Olet täällä

Vaimon pitkä ja kivinen tie

Käyttääkö puolisosi, läheisesi tai vanhempasi alkoholia ongelmallisesti? Älä jää yksin. Kotikanavalla keskustellaan asioista ja ongelmista, joihin voi törmätä kotona alkoholin kanssa.

Valvoja: Päihdelinkin toimitus

Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Filosohvi » 19.8.2009 22:15:47

Heippa!

Olen alkoholistin vaimo. Vaimo olen ollut jo 15 vuotta, mutta alkoholistin vaimo tajusin olevani "vasta" 12 vuotta sitten. Kolme vuotta sitten päätin, että kymmenen vuotta kärsimystä saa riittää ja sanoin miehelle, että elokuussa 2007, jos juominen ei lopu, ero tulee. Eropaperit sain lähetettyä vasta 15.7. tänä vuonna.

Meillä on kolme lasta, pari toisella kymmenellä ja nuorin eskarissa. Menin pitkän kotiäitinä oloajan jälkeen töihin viime syksynä. Mies jäi työttömäksi viime kesänä ja varsinkin tämä vuosi on ollut melkoista touhua. Ensin alkuvuosi eli melkein 3 kk jokapäiväistä juomista, sitten Avomylly + 4 kk juomatta ja nyt kuukauden putki. Mies hoitaa lapsen tarhaan ja sitä jaksan joka päivä ihmetellä, että saa sen sieltä pois. Toistaiseksi sieltä ei ole soiteltu, että mies on niin kännissä, etteivät anna lasta hänelle. (Minä tulen yleensä noin tunnin kuluttua hakemisesta, jolloin mies on nukkumassa ja lapsi pelaa tietokoneella. Onneksi yleensä aina jompi kumpi isommistakin lapsista on kotona.) Tosin mies onnistui työajalla juomaan työpaikallaan vuosien ajan (silloin tällöin), eikä kukaan "huomannut".

Mikä tästä tekee pitkä ja kivisen tien? Oma kehitys tai kehittämättömyys varmaankin. Olen sairastunut masennukseen, käynyt lataamossa, Al-Anonissa, Kalliolan läheiskurssilla, psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla, sielunhoidossa, koulukuraattorin luona, perheneuvolassa, avioliittoleirillä, pariterapiassa... Ei ole miehen silmät avautuneet, että juominen vahingoittaa lapsia ja ahdistaa minua. Viime aikoina olen miettinyt, että miksi lähetin ne paperit? Mikä siinä juomisessa on se, mitä en kestä? Mikä on eron syy? Miksi niin monet avioliitot hajoavat viinaan? Meillä ei ole uskottomuutta eikä väkivaltaa, mutta silti juominen ahdistaa, miksi?

Lapset ja heidän ahdistuksensa ovat varmaan tärkein syy. Keskimmäinen on oireillut mm. itsemurhapuheilla ja vanhin varastelulla ja valehtelemisella sekä liiallisella vastuunotolla perheen asioista. En halua heille täysin onnetonta lapsuutta.

Vaikka ja ehkä myös siitä syystä, että alkuperäinen tavoitteeni eli miehen raitistaminen :wink: on epäonnistunut, minusta on tullut päättäväinen nainen. Tiedän mitä haluan, seison omilla jaloillani, minusta on tullut Ihminen Ihmisten joukossa. Hyväksyn itseni, olen armollinen itselleni ja muille. Osaan ottaa hetkestä kiinni, nauttia elämän pienistä ja suurista iloista. Minulla on oikeus itkeä, nauraa, tanssia, hyppiä, tuntea, olla tarvitseva, ottaa apua vastaan. Olen saanut lahjaksi niin suuren ahdistuksen, että en ole siitä omin voimin kyennyt selviytymään. Olen saanut lahjaksi Jumalan, joka on nostanut minut ja parantanut haavojani.

Eilen sain oivalluksen. Nyt minun ei tarvitse enää yrittää osoittaa miehelleni, että hän on alkoholisti. Ei tarvitse todistaa, että pystyn eroamaan. Voin vain katsoa vierestä, kun hänen alamäkensä kiihtyy ja toivoa, että hän pääsisi pohjalle asti. Olen AA-laisten puheista ymmärtänyt, että kaikille sitä ei suoda. Yritän olla puhumatta ilkeästi, koska minun ei tarvitse "tuupata hänelle vauhtia" häpäisemällä häntä enää lisää. Voin kuunnella hänen krapula-ahdistustaan ja halutessani olla kuuntelematta. Voin päättää, nukunko hänen kanssaan vai en. Viime viikolla pyysin, ettei hän lähtisi kanssamme mummolaan. Meillä on lasten kanssa tosi mukava reissu ja lapset olivat rauhallisia ja kivoja. Minun ei tarvitse taistella enää tuulimyllyjä vastaan.

Maanantaina hän kertoi, että aikoo aloittaa antabuksen ja kysyi mielipidettäni. Vastasin rehellisesti, että jos hän ei halua itse lopettaa juomista, on antabuksen avulla kärvistelty juomattomuus turhaa tuskaa meillle kaikille. Olen sanonut, että vain ihme voi pelastaa avioliittomme. Tuo ihme olisi varmaan se, että hän ei enää haluaisi juoda. Pikkuhiljaa olen luopunut ihmeen toivomisesta. Tuo toivosta luopuminen on varmaan raskainta, ainakin minulle. Että meistä ei todennäköisesti/ehkä/valitettavasti tule onnellista perhettä. Että en saa viettää eläkevuosia rakastamani puolison kanssa, yhdessä lapsistamme ja lapsenlapsistamme iloiten.

Tällainen vuodatus. Olen niin monesti lukenut viestiketjuja sekä täällä kotikanavalla, että vähentäjissä ja lopettajissa. Etenkin teidän, jotka ette enää halua juoda, viestejänne on tosi mielenkiintoista lukea. Kotikanavan viestit taas tuntuvat vähän liiankin tutuilta :D Tsemppiä kaikille (meille) pyristelijöille ja räpiköijille!
Vuoristorataan enää Linnanmäellä!
Filosohvi
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 24
Liittynyt: 19.8.2009 19:07:25

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Wimppari » 20.8.2009 07:36:26

No hei vaan Filosohvi!

Tervetuloa joukkoon kummaan. Minäkin olen ainakin suurkuluttajan vaimo, tai varmaan voisi sanoa jo että alkoholistin. Voit lukea kirjoituksiani sekä täältä Kotikanavalta että Me vähentäjistä - olin näet itsekin suurkulutuksen partaalla vielä viime keväänä, mutta (osin Revian avulla) olen nyt ollut kännäämättä jo alun kolmatta kuukautta.

Meilläkin on pitkä yhteinen taival takana, 25 vuotta. Alkoholi on ollut mukana kuvioissa alusta asti, aluksi tosin vähempinä määrinä. Melkoisia baarikärpäsiä olimme molemmat ennen poikamme (nyt 16v.) syntymää. Sen jälkeen menikin muutama vuosi aivan järkevissä merkeissä alkoholin suhteen. Sitten isännällä alkoi määrät vaan lisääntyä ja niin meinasi käydä minullekin, kun en jaksanut kännäävää miestä viikonloppuisin muka muuten katsella.

Nyt kun olen pyristellyt irti liikakäytöstä, on ihan kuin silmät olis auenneet näkemään, että miehellä on tosiaan iso ongelma alkon kanssa. Työpaikka hänellä edelleen on, mutta sielläkin on alkanut ilmetä kaikenlaisia konflikteja: tunnen osan hänen työkavereistaan ja he ovat varovasti ihmetelleet, mikä miestä vaivaa kun luonne on kovasti muuttunut parin viime vuoden aikana. On tullut ylimielisyyttä, kärtyisyyttä, toisten komentelua ym., ja monet ovat alkaneet kartella häntä. Mies tietenkin itse haukkuu toistuvasti kotona työkavereitaan, kuinka paska tyyppejä ovat.
Kotona samat muutokset on olleet nähtävissä hieman pidempään. Minä ja poika saadaan toistuvasti kuunnella Herra Täydellisen saarnoja, kuinka me ollaan melkein joka asiassa väärässä ja hän on AINA oikeassa, asiassa kuin asiassa.
Rasittavaa.

Minun vikani lienee, että olen tosi huono "nalkuttamaan". Jotenkin pyrin vetoamaan toisen omaan järkeen, jotta hän itse tajuaisi, mikä omassa käytöksessään ja juomatavoissa mättää. No, eihän sekään ole auttanut. Ei, vaikka tarjoaisi ihan painetussa muodossa olevaa faktaa siitä, mitä noin runsas juominen voi ihmiselle tehdä. Jotenkin mies on kaikkien niiden asioiden yläpuolella, ts. "ei koske minua". A-klinikan tukihenkilöni neuvoi minua pistämään äijän valinnan eteen, eli juomismäärät ja -kerrat reilusti puolet vähemmäksi, tai lähdemme pojan kanssa muualle asumaan. No juu, tätä on kokeiltu vuonna 2005, tosin poika jäi silloin kotiin ja minä muutin vähän matkan päähän. Pojan pyynnöstä palasin parin kuukauden jälkeen takaisin, ja muuan kuukausi menikin suht hyvin. Mutta sittenpä se alkoi se liukuminen takaisin vanhoihin tapoihin...

Eli minäkin olen tavallaan luopunut jo yrityksistä. Raitistamaan en toista pysty, joten aloitin siis itsestäni. Ja ihan kuin sinä kirjoitat, myös minusta on tullut päättäväinen, itselleni armollinen nainen. Ja ihmeen iloinen, nimenomaan kaikista pienistä asioista joita elämä antaa: koiran kanssa marjametsässä, meren kohina, auringonpaiste... Myös minulla on ollut toistuvia masennusjaksoja avioliiton aikana, lievä lääkitys tälläkin hetkellä, mutta nyt alkaa ilo voittaa.
Luulisin, että nämä tällaiset fiilikset kuuluu omaan toipumisprosessiin: huomaa ettei toisen tavoille voi mitään, ja alkaa huolehtimisen sijaan nauttia ihan oman elämän antamista onnenhetkistä. Poikanikin on asian huomannut, ja iloitsee nyt "uudistuneesta" äidistään ja ilmaisee sen usein leveällä hymyllään ja rutistuksilla... :-) Hänelle olen alusta asti kertonut, mistä tuo isän muuttunut käytös johtuu, ja terävänä ja ajattelevaisena nuorena miehenä hän nyt asian ymmärtää. Tykkää toki isästään silloin kun isä on selvänä, tottakai.

Meillä siis mies elää erittäin vahvan kieltämisen vaihetta. Tästä lienee vielä pitkä matka ensimmäiseenkään raitistumisyritykseen, kun mies ei mielestään juo millään tavalla liikaa tai ongelmallisesti: "kaikkihan nyt tämän verran kaljoittelee". Juu, ihan varmasti joka jamppa kaataa viikossa nelisenkymmentä keppanaa kurkkuun...
Krapulassa ja selvinä hetkinä mies istuu vaitonaisena tuijottaen eteensä, ihan omissa maailmoissaan. Meillä eletään kahta elämää, miehellä omansa ja minulla omani, johon myös poikakin mielellään liittyy. Ihmettä en minäkään toivo, paitsi joskus ilkeinä hetkinä tulee mieleen, että tulisipa joku sairaus tai lievä sydäri tms. joka säikäyttäisi miehen kunnolla - ehkä sitten voisi ottaa vastaan neuvoja vaikkapa lääkäriltä.

Kirjoittelehan Sohvi tänne edelleenkin. On tosi helpottavaa tietää, että meitä on muitakin.
Wimppari
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 21
Liittynyt: 22.5.2009 14:09:44
Paikkakunta: Rannikon pikkukaupunki

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Filosohvi » 20.8.2009 21:48:49

Moikka Wimppari ja muutkin kollegat :)

Juuri tuo lapsilta saatu palaute on paras palkka oman toipumisen vaivan ja kivun korvauksena. On ihanaa, kun teini-ikäinen neiti haluaa jutella, tulee kainaloon ja luottaa minuun. Niin ei aina ole ollut, vaan olen miehen hermostumisen myötä itsekin ollut hermostunut. Ja kun minä olen hermostunut ja kiukkuinen, lapsetkin ovat ja niin edelleen. Nyt vaikka mies makaa koko illan, minä hoitelen askareita iloisena ja vastaan lapsille ystävällisellä äänellä, kuuntelen heitä ja juttelemme ja naurammekin välillä. Se tuntuu niin ihanalta. Aina vain ei jaksa. Mutta iloitsenkin siitä mitä minulla on, enkä halua murehtia sitä, mitä ei ole. Siksi armahdan itseäni kiukkuisina hetkinä ja kiitän silloin, kun jaksan olla positiivinen.

Masennuksen jälkeenkin sen läheisyys pelottaa, mutta toisaalta taas houkutteleekin. Kun sairastuin, sain jättää koko kivireen enkä ole sitä enää ottanutkaan raahattavakseni takaisin. Masennus on niin helppo ja tuttu ystävä, jonka kanssa saa olla rauhassa. Ei tarvitse suorittaa mitään eikä yrittää olla mitään muuta kuin on. Saa vain maata sängyssä ja tuijottaa verhojen kuvioita, kaapinovia ja katon viivoja. Voi olla hyvällä omallatunnolla kuulematta lapsia, antaa ruoanlaiton olla, antaa kodin olla siivoamatta. Toisaalta, kun on siellä ollut ja nähnyt, että sieltä kipuaminen on vaikeaa ja vie aikaa, ei haluaisi antaa periksi ja palata sinne. Tai jos käymään vaan eikä olemaan :lol: Oikeasti en kyllä haluaisi sinne enää, ei siellä niin kivaa ole. Sitäpaitsi ulkopuolella on aurinkoa, valoa, iloa, tuulta, tilaa ja raitista ilmaa. Siellä masennuksessa on vain pimeää, ummehtunutta, likaista ja ahdasta. Se on vähän kuin luola, jossa kaikki on käden ulottuvilla, myös seinät ja katto. Tuttu ja turvallinen, mutta minä haluan mieluummin elää!

Ystäväni sanoo aina, että on vain kahdenlaista onnea, pötköonnea ja pipanaonnea. Jos on pötköonnea, silloin ei edes huomaa olevansa onnellinen, kun on onnellinen koko ajan. Sen sijaan, kun onni tulee pieninä pipanoina, niistä osaa iloita ja arvostaa ihan eri lailla.

Toinen juttu, minkä ystäväni kanssa olemme huomanneet on, että elämä on kuin intervalliharjoitus. Kun vetää äärirajoilleen, kunto kasvaa. Seuraavalla kerralla sama asia ei tuotakaan samanlaista tuskaa. Eli kaikessa on kyse katsantokannasta. Nyt varmaan osaatte arvata, mistä niccini on peräsin, mielelläni kehittelen kaikenlaisia elämänfilosofioita :) Hankalan (joku sanoisi jopa mahdottoman) pomonikin näen nykyisin henkilökohtaisena stressinhallinnanopettelumahdollisuutena. Vielä alkuvuodesta ahdisti niin, että en edes halunnut hakea firmassa auki ollutta työpaikkaa, vaikka olin määräaikainen. Työsuhdetta on jatkettu pari kertaa ja määräaikainen olen edelleenkin. Työkaverit kadehtivat, koska pääsen vuodenvaihteessa pois ja he eivät. Riskinä tosin on, että pomo pyytää vakituiseksi enkä tiedä, mitä vastaan. Asia varmaan selviää.

Tällaiset on mietteet tänä iltana. Miehen piti aloittaa antabus, mutta oli lääkäri kuulemma perunut ajan, hohhoijakkaa. Miehellä on tässä jaksossa (alkoi 13.7.) kai jo 26. juomispäivä. Minulla sen sijaan on jo kolmas "selvä" päivä sen jälkeen, kun tajusin tuon eilen kirjoittamani vapautuksen taistelusta. Taistelu viinaa vastaan on raskasta ja vie energiaa. Aiemmin on tuntunut tarpeelliselta todistaa toiselle, että hänellä on ongelma. Nyt hän alkaa nähdä sen itse. Ja parasta on, että vaikka ei näkisikään, se ei ole enää minun ongelmani. Puolen vuoden päästä voin hakea kakkosvaiheen ja käräjäoikeudelta päätöksen, jonka mukaan hänen pitää muuttaa kodistamme. Tai jos ihme vielä tapahtuu...
Vuoristorataan enää Linnanmäellä!
Filosohvi
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 24
Liittynyt: 19.8.2009 19:07:25

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja cricket » 20.8.2009 22:13:44

Voimia ja kestävyyttä kaikille juovan läheisen kanssa kamppaileville! Annan omasta puolestani vielä yhden asian mietittäväksi: jos teillä on tyttäriä, haluatteko antaa heille sen mallin, että naisen tulee kestää mitä vain? Että tämä on naisen osa, tyytyä kohtaloonsa huonon kumppanin kanssa? Ja jos teillä on poikia, niin samat sanat :)

Tiedän itse juovasta kodista tulleena, että kotoa saadut mallit ohjaavat meitä alitajuisesti vielä aikuisena. Alkkisen lapsi hakeutuu kuin lämpöohjautuva ohjus ongelmaisen (työnarkkis, tunnekylmä, masentunut tai tottakai uusi alkkis) kanssa yhteen, tajuamatta sitä itsekään. 'Parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas'. (Mä pidän myös sananlaskuista...köh). Ketään en halua kehottaa tai ohjata johonkin suuntaan, koska sellaista ei yksinkertaisesti voi tehdä - jokaisella on oma yksilöllinen tiensä ja jokaisen suhde läheiseen on ainutlaatuinen. Mutta jos näitä asioita mietitte, niin tässä yksi lisää mietintämyssyn alle.
If you want others to be happy, practice compassion. If you want to be happy, practice compassion.
Dalai Lama
Avatar
cricket
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 2361
Liittynyt: 30.5.2009 22:47:40

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Filosohvi » 20.8.2009 22:38:14

Molempia on, tyttö ja kaksi poikaa. Itse olen alkoholistiperheestä, mutta isäpuoli oli lopettanut juomisen jo parikymmentä vuotta ennen meidän äidin tapaamista. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna elämä oli täysin samanlaista kuin meillä miehen ollessa selvinpäin. Hän on täsmälleen yhtä kireä ja hermostunut, kuin isäpuoleni oli. Äiti taas on ollut ilmeisesti masentunut jo minun ollessani pieni (isä lähti, kun olin 4 ja isäpuoli tuli, kun oli 9) eli hyvät on eväät läheisriippuvuuteen :)

Mitä tuohon malliin tulee, sitä juuri olen miettinytkin. Haluaisin, että lapset kokisivat kodin niin turvalliseksi, että kaikesta saa puhua. Omia tunteitani olen opetellut tunnistamaan ja sanomaan niitä. Samaan olen lapsia kannustanut. Joskus paras kannustin on ollut saada lisää peliaikaa, kun lapsi kertoo 10 tunnetta. Minulla on sellainen tunnelista, jossa on noin 300 tunnetta ja siitä on saanut valita. Varsinkin keskimmäinen, jonka kanssa on ollut tosi vaikeaa, on ihan mestari erittelemään tunteita. Sitä ei juova isänsä osaa, ja on siitä surullinen. Toivottavasti pojan ei tarvitse ilmaisemattomiin tunteisiinsa ainakaan juoda, eikä tytön hyysätä alkoholistimiestä. Olen hänen itsetuntoaan ja omanarvontunnettaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa koettanut nostaa ja kannustaa häntä olemaan itsenäinen päätöksentekijä ja oikealla tavalla riippumaton muista esimerkiksi kaveriporukassa. Että on pokkaa sanoa ei huumeille, vaikka toiset kokeilisivat.

Parhaani olen yrittänyt ja suurin syy siihen, että tähän paranemisprosessiin suostuin, oli se että haluan olla hellä ja lempeä äiti. Ajoittain onnistuukin. Kymmenen vuotta sitten olin niin kärttyinen noita-akka, että vieläkin hävettää :oops: Elämässä voi käydä mitä vain, enkä minä voi lapsiani suojella. Siksi pyydänkin Korkeamman varjelusta heille.
Vuoristorataan enää Linnanmäellä!
Filosohvi
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 24
Liittynyt: 19.8.2009 19:07:25

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Wimppari » 21.8.2009 09:01:20

Kyllä minäkin olen pojalle kertonut paljon asioita alkoholista ja riippuvuuden kehittymisestä. Olen tutkinut paljon materiaalia myös nuorten alkoholin käytöstä, ja löysinkin kerran yhden tutkimuksen, jossa kerrottiin alkoholin vaikutuksista kehittyviin aivoihin. Minua järkytti tieto, että nuoruudessa aloitettu säännöllinen humalajuominen voi pysäyttää aivoissa tietyn kehityksen, jolloin ihminen jää henkisesti kasvamatta, siis murrosikäisen ajatusmaailma jää pysyväksi.

Keskustelimme tästä asiasta pojan kanssa oikein kunnolla, jolloin poika totesi, että kyllähän tuo isästä näkyykin. Poika itse ei harrasta juurikaan juomista, mutta tiedän että on muutaman kerran bileissä jotakin maistellut. No, hän kyllä vakavoitui kuullessaan noista aivovaikutuksista, ja tuumasi että kyllä hän todellakin aikoo pitää juomisensa mahdollisimman vähäisenä ja juoda vain harvakseltaan, myös tulevaisuudessa.

Poikahan on hyvinkin aikuismainen ja ajattelevainen ikäisekseen, eikä ole koskaan ollut kavereiden ohjattavissa, vaan paremminkin oman tien kulkija. Ja tällä hetkellä näyttää siltä, että on valitsemassa hyvän tien. Mutta tuo puhuminen ja asialliset keskustelut ovat meidän perheessä vähän kaksijakoinen juttu. Poika kun puhuu näitä tunneasioita ym. syvällisiä juttuja vain minulle, isälle kun ei tahdo kärsiä sellaisia puhua, kun suuttuu niin herkästi. Ja jos nyt ei ihan suutu, niin tyrmää pojan ajatukset ja tunteetkin vedoten siihen, että hän tässä tietää aina paremmin.

Samanlainen tyrmääjä mies on myös minua kohtaan. Sanotaan, ettei toinen ihminen voi kieltää toiselta tunteita, mutta kyllä meillä ainakin mies kovasti yrittää. Jos joskus olen maininnut, että joku asia hänen käytöksessään harmittaa/surettaa/tympii minua, hän on sanonut: "Ethän sinä noin voi tuntea, sehän on väärin!" Hän saa tietenkin itse valittaa minusta ihan järjettömyyksiin saakka, arvostella ja mollata minun koko olemukseni. Mutta auta armias jos minä mainitsen vaikka pienestä arkisesta asiasta, kuten kenkien pyyhkimisestä ennen sisälle tuloa kurakelillä, alkaa armoton huuto että eikö täällä saa edes vapaasti kulkea ym... ja sitten arvostellaan taas meikäläisen koko persoona.

No nyt lähti taas rönsyilemään vähän aiheen viereen, sorry. Joka tapauksessa, lapseni suhteen yritän tietty parhaani. Vaikka puhummekin pojan kanssa paljon isänsä käytöksestä ja juomisesta, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kaataisin omaa pahaa oloani pojan niskaan. Ei, sitä varten minulla on pari luottoystävää sekä tietenkin A-klinikan terapeutti. Lähinnä pyrin tarjoamaan pojalle faktaa alkoholin haitoista, ja siinäpä meillä on nenämme edessä elävä esimerkki: isä. Tuon asioita esille siinä valossa, että kannattaa miettiä, mitä alko tekee ihmiselle. Ainakin tällä hetkellä poika haluaa pitää elämäänsä omissa käsissään eikä luovuttaa valtaa alkoholille.
Wimppari
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 21
Liittynyt: 22.5.2009 14:09:44
Paikkakunta: Rannikon pikkukaupunki

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Filosohvi » 23.8.2009 18:45:52

Tuolla muiden ketjuissa miehet syyttelevät vaimojaan komentelijoiksi ja että vaimot vievät vapauden. Ja vaimon menneisyyden vuoksi elämä hänen kanssaan on niin kauheaa, että on pakko juoda.

