siinä kehoitetaan, meitä ongelmaisia, hyväksymään ongelmamme. Jostakin syystä ne ovat olleet tarpeellisia. Kirjassa kerrotaan mm. ettei ole kiire jne. Teksti on hyvin lämmintä ja armollisuuteen kannustavaa, omissa ongelmissamme.

Toivon sinulle paljon voimia tilanteeseesi Särkynytsydän
sarkynytsydän
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 275
Liittynyt: 16.6.2014 03:39:54

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja spoonman » 13.1.2019 20:44:19

Mä alan olla helvetin lopussa.

Sairastuin 2014 mitä ilmeisemmin krooniseen väsymysoireyhtymään (minulla ei ole diagnoosia) kovan psyykkisen ja fyysisen kuormituksen ja ssri-lääkkeiden lopetusyrityksen siivittämänä. Suvussani on neuropoikkeavuutta, ilmeisesti nivelten yliliikkuvuutta ja kroonisen väsymyksen piirteitä täyttäviä juttuja.

Olen siitä asti sinnitellyt, joutunut luopumaan liikunnasta, yrittänyt selvitä töissä mm. löytämällä kevyitä töitä joissa olen pystynyt tekemään vähemmän. Nyt olen taas ollut ilman ssri:tä 6kk:tta (tiputin suht hitaasti parin vuoden aikana pois) ja kärsin kamalista pitkittneistä hermosto-oireista. CFS-oireet on aika pahoja. Olen yliherkkä kaikelle, en pysty näkemään ihmisiö kuin jonkin puudutuksen alaisena, en pysty keskittymään mihinkään, muisti pätkii, rintakipuja, valo- ja ääniyliherkkyyttä, hikoilua, dissosiointia, ärtymystä ja äärimmäisiä pelkotiloja. Näin on mennyt jo pitkään, mutta oireet pahenivat kun aloitin uuden työn. Tätä ennen tein kevyttä työtä osa-aikaisesti mutta nyt menin jälleen vaativiin kokopäivätöihin. Olen ensimmäisen viikon jälkeen aivan murskana. Niska, pää, hartiakipuja ja uutena tulokkaan rintakivut. Bentsoja on mennyt kahteen otteeseen tällä viikolla. Yhdet kännit perjantaina, ei muuten alkoholia.

En nuku juuri ollenkaan, tai toisin sanottuna uneni on sellaista valveunen tapaista, ja herään aina raihnaisena ja väsyneenä. Tätä on jatkunut pitkään. Minulla on seksiongelmia, jotka syövät elämänhaluani. En oikeastaan innostu mistään tai näe missään mitään hyvää. Välini perheeseen ovat etäiset, koska en halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Kavereita ja sosiaalisia kontakteja on, mutta en ole koskaan niissä selvinpäin, koska sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Työpäivän jälkeen minulla on aina paita vähintään kainaloista märkä pahanhajuisesta stressihiestä. Ihottumaa ja kutinoita ympäri vartaloa. Pakkoajatuksia ja ahdistusta. Päihteillä itsensä puuduttaminen kiehtoo, mutta en ole vielä aivan täysi nisti. Kannabista menee päivittäin mutta kovemmista pysyn pääasiassa erossa. Kaljaa lukuunottamatta, vähintään kännit viikossa.

Bentsot on nyt alkaneet uuden työn stressin myötä hiipiä. Luulen että jos jatkan tätä rataa ja alan etenevästi lääkitä itseäni että pysyisin oravanpyörässä, olen alle kolmen vuoden päästä täysi narkomaani ja ongelmani ovat entistä suurempia. En vain keksi muuta ratkaisua, koska tässä yhteiskunnassa sairastumisesta rangaistaan (taloudellisti, sosiaalisesti) ja minä en haluaisi sitä. En halua sitä että oireitani ei terveydenhuollossa uskota ja minut stigmatisoidaan hulluksi. En haluaisi olla tukien varassa. En haluaisi olla köyhä. En myöskään haluaisi olla loppuun ajettu ja vielä enemmän päihdeongelmainen. Minulle parasta olisi muuttaa ja alkaa elää seesteitä ja askeettista elämää (meditaatio, ruoka, luonto, kirjoittaminen) mutta en uskalla tehdä näin radikaalia muutosta, ja pelottaa että sekoan jos minulla ei ole enää samoja ihmisiä (lue: kenelle esitän terveempää kuin olen) ympärilläni. Mieleni tekee ennen kaikkea eristäytyä siltä häpeältä mitä työkyvyttömyys ja kyvyttömyys iloita ja nauttia tuottaa.
spoonman
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 31.10.2017 13:20:25

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja spoonman » 13.1.2019 21:06:08

Mu ydinongelma on että minulla ei ole "omaa itseä". Olen ehdollistunut lapsuudesta alkaen, oma itseni ei ole saanut kasvaa. Minä en kykene ilmaisemaan tarpeitani, en koe ansaitsevani mitään. Siksi esitän joka paikassa ja kaikille. Siksi janoan usein päästä "omaan tilaani" jossa voin vielä käsin kosketeltavammin todeta että minua ei ole. Omassa tilassani vahingoitan itseäni. Nytkin syön roskaruokaa, bentsoja ja hiisaan kannabista. Katson pornoa. Eristäytynyttä, kompulsiivista, tyhjyyden pakenemista.
spoonman
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 31.10.2017 13:20:25

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja spoonman » 14.1.2019 09:04:47

Masentuneena ja ahdistuneena töihin. Mietin koko ajan miten katkaisemaan työsuhteen. Otin opamoxin aamulla, en ole ennen käyttänyt sitä töissä koska ajattelen että minun pitää "siedättyä". Nyt en enää jaksa. Mä joudun hyväksymään että se on työelämä lääkittynä tai oma elämä syrjässä.

Opamox alkaa vaikuttaa ja tää kirjoittaminen helpottaa. Samoin työparina on poissa ja ei ole kokouksia. Saan siis olla tänään rquhassa. Kuitenkin, totuus on se että pian joudun katkaisemaan (pyydän että työnantaja purkaa sopimuksen koeajalla tai odotettavasti työterveyslääkäri ei katso minua sopivaksi työhön). Sitten en tiedä mitä teen. Muutan metsään, koska en kestä ihmisiä. En jaksa teeskennellä että minulla on kaikki hyvin koska joka paikkaan sattuu.
spoonman
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 31.10.2017 13:20:25

Re: Vertaisterapiaketju

ViestiKirjoittaja spoonman » 14.1.2019 10:01:26

Koen että tuotan pettymyksen kaikille jos kerron miten minulla oikeasti menee. Jos kerron mitä haluan (rauhaa ja tilaa olla sairas). En ainoastaan työntekijänä, vaan myös kaverina ja esim bändin jäsenenä. Pelkään ettei kukaan ota minua vakavasti. En ota aina itsekään ja ajattelen että tämä on kaikki mun vikani. Pelkään että jos tulen kaapista sairauteni kanssa, eristäytynyt häpeän kanssa yksin kotiin tai johonkin metsään. Mutta tää ei voi jatkua näin. Mielessäni on käynyt radikaalimmatkin toimenpiteet. Olenko minä muka jollekin velkaa sen että olen täällä? Jos en voi olla täällä itsenäni, miksi kärsisin ollakseni muille mieliksi.
spoonman
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 9
Liittynyt: 31.10.2017 13:20:25

EdellinenSeuraava

Paluu Lataamo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa