[Helmi]

Hei. Avasin koko linkin vasta eilen. Olen ollut vanhempainryhmässä pari vuotta sitten keskustelemassa, ja yllätyin siitä, että vanhempien kokemukset ovat niin samantapaisia. Nyt siis ensimmäistä kertaa palstalla.
Minut pysäytti tuo sana "raivo" otsikossa. Eilen turhautumiseni, pelkoni ja inhoni saivat aikaan sellaisen raivokohtauksen, että poika ei maatessaan uskaltanut silmiä avata (Tosin tuo makaaminen on pääharrastus muutenkin, tai sitten levoton edestakaisinkävely ja harhailu..). [i][i]Miten te ihmiset omaa raivoanne käsittelette? Se kun ei ole terveellinen tunne (yksi infarkti takana), mutta välillä ihan tarpeellinen, kun ei viesti mene perille.
Olen kirjastossa, ja sulkemisesta kuulutettiin jo, lopetan tähän nyt.

[sydän karrella]

Iltaa täältä keväisestä lapista!
Koiruuden kans olemma tehneet pitkiä lenkkejä ja mukavaa on ollut huomata miten ihmisten suhtautuminen dopermanniin on muuttunut. Enää ei mennä korvat luimussa ohi vaan jopa pysähdytään vaihtamaan sanapari.
Helmille, tervetuloa tänne lukemaan ja kirjoittelemaan. Itseä auttoi todella paljon aikoinaan kun sain lukea ja kirjoitella tuntemuksiani tänne. Itse en sen kummemmin ole käsitellyt raivon tunteitani, olen toivonut poikani kuolemaa ja hän on aikonut tappaa minut sekä kaikki läheiseni. Pelkäsin poikaani tuolloin, nyt en pelkää kun on vankilassa. Voimia meille kaikille.

[sydän karrella]

Aurinkoista päivää täältä pohjoisesta!
Lomaviikko alkoi ja mukavalta tuntuu. Töissä olen tehnyt ylitöitä ja joustanut kaikin tavoin ja niimpä palkitsin itseni ulkoistamalla kotini siivouksen
Mieli on iloinen, loppuviikosta ajelen tapaamaan poikani lasta sijaisperheeseen ja poikaani vankilaan. Aamulla kun ajattelin poikaani niin naurahdin ihan ääneen kun tiedän että hän ei pysty vielä muutamaan vuoteen häiriköimään minua tai muita läheisiään rahan kerjäämisellä. Varmasti kuulostaa ilkeältä mutta noin mie rehellisesti sanottuna ajattelen. Vuosikaudet pelkäsin poikaani, rintaa ahisti, itketti ja välillä toivoin omaa kuolemaani ja välillä poikani kuolemaa. Nyt kun hän on ollut vankilassa, niin olen saanut "levähtää" ja pikkuhiljaa ahdistus on helpottanut. Olemma poikani kans jutelleet useaan otteeseen mitä hänen käytöksensä vaikutti minuun ja niin moneen muuhunki. Hän sanoo katuvansa syvästi, aineita oli vain pakko saada ja keinolla millä hyvänsä.
Mutta elämä jatkuu ja aurinkosta kesän odotusta meille kaikille!

[Surumieli]

Hei kaikki . Olen uusi tällä palstalla, tosin olen lukenut näitä juttuja jo vuosia sitten. Oma ahdistus on sen verran raskas että saan lohtua teidän muiden kirjoituksista.
Elämässäni on ollut niin paljon vastoinkäymisiä etten oikein jaksa enää uskoa mihinkään "hyvään".
Minulla on kaksi täysi-ikäiset lasta, joista vanhimmainen on ollut koukussa päihteisiin (alkoholi, huumeet, pillerit) minun tiedon mukaan n. 8 vuotta. Näin myöhemmin huomaan olleeni hyvin "sinisilmäinen" hänen päihteidenkäytön suhteen.
Ala-asteella poika pärjäsi hienosti ja oli urheilullisia harrastuksia. Muutimme toiselle paikkakunnalle jossa kaikki muuttui, alkoi kaljakokeilut joista sitten jäi poliisille kiinni. Lastensuojelussa käytiin juttelemassa useat kerrat.Ammattikoulu jäi kesken. Kun poika oli 17.v sain selville että hän on aloittanut kannabiksen käytön, se oli kamala shokki minulle joka olin aina muistuttanut ja varoittanut poikiani huumeiden ja yleensäkin päihteiden käytöstä. Lastensuojelussa sovimme että poika sijoitetaan muualle joksikin aikaa, pois huonosta kaveripiiristäja päihteistä. Aikaa kului ja mitään ei Lasu:ssa tapahtunut soitoistani huolimatta. Aina oli "kiireellisimpiä" tapauksia No, lapseni täytti 18 ja minulle sanottiin että nyt hän on täysi-ikäinen, ei voida auttaa. Olen katkera vaikka en tiedä olisiko se pojan sijoitus muualle kuitenkaan mitään auttanut.
Tällä hetkellä poika on 23 v. tilanne on se että hän on velkaantunut paljon, odottaa vankilatuomiota(ainakin kaksi vuotta tulossa istumista) ja on täysin kiinni pillereissä (ja ties missä muussa, en halua edes tietää).
Olen maksanut laskuja, huumevelkoja, ostanut ruokaa, huonekaluja, vaatteita... Olen saanut tappouhkauksia pojan huumeveloista, jatkuvaa pelkoa ja huolta siitä että viranomaiset ilmoittaa jotain kamalaa tapahtuneen.
Eilen hän soitti ja pyysi voisinko maksaa hänen vuokran kun toimeentulotuki on mennyt "muihin asioihin". En voi! Enkä anna! Ei enää! Olen ihan loppu, olen ollut sairaslomalla ahdistuksen vuoksi. Kokeilin masennuslääkkeitä mutta ne muuttaa minut ihan täysin muumioksi, puhumattakaan muista inhottavista sivuoireista.
Miten tästä tuskasta voi selvitä?! Tukea saan vain mieheltäni (lasten isä on kuollut vuosia sitten), sukulaisilleni en ole kehdannut asioista puhua. Syyllisyys ja häpeä on kova!
Tämä kirjoitus on varmasti tosi sekava ja vain pienenpieni raapaisu kaikesta tuskasta mutta vähän kuitenkin helpottaa kun saa kirjoittaa tuskaa ulos. Jotenkin tiedän että lapseni ei "selviä" noista ongelmistaan, on luonteeltaan luovuttaja eikä näe ulospääsyä ongelmistaan. Apua on tarjottu, yritti korvaushoitoa mutta retkahti taas.
Olen itse niin loppu tämän huoleni kanssa, tuntuu että sydän revitään rinnasta.
Tsemppiä kaikille!

[sydän karrella]

Aurinkoista iltaa täältä Lapista!
Vapaapäivää viettänyt ja koiruuden kans lenkkeilty ja tottelevaisuutta treenailtu. Kummasti korvat löytyvät kun tietää että herkkuja saa palkaksi.
Poikani on edelleen vankilassa ja suorittaa siellä opintojaan, vihanhallinnnan kurssin on saanut suoritettua ja oli ylpeä siitä. Poikani soittelee melkeimpä päivittäin, tässä yks kerta pyysi jälleen anteeksi käytöstään kun aikoinaan halusi rahaa multa päihteisiin. Pelkäsin häntä ja annoin rahaa.... miljoona kertaa
Pari päivää sitten tuli viesti faceen hänen kaveriltaan, aikoi laittaa jotain pojalleni piilottuna jonnekin.... Ymmärsin heti että viesti ei ollut tarkoitettu minulle vaan jollekin joka saa käyttää poikani fecea Vituttaa ja vituttaa, paska poika mulla, valehtelee ja valehtelee. En tiedä miten esitän asian hänelle kun soittaa seuraavan kerran. Sanon kyllä hänelle että ennemmin katoan kokonaan kun alan taas samaan paskaan hänen kanssaan kun hän vapautuu.
Voimia minulle ja sinulle surumieli.

[Leea Seger]

Hei Surumieli
voit soittaa numeroon 0800 980 66
klo: 9-15 arkisin
se on ilmainen soittajalle . Uskon siihen että puhuminen auttaa.

[Luna22]

Miten sujuu Lapissa Sydän karrella, entä Surumielellä?

Täällä hikoillaan koiran kanssa kilpaa. Etäisyyttä saatu ja otettu lapseen mutta mieltä kaivelee siitä huolimatta. Muutti nyt hiukan kauemmas mutta vaikuttaa siltä ettei ainakaan täysillä ole sitoutunut muutokseen.
Huomenna ensimmäinen työpäivä loman jälkeen ja huolettaa oma jaksaminen.

[Surumieli]

Hei vaan kaikki. Tämä kesä on ollut ahdistavaa aikaa. Noin kuukausi sitten poikani otti yliannostuksen;alkoholia, rauhoittavia ja ties mitä, en edes halua tietää Omin luvin oli kuitenkin sairaalasta lähtenyt kun oli tolpilleen yhtään päässyt. Soitti sitten minulle keskellä yötä että "hän meinasi kuolla", kuitenkin vähätteli asiaa ja sekakäyttöään. Oli aivan sekaisin ja puhui minullekin todella rumasti ja "paljasti" valheitaan joita on minulle vuosien aikana kertonut ja minä onneton olen mennyt lankaan... Loukkaannuin todellakin niistä kaikista valheista, hyväksikäytöstä ja kaikesta paskasta, huolesta ja surusta jota hänon minulle aiheuttanut päihteiden käytöllään. Mittani tuli yksinkertaisesti täyteen ja niin annoin minäkin tulla kaiken ulos, en kertakaikkiaan pystynyt enää pitämään asioita sisälläni (yhtään en ole ylpeä purkauksestani). Poikani vaan haistatteli, syyllisti minua huonosta elämästään ja löi luurin kiinni. En tunne enää poikaani, minä niin kaipaan sitä rauhallista, empaattista ja toiset huomioivaa ihmistä!
Vannoin mielessäni että en enää pidä häneen yhteyttä, koen ettei hän äidistään välitä tai minun tuskastani, vain ne sekakäyttäjäkaverit on niin mahtavia tyyppejä. Poikani on hylännyt kaveripiiristään kaikki "vähemmän" päihteitä käyttävät kaverinsa.
Pari viikkoa sitten hän soitti taas keskellä yötä ja kertoi että hänet on pahoinpidelty ja on käynyt taas sairaalassa paikattavana, olisi joutunut jäämään tarkkailuun mutta oli taas ottanut hatkat. Oli todella sekaisin ja vihaa täynnä, huusi tappavansa ne pahoinpitelijät ja polttaa heidän talot ym.
Olen todella ahdistunut tästä tilanteesta, olen peloissani milloin minulle soitetaan että jotain kamalaa on sattunut. Jotenkin tiedän ettei tuollainen meno voi jatkua kovin pitkään. Tuo kyllä loppuu enkä usko että mitenkään hyvällä tavalla.

[Luna22]

Surumieli mie oon hirveän pahoillani sun puolesta..
Tiäkkö, laittaisin kyllä puhelimen äänettömäks öisin. Ei helpota sun oloa sen enempää kuin pojankaan että joudut yöllä heräämään noita paskaryöpytyksiä kuuntelemaan. Kyllä se tenava osaa sieltä ihmisten aikaan soittaa jos jotain oikeaa asiaa on.
Öisin on jotenkin niin altis hätääntymään ja pelastamaan ja valvoneena kaikki on hirveää eikä mitenkään näe miten voi itse jaksaa.
Johonkin tämä meidän lasten tie päättyy, me emme voi muutako toivoa että ei hautaamaan jouduta. Kauheasti me ei siihen kuitenkaan voida vaikuttaa ennenko siihen on rakkaat itse valmiita.

[Surumieli]

Kiitos Luna22 Ei minun auta laittaa puhelinta värinälle, herään usein öisin ja katson onko se soinut
Tänään ahdistus on ollut erityisen voimakas, itkeskelen vain.

[Luna22]

Mulla oli pari viikkoa takaperin päivä joka alkoi sillä kun aamuyöllä heräsin säpsähtäen kun kuvittelin kuulevani lapsen askeleet läpyttävän pois päin. Olin varma että tyttö on kuollut.
Olin nähnyt pahoja painajaisia monta yötä ja katsellut tytön synttäri-ilmapalloa (jota en ole saattanut puhkaista ja heittää pois koska sitten tyttö kuolee).
Kun vihdoin sitten lapsi soitti oli se sekaisin kun seinäkello.
Ahdistus tuli vyörynä niskaan ja olin varma että oon itse lataamossa ennen iltaa..


Jotenkin vaan siitäkin päivästä selvisin. Tai no en jotenkin. Veli tuli ovelle "pillit päällä" kun olin äidilleni soittanut ja kertonut itkun seasta kaiken edellä mainitun.

Ei jäädä yksin ja yritetään ottaa etäisyyttä. Mä oon ainakin huomannut että musta ei oo pennullekaan mitään hyötyä kun oikein pahaks menee ahdistus. En tajua puuttua edes silloin kun jotenkin vois. Istun ja ihmettelen vaikka tapahtuis mitä..

Paljon voimaa Surumieli, et oo yksin vaikka siltä tuntuu.. samassa suossa ja suo on suuri ja upottava.

Entä Lappiin Sydän karrella? Kysyitkö pojalta puuhista joihin fb viesti liityi?

[sydän karrella]

Lämmintä elokuista iltaa täältä pohjoisesta!
Kesälomaa viettänyt ja ihan naurattaa kun ajattelen minut koiruuden kans hipsimässä talojen ja puiden varjoissa. Mutta en valita lämmöstä, koiruus vaan ei tykkää, välillä on häätynyt hissillä viiä alas että on suotunut lähtemään ulos
Kysyin poijaltani että mikä oli viesti joka mulle tuli hänen kaveriltaan. Sanoi että kaveri laittaa hänelle jotain minkä voi vaihtaa vankilassa rahaksi. Sanoin hänelle että on ihan turha tuollaisella käytöksellä koskaan kuvitellakkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia lapsensa suhteen, narkki mikä narkki. Poika suuttui sanoistani ja oli pari viikkoa soittamatta. Ei hän ole muuttunut miksikään, sen tiedän. Ja pelottaa kamalsti jo etukäteen että lähen hänen juttuihin mukaan kun hän vapautuu. Jumalalta rukoilen voimia irrottautua tästä helvetillisestä kierteestä.
Voimia meille kaikille.

[Luna22]

Millonka hää sitte vapautuu?
Mie sanon kanssa sun puolesta irrottautumisen ja voiman pyynnön korkeammalle. Se sulta kovasti vaatii mutta ehkä on jo aika.
Mummoilet ja koirailet ja uskot auttavas enemmän kun et auta ollenkaan.
Minä täällä aina kuvittelen että oon jo osaks irti kunnes tapahtuu jotain "yllättävää" ja oon taas imaistu ahdistukseen ja pyörremyrskyyn.
Nyt ollaan oltu vähemmän tekemisissä, oon saanu keskittyä töihin ja omaan jaksamiseeni ja alkanut miettimään kuka minä oon ja mitä minä tahdon tehdä.. Silti ilottomuus ja vakavuus on jo osa rihmastoa enkä taida koskaan toeta entiselleni.

[sinisilmä63 (poistunut käyttäjä)]

Hei. Luin kirjoituksianne ja kyllä samaistuin joihinkin kohtiin mitä olitte kokeneet. Minun lapseni on viime aikoina paremmin ja en ole niin hädissäni hänen puolestaan. Mutta ei siitä ole pitkää aikaa kun yöunet meni.
Rahan antamisen lopetin jo vuosia sitten. Kävin Al-anonissa vuosia ja siellä sain sen opin ettei auttaminen ole viisasta, ainakaan rahallisesti. Vaikeaa se oli, mutta kun eka kerran sen tein niin seuraavalla kerralla ei enää tuntunut niin pahalta. Vihan ja kaunan vastaanottaminen oli kyllä vaikeaa ja pitkään sain siitä puhua että helpotti. Syyllisyys kun pakkas päälle, ja kun siihen oli aihettakin.
Ei tällä kertaa muuta kuin että samaistuin tuskaan jonka kokee kun joutuu torjumaan lapsensa avun pyynnöt, kun ne ei oikeasti ole avunpyyntöjä kuin vain aineiden lisähankintaa....

[tulppaani74]

Hei kaikki!
En ole aikoihin kirjoittanut, koettanut vain selvitä. Poikani on jo 18v, pian 19v ja viimeksi tänään vein hänet sairaalan päivystykseen tosi huonossa kunnossa.
Kovasti koetinkivi häntä tukea elämänmuutoksessa kun täytti 18v mutta parissa kuukaudessa sai häädön asunnostaan ja oli sotkenut kaiken. Asunut siitä lähtien kavereidensa nurkissa, käyttää kaikkea sekaisin ja jos joutuu sairaalaan niin katoaa heti kuin jalat kantaa. Aivan kuten Surusilmä kerroit omasta lapsestasi.

Tätä tunnemyrskyä ei voi kukaan ulkopuolinen tajuta, kun koettaa selvitä, pitää muun perheen ja oman pään kasassa.
Ihmettelen, jos poikani tästä helvetistä elossa selviää ja toipuu jaloilleen. Ihme pitäisi oikeasti tapahtua.

Tämä oma suru, pettymys, katkeruus, kateus, väsymys, epätoivo. You name it.

En ole antanut rahaa enkä anna. Olen aina sanonut että ruokaa annan jos on nälkä, rahaa en senttiäkään. Ihan sama kuka soittaa ja pyytää. Kerran joku soitti, että poikani on velkaa jne. Käskin soittaa poliisille ja tehdä rikosilmoituksen. En mene yhtään tuohon maailmaan mukaan.

Pojalleni olen sanonut sen kymmenen kertaa, että rakastan, mutta niin kauan kun huumeet on mukana ei hän ole kotiimme tervetullut. Heti kun menee katkaisuun, tuemme täysillä.
Vuosia olemme koettaneet tukea, kantaa yms mutta jos aina pettää ja jatkaa käyttöä niin hommasta ei tule mitään.

Tämä on helvettiä.

Nyt iltavuoroon työhön asiakaspalveluun, olisin hyvä näyttelijä