Meillä mies on vasta ihan viime aikoina havahtunut syyttelemään minua rikkinäisyydestäni (vaikka paljon on korjaantumista tapahtunut sen 8 vuoden aikana, jona olen itseni kanssa työskennellyt). Nyt hän vasta on huomannut, että olen hullu ja että minun kanssani ei voi elää (mutta ei halua elää ilmankaan minua). Itse ajattelen juuri päinvastoin. Nyt minusta on tullut sellainen ihminen, jollainen haluan olla. Iloinen ja vapaa. Mutta ehkä ongelma hänen kannaltaan on se, että haluan olla vapaa myös alkoholista. Tällainen olin silloin, kun tapasimme 18 vuotta sitten. Pikkuhiljaa minusta tuli naama nurinpäin oleva noita-akka, joka pihtasi ja nalkutti. Hän sanoi, että ihastui minussa juuri reippauteeni ja iloisuuteeni.

Nyt kun olen samanlainen, se onkin pelottavaa, koska se on uhka hänen juomiselleen. Al-Anonkin oli paha asia, koska siellä vain istumme pöydän ympärillä haukkumassa miehiämme (hänen mielestään siis). Kun minä olen lähtenyt hakemaan apua, perheemme tasapaino on järkkynyt. Emme elää enää samassa kauhun tasapainossa kuin ennen. Yritän kaikin voimin pysytellä hänen ahdistuksestaan erossa. Joku kirjoitti ahdistuspilvestä. Se on meilläkin aivan totta. Kun mies lähtee tai me lasten kanssa lähdemme johonkin, meillä ei ole sitä pilveä leijumassa yläpuolellamme. Ymmärtääkseni pilvi on poissa myös silloin, kun lapset ovat miehen kanssa. Mutta kun olemme kaikki yhdessä, ahdistus oikein tiivistyy.

En tykkää siivoamisesta yhtään. Eivät tykkää lapsetkaan. Mies sensijaan haluaisi, että kotona olisi siistiä ja on tottunut siistiin kotiin. Minä olen toki vuosien varrella opetellut siistiyttä, mutta juomakausien aikana ja etenkin niiden jälkeen en yksinkertaisesti jaksa vaihtaa lakanoita tai laittaa tavaroita paikoilleen. Keväällä, kun mies oli pidempään juomatta, ihan mielelläni siivosin ja teimme sitä jopa yhdessä hänen kanssaan. Mutta silti juuri tämä ahdistuspilvi on siivouspäivinä hyvin vahvasti läsnä.

Tässä loistoesimerkki. Yhtenä lauantaina aloin siivota, samaan aikaan oli vielä pyykkivuoro, joten tekemistä riitti. Pyysin lapsia pesemään vessat, joka kuuluu heidän tehtäviinsä. He sanoivat, että kohta, kohta ja kuka katsoi televisiota, kuka istui tietokoneella. Pyysin poikia tulemaan huonettaan järjestämään, he sanoivat että kohta, kohta. Sitten kun ohjelmat loppuivat, alkoi lauantaikarkkien mankuminen. Minä ja mies olimme jo siivoilleet kaikenlaista ja lapset eivät olleet tehneet mitään. Sitten pojat valittivat, ettei ole mitään tekemistä ja alkoivat tapella keskenään. Loppujen lopuksi minä siivosin heidän huoneensa, koska en jaksanut vaatia heitä tekemään, kun olin jo sata kertaa sanonut asiasta. Sanoin pojille, että minulle ei saa puhua yhtään mitään eikä pyytää mitään ja imuroin koko asunnon ja hoitelin pyykkihommat. Siinä meni koko päivä. Sitten keskimmäinen itki, että vihaa siivouspäiviä, kun silloin on niin kireä tunnelma. Minäkin sanoin vihaavani niitä. Ahdistuspilvi oli melkein käsinkosketeltava. Kenen vika? Minun? Lasten? Miehen? Kaikkien?

Jotenkin koen, että silloin kun mies ei juo, on pakko yrittää pitää järjestystä ylllä, että hänelle olisi edes jotain iloa juomattomuudesta. Vaistoan hänen ahdistuksensa sotkuisuudesta ja alan päättäväisesti tehdä töitä ahdistuksen poistamiseksi. Silloin kun juo, en välitä. Eikä mieskään välitä, hän tarttuu siivouspuuhiin vain selvinä kausinaan.

En haluaisi, että lapset vihaavat siivoamista ja siivouspäiviä. Jotain pitäisi tehdä, että saataisiin siitä mukava päivä. Toisaalta ajattelen, että tässä vaiheessa, kun tulevaisuutemme on epävarma, ei kannata panostaa perheen kehittämiseen. Sitten kun jään lasten kanssa yksin, teemme siivouspäivästä mukavan tapahtuman...
Vuoristorataan enää Linnanmäellä!
Filosohvi
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 24
Liittynyt: 19.8.2009 19:07:25

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Lumilintu » 23.8.2009 19:54:33

Filosohvi, niin tuttua tuo "ahdistuneisuuden" pilvi.
Tämä nyt tuskin kovin lohduttavaa tekstiä tälle palstalle, mutta itse aloin juomaan koska en enää yksinkertaisesti jaksanut sitä "kotileikkiä". Alkoholi oli turruttava keino siirtää ongelmia tulevaisuuteen. Olin jo kauan ennen kun alkoholi otti elämäni haltuun, todennut että minä en voi loppueläämääni elää lasteni isän kanssa. Hän oli/on tietyllä tavalla narsisti, ja minä en ollut joustava elämään hänen ehdoillaan, itsenäinen kun olen ollut/joutunut olemaan lapsesta saakka. Haaveilin jo kolmatta lastamme odottaessani omasta kodista lasten kanssa, ja miten ottaisin kaksi suloista kissaa :D (mieheni ei halunnut lemmikkejä) Tuo ahdistuneisuus tuli esiin aina kun teimme jotain "kivaa" yhdessä, jotain sellaista mitä perheen kuuluisi tehdä. En muista koska olisin nauttinut ex mieheni kanssa touhuiluista, siitä on niin tavattomasti aikaa! Hän oli aina "tiellä" ja häiritsi suunnattomasti omaa elämääni, en osannut olla rento ja oma itseni hänen kanssaan.Häiritsi pelkästään tieto siitä että on kotona, vaikka olisi ollut toisessa kerroksessakin.
Kun muutimme lasten kanssa pois, oli kuin taivas olisi auennut. Teemme juuri niitä juttuja mitä haluamme, ja mitä emme juuri sillä hetkellä halua, emme tee. Íhan kivasti ollaan pärjätty ja niiden kahden haaveilemani kissan lisäksi löytyy taloudesta vielä koira ja uusi ihana puolisokin :D Hänen kanssaan aion/voin elää loppuelämäni.
Elikkä ymmärrän hyvin nuo aatoksesi.

En haluaisi, että lapset vihaavat siivoamista ja siivouspäiviä. Jotain pitäisi tehdä, että saataisiin siitä mukava päivä. Toisaalta ajattelen, että tässä vaiheessa, kun tulevaisuutemme on epävarma, ei kannata panostaa perheen kehittämiseen. Sitten kun jään lasten kanssa yksin, teemme siivouspäivästä mukavan tapahtuman...


Toivon että haaveesi toteutuu pian :D
Elämä alkaa kun juominen loppuu ♥
Avatar
Lumilintu
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 637
Liittynyt: 21.7.2009 03:43:38
Ollut raittiina

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Hansi » 24.8.2009 10:58:39

Filosohvi, oli tuo siivouspäiväkertomuksesi aivan kuin minun elämästäni. Minä ja lapset emme tosiaankaan niin välitä, jos on vähän sotkuista (no, lapset ovat niin pieniä, että ei heidän niin ehkä kuulukaan). Mies sen sijaan vaatii siisteyttä ja usein siitä nalkuttaa. Ja sitten muutaman kerran viikossa "nyt lapset siivoatte omat huoneenne." Ja motkottaa vuorotellen ovilla hoputtamassa. Lapset on siis 5 ja 2. Hänen osallistumisensa siivoamiseen on siinä. Olemme asuneet uudessa kodissamme kolme kuukautta ja mies ei varmaan edes tiedä, missä esim. vessanpesuaine on. Yhden kerran olen hänet nähnyt imuroivan. ("Pitikö tuollainen imuri ostaa, hirveen kova äänikin siitä lähtee!" Tämä on aivan totta!) Eli kun äiti ja lapset ovat sikoja ja sotkevat kaikki, he myös siivotkoon jälkensä, hänen tehtävänsä on tehdä se kaikkien tiettäväksi. Olen ehdottanut siivouspäivää, mutta mikään päivä ei isännälle sovi. Olen ottanut sen asenteen, että siivoan silloin, kun minua huvittaa tai mielestäni on liian likaista.

Samoja pieniä haaveita, siivotaan perheen voimin torstaina ja sitten on sekin tehty tämän viikon osalta. Ehkä se sitten toteutuu kolmen hengen perheenä jossain vaiheessa. Ihana mielikuva; ollaan lasten kanssa juuri siivotussa kodissa, mietitään mitä tehdään ennen iltatouhuja ja palkintokeksit ja -mehut pöydässä. Ääh, kohta mä itken :(
Hansi
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 55
Liittynyt: 10.8.2009 10:32:42

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Wimppari » 24.8.2009 12:50:03

Hei taas Filosohvi ja muut!

Järkyttävän viikonlopun jälkeen tässä kokoilen ajatuksiani... Kävi nimittäin niin, että mies meni perjantaina jälleen kerran vakiobaariinsa, tietenkin. No, valomerkin jälkeen oli mennyt sitten grillille ja kuinka ollakaan: sai klassisesti turpiinsa grillijonossa!
Herätti minut lauantai-aamuna puoli kuuden aikaan kun tuli terveyskeskuksen kautta kotiin; naamassa viis tikkiä eri paikoissa, huulet ja nenä kahdenkokoiset, silmät lähes umpeen muurautuneina. Vaatteet yltä päältä veressä...

Tämä oli siis eka pahoinpitely miehen 25-vuotisen baariuran aikana, mitään väkivaltaa ei ole ennen kohdannut, mutta itse on itseään kolhinut noilla reissuillansa ainakin kahdesti niin, että on pitänyt paikkauksilla käydä tk:ssa. Miehen kertoman mukaan jonkun tuntemattoman kanssa oli tullut "pientä sanailua" ja tämä toinen osapuoli oli yhtäkkiä tempassut häntä lättyyn. (Sen enempää ainakaan minulle ei varmaan ikinä kerrota, että mitä kaikkea siinä on sanailtu.) No, olihan siihen ilmestyneet sitten poliisit ja ambulanssikin, ja mies pääsi sitten paikattavaksi.

Kun mies näitä silloin lauantaiaamuna kertoili, päässäni pyörivät melko sekavat ajatukset: toisaalta myötätuntoa ja huolta, toisaalta taas sellanen "mitäs läksit" -fiilis. Sanoin hänelle heti siinä, että nyt jumankauta loppuu tuo yölaukkaaminen, aikuinen mies ja hilluu yökaudet kaupungilla! Mieskin siinä nöyränä ja nolona sanoi, että näin on, hänelle tosiaan riitti nyt. Enempää siinä ei puhuttu, mies nukahti aika pian, minä taas nousin kahvinkeittoon kun unet kyllä karisi silmistä.

Illalla mies tietenkin korkkasi oluensa normi aikaan, seitsemän maissa. Huomasin heti, että paljon hitaammin nyt joi. Otti itse puheeksi edellisyön tapahtumat, jolloin minäkin uskalsin avata suuni. Kylmän rauhallisesti ja asiallisesti latelin miehen eteen oman mielipiteeni hänen yöjuoksuistaan ja kamalista olutmääristä, mitä kippaa kurkkuunsa viikon mittaan. Ihme ja kumma, mies ei suuttunut eikä edes ärsyyntynyt yhtään kertaa koko monituntisen keskustelun aikana. Pitkästä aikaa tuntui, että nyt puhutaan asiasta eikä asian vierestä. Lopuksi totesin, että pallo on nyt sinulla, joten aloitahan itses kanssa ankara ajatustyö koskien näitä elämäntapojasi. Että jos entisenlainen käyttäytyminen jatkuu, niin edessä on sitte yksinäinen vanhuus, me emme pojan kanssa tuommosta enää katsella. (Poikakin antoi siinä aiemmin päivällä aika vahvaa kommenttia isälleen: sanoi suoraan häpeävänsä tuommoista käytöstä, ettei kenenkään kavereiden isät harrasta tuollaista juopottelua eivätkä laukkaa viikonloppuisin kapakoissa.)

No, mies oli tosi nolo, ja ehkä vähän nöyränkin oloinen. Mitään varsinaista raittiuslupausta ei toki antanut, enkä sellaista odottanutkaan, aikoipahan vaan pysytellä tästälähtien kotosalla. Mutta en minä tässä vielä riemusta hihku. Kunhan äijällä naama paranee, niin en yhtään ihmettele jos alkaa sitte menojalka taas vipattaa. Mutta silloin kyllä täältä pesee entistä pahemmin. Silloin siirrytään jo v-lun puolelle meikäläisen taholta, ja pannaan mies ihan oikeasti valinnan eteen.

Mitenkäs teillä muilla kivisen tien vaimoilla? Onko tullut ukolle turpiin juomareissuilla tai sattunut jotain muuta ikävää? Ja onko ollut mitään vaikutusta juomiskäyttäytymiseen?
Wimppari
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 21
Liittynyt: 22.5.2009 14:09:44
Paikkakunta: Rannikon pikkukaupunki

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Hansi » 24.8.2009 13:54:15

Wimppari, lisään tähän yhden kertomuksen. Oltiin mun serkun häissä, minä odotin toista lastamme, jotain pari kk oli laskettuun aikaan. En ole mitenkään läheinen tämän serkun kanssa ja olikohan muutaman kerran nähnyt miehen. Vieraille oli varattu hotellihuoneita ja minä ja poika, silloin 2v lähdettiin aika ajoissa, minä kun en juonut ja lapsi piti saada nukkumaan. Mies tietysti jäi juhlimaan, tietysti, kun mä kerran selvinpäin kuskina ja eihän mua serkun häissä olisi yhtään huvittanut sukulaisten kanssa juhliakaan. No, herään sitten josus puol viis, kun isäntä tulee huoneeseen ihan tuhannen soosissa ja kertoo olleensa putkassa. "No kun poliisit rupes vittuileen, ei saanu edes kusta rauhassa." Sillon mä repesin ja huusin sille ihan hysteerisenä, että hullu ukko, mä en tollasta kattele. Siinä sitten kyllä muutkin hotellissa nukkuvat juhlavieraat varmaan kuuli, mikä on homman nimi. Mun veli yritti että ois menny heidän huoneeseen nukkumaan, mutta toinen parku kurkussa sanoi, että mihinkään en lähde. No joo, lopputulema kuitenkin, että mitään ei oppinut, sama tahti jatkui. Ehkä oli sen verran häpeissään, että hetken otti rauhallisemmin. Tästä on siis kolmisen vuotta ja tämä kesä ihan samaa paskaa. Itse on tätä juttua kertonut jonain hauskana kaskuna elämästään, kun sai vielä 200e rikesakon. Kun ei joka ukko kusemisesta ole sakkoa saanutkaan, ja erityisen niuhoja ne Porin poliisit kyllä on. :evil:
Hansi
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 55
Liittynyt: 10.8.2009 10:32:42

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja tigera » 24.8.2009 14:29:39

Wimppari kirjoitti:Mitenkäs teillä muilla kivisen tien vaimoilla? Onko tullut ukolle turpiin juomareissuilla tai sattunut jotain muuta ikävää? Ja onko ollut mitään vaikutusta juomiskäyttäytymiseen?


Muutama esimerkki;

Meidän kylällä nämä viisaat juomaveikot ovat keksineet vuosittain järjestää kesäkisat. Tarkoittaen sitä, että kerran kesässä eräänä viikonloppuna painuvat urheilukentälle ihan oikeasti urheilemaan. Tosin eihän ne olis juomaveikkoja, ellei tässä olis jokin kikka. Eli siellä yks mittaa kaikkien kännit alkometrilla. Alle promillen humalasta diskataan, pitää mennä yli. Ei muita vaatimuksia. Siellä sitte hypätään pituutta, korkeutta, juostaan ja heitetään vissii kuulaakin. En ole kertaakaan ollut katsomassa. Näistä kisoista on mies joka kerta tullut loukkaantuneena ja vähintään viikon sairasloma joka kesä sen jälkeen. Pari kertaa katkennut kylkiluu, muutaman kerran "selkä paskana", mustelmia ja ruhjeita.

EI MITÄÄN VAIKUTUSTA

Kännillä ajeli mopon kanssa. Seurauksena tietenkin kaatuminen ja oikea käsi kuoriutui nahasta kämmenen ulkosyrjästä kyynärpäähän asti.

EI MITÄÄN VAIKUTUSTA

Kymmenet kerrat se otti turpiinsa baarissa, kun oli niin isoa miestä kännipäiten ja suuren oli puheetkin. Viimeksi tänä keväänä olin sen mukana ja kiskoin jonkun kaljupäisen harrikkahemmon käsiä sen kurkusta irti portsarin kanssa kilpaa. Päätin, että oli viimonen kerta ja jos tulis ensi kerta, pitäisin portsarista kiinni enkä päästäis lähelle, että retku saisi kunnolla turpaansa jos kerran sitä niin kaipaa.

EI MITÄÄN VAIKUTUSTA

Voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin, mutta jokaiseen kohtaan lisään lopuksi tuon samaisen tekstin: EI MITÄÄN VAIKUTUSTA
tigera
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 526
Liittynyt: 23.10.2007 06:58:02

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Vixen » 24.8.2009 16:31:32

Wimppari kirjoitti:Mitenkäs teillä muilla kivisen tien vaimoilla? Onko tullut ukolle turpiin juomareissuilla tai sattunut jotain muuta ikävää? Ja onko ollut mitään vaikutusta juomiskäyttäytymiseen?

Liityn samaan kuoroon tigeran kanssa. Turpiin ei ole tullut, koska mies juo kotona, joten turpiin voisi tulla ainoastaan minulta. (En sano, ettenkö olisi joskus halunnutkin tintata niin että tuntuu.) Muuten on kyllä ollut kaikenlaista, juomisesta johtuneita terveyskeskus- ja sairaalareissuja sun muuta. Nolona mies on toki ollut ja selvästi itsekin niistä järkyttynyt, mutta juomiseen ne eivät ole vaikuttaneet sitten niin millään tavalla. Joka kerta mä olen luullut, että tämän täytyy olla nyt se pohja, eihän se nyt tällaisen jälkeen voi jatkaa juomista. Mutta voi se näköjään. Mahtaako sillä mitään pohjaa ollakaan?

Filosohvi kirjoitti:Meillä mies on vasta ihan viime aikoina havahtunut syyttelemään minua rikkinäisyydestäni

Meilläkin on syyttely alkanut vasta viime aikoina. Jutut on ihan naurettavia pikkujuttuja. Kuten että mä en kuulemma anna hänen katsoa urheilua (ei ole totta), en anna viettää aikaa sukulaisten kanssa (ei ole totta), suutun esimerkiksi kaupassa ihme asioista (on totta) ja ostan vaatteita (omilla rahoillani). Tiedän, että pitäisi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja saman tien ulos, mutta on se niin vaikeaa. En mä halua omassa kodissani kuunnella tuollaista. Humalaiselle kun on ihan turha mitään sanoa. Jos sanon, että ei ole totta, mies suuttuu ja jankkaa samaa kovemmalla äänellä. Jos sanon, että en ole tiennyt tehteeni noin, olen pahoillani ja yritän jatkossa vähentää kaupassa suuttumista ( :roll: ), mies jatkaa saman jankkaamista hetken päästä uudestaan. Loppumaton kierre.
Optimistille sattuu iloisia yllätyksiä
Avatar
Vixen
Vahvasti panostava jäsen
 
Viestit: 199
Liittynyt: 3.6.2009 21:25:19

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja Filosohvi » 24.8.2009 17:50:47

Meilläkin mies juo kotona, joten pahempia ei ole sattunut. Viime kesänä olimme kaveriperheiden kanssa saaressa ja minä menin nukkumaan. Muut jäivät vielä valveille. Jossain vaiheessa perjantain ja lauantain välistä yötä etsittiin laastaria. Lauantaina mies ei pystynyt kunnolla kävelemään, mutta laitoin sen juomisen piikkiin. Sunnuntaina kävely oli vielä huonompaa ja illalla kotona katsoimme laastarin alle. Sääressä oli iso haava, jota ei ollut kukaan putsannut. Koko sääri oli ihan punainen ja niin arka, ettei saanut edes koskea. Maanantaina meni lääkäriin ja tulehdus kesti kaksi viikkoa eikä tainnut mennä ensimmäisellä antibioottikuurilla ohi.

EI VAIKUTUSTA.

Keväällä horjahti ja löi päänsä pahasti patteriin. Verta tuli kauheasti ja keskimmäinen siivoili, kun isä oli hänelle ovea avatessaan kaatunut. Lapsiparka tunsi syyllisyyttä kaatumisesta :(

EI VAIKUTUSTA.

Vixen kirjoitti:Meilläkin on syyttely alkanut vasta viime aikoina. Jutut on ihan naurettavia pikkujuttuja. Kuten että mä en kuulemma anna hänen katsoa urheilua (ei ole totta)


Mies väittää, että olen vienyt hänen tahtonsa. HAH!!! Miten voi viedä toisen tahdon? Luulen, että hänellä ei ole omaa tahtoa ollutkaan ja kun tapasimme, olin hänelle tuttu jatkumo vahvan äidin jälkeen. Eli oma tahto oli viety jo vuosikymmeniä aiemmin, sikäli kun se oli ollenkaan päässyt kehittymään. Hän sanoo, että juominen on ainoa asia, joka on hänen oman tahtonsa mukaista. Kaikessa muussa hän ajattelee ensin toisia. Juodessa saa olla vapaa kaikesta suorittamisesta ja toisten palvelemisesta. Töissä ollessaan hän olikin aivan liian kiltti ja ylivastuullinen. Hän tunsi kantavansa vastuuta koko firmasta hartioillaan,vaikkei todellakaan ollut mikään pomo. Silloin piti juoda, kun työt ahdistivat. Nyt kotona (yrittäjänä) ollessaan on pakko juoda, kun on niin stressaavaa laittaa ruokaa viideksi joka päivä :D :D

Mitkä ovat parhaat juomissyyt, mitä läheisenne on ladellut?

Minulla varmaan tuo ruuanlaiton rasittavuus on paras. Nytkään ei ole tehnyt yli kuukauteen varmaan kertaakaan ruokaa, mutta nauttinut "soppalounaan" itse joka päivä...
Vuoristorataan enää Linnanmäellä!
Filosohvi
Miedosti panostava jäsen
 
Viestit: 24
Liittynyt: 19.8.2009 19:07:25

Re: Vaimon pitkä ja kivinen tie

ViestiKirjoittaja amppari » 24.8.2009 18:03:45

Voi elämä! Jatkoa tuohon EI VAIKUTUSTA -kuvioon... viimeisin menneeltä keväältä: hra tippui persiilleen saunan kiukaalle melkein selvin päin (about 3 promillea). 3-asteen palovammat molemmissa persposkissa. Siitä tuli lähes 2 vk sairaalakeikka, ihonsiirtoja pakaroihin molemmista reisistä. Sairaalasta pääsyn jälkeen tuli 2 viikkoa istumiskieltoa jne. Pääsi sairaalasta maanantaina niin jo torstaina lähti baariin. Perse ja reidet paketissa!!!!!! EI SITTE SIIS MINKÄÄN PERKELEEN VALTAKUNNAN VAIKUTUSTA!!
amppari
 

Seuraava

Paluu Kotikanava

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 12 vierailijaa