omama kirjoitti:Onko täällä ketään joka on onnistunut ihan omin neuvoin pääsemään raittiuden alkuun? Olen ollut juomatta pitkiä aikoja (kolmen lapsen peräkkäiset raskaudet ja imetykset, yhteensä monta vuotta) eikä se silloinkaan ollut mitenkään kauheaa... Vai onko tämä sairaus nyt niin sanotusti edennyt pidemmälle, niin etten enää pääse yksin eteenpäin. Johonkin terapiaan tai ryhmään voisin kuvitella meneväni, mutta lähimmilleni en voi ajatellakaan kertovani ongelmastani, ainakaan tässä vaiheessa en ole siihen valmis.
Olen kaikissa asioissa sellainen oman tieni kulkija. Missään asiassa en koskaan ole halunnut neuvoja ottaa vastaan, en edes lapsena. Pitäisi kai oppia nöyrtymään tämän ongelman edessä ja ottaa lähimmäiset mukaan. Mutta kun en uskalla
Mietin vähän uskallanko vastata, väärintulkinnan mahdollisuus on niin suuri. Ja ihmiset ovat niin kovinkovin erilaisia. Yhdelle sopii yksi keino, toiselle toinen. Se tunne minulla on, että kannattaa ottaa vastaan kaikki apu mikä vain on saatavissa.
Minulla on alkoholittomuutta takana nyt reilu kolme kuukautta. Takana on juomisen salailua, ja sitä että se tämän vuoden puolella alkoi lopullisesti revetä käsistä, vähän ennen lopettamista kävin jopa pari kertaa työpäivän aikana juomassa viiniä "lounaan kanssa". Häpesin juomista, pelkäsin jääväni siitä kiinni. Pelkäsin sitä mihin se johtaisi. Lopelta pelkäsin niin paljon, että oli pakko lopettaa. Pari ensimmäistä viikkoa pelkäsin, että en pysty lopettamaan. Noihin loppu- ja alkuvaiheen viikkoihin liittyy niin paljon pelkoa, että se oli ilmeisesti (minulle) riittävä inhoterapia. Olen siinä mielessä onnekas, että se alkoholin himokin katosi jonnekin. Alussa olin pelokkuuden lisäksi valtavan levoton, jotain piti puuhailla koko ajan.
Kun raittius eteni, tilanteet joita jännitin, olivat sellaisia joissa pelkäsin raittiuteni herättävän huomiota. Tavallaan ymmärsin, että on typerää pelätä jäävänsä kiinni raittiudesta, suorastaan naurettavaa, mutta silti se tunne oli olemassa. Sekin on helpottanut; tuttavapiirini ei ole mitenkään voimakkaan alkoholia käyttävä, ja lopultakin ymmärsin että eihän se minun raittiuteni pitäisi olla ongelma, ja jos se jollekin on, niin olkoon hänen ongelmansa. Toisaalta kun viikko sitten ensimmäisen kerran minulta kysyttiin, että etkö tosiaan juo, tulin ihan yllätetyksi ja vastasin typerästi, ja totesin myöhemmin itsekseni että pitää ottaa noihin tilanteisiin joku vakiovastaus eikä änkyttää sekavia.
Mutta että "omin neuvoin"? En todellakaan! Varsinkin alussa luin kaiken, mitä alkoholismista ja riippuvuudesta netistä löysin (olen kai pohjimmiltani vähän teoreetikko) valistussivuilta tieteellisempiin artikkeleihin. Täältä plinkistä luin erilaisia ketjuja tuntitolkulla, sekä täältä lopettajista että kotikanavalta, jälkimmäisestä sitä mitä tuntemuksia alkoholisti muulle perheelle saa aikaiseksi. Mietin paljon tulevaisuuttani ja sitä, mitä siltä haluan ja ennen kaikkea mitä en halua. Kirjoitin ja kirjoitan havaintoja tuntemuksistani.
Ihan alussa, kun lopetin, ajattelin että lopettaminen tarkoittaa sitä että ei enää juo alkoholia, ja se oli ainoa asia mitä halusin. Onnekseni löysin tänne plinkkiin, ja kaikenlaisiin ohjeisiin, ja tajusin että lopulta kyse on oman elämän järjestelystä uudelleen. Niihin tilanteisiin, joihin aiemmin on ottanut alkoholia, on löydyttävä uusia toimintatapoja. Toistaiseksi olen oppinut ymmärtämään, että minunkin on osattava tunnistaa rajani (taisin olla aika lähellä sitä missä sinä olet, burnoutia). Ymmärsin, että se masentuneisuus ja kärttyisyys joka minua oli alkanut vaivata, saattoi olla alkoholin aiheuttamia oireita - mutta ymmärsin myös, että ilman alkoholiakin mielialat vaihtelevat. Opin jopa tunnistamaan itsessäni näin keski-iässä PMS-oireita - ja raittiuden alkuaikana luulin että kyseessä on toipumisen aiheuttama tunnekuohu. Tai sitten se oli
Asia, jonka täältä plinkistä viisaammilta opin, oli erityisesti se, että alkoholia ei
tarvitse juoda. Sen tajuaminen on ollut minulle valtava helpotus. Elämä on ollut nyt paljon helpompaa, kun se salailu, häpeäminen, piilottelu ja suunnittelu on jäänyt pois - sen lisäksi, että alkoholin poisjäännillä on ollut ilmeinen vaikutus sekä fyysiseen olotilaani että henkiseen. Aikaa on tullut paljon lisää, ja vaikka osa siitä on mennyt ja menee alkoholismiin liittyvien asioiden tutkiskeluun, on sitä jäänyt paljon muuhunkin. Kaupunkiakin katsoo ihan eri silmällä nykyään, tai matkailee.
Raittius etenee ainakin nyt kivuttoman oloisesti. Viime aikoina olen yrittänyt ymmärtää retkahdusprosessia ja petaamisia ja muita, ja erityisesti kuvitella mitkä minulla ovat ne potentiaaliset riskitilanteet. Olen kuitenkin yrittänyt seuraita tunteitani ja jaksamistani, ja olen jo sopinut että jos rupeaa tuntumaan vaikealta niin mieluummin marssin terapeutille kuin aloitan juomisen uudelleen. Yritän pitää kirkkaana mielessä sen, että alkoholi ei ratkaise ongelmia vaan tuottaa niitä. Olen hyvin nöyrä alkoholin suhteen, en tosiaankaan halua ikinä kuvitella, että pystyisin sitä hallitsemaan. Olen myös nöyrä toipumiseni suhteen; kiitollinen toki siitä, että se viinanhimo on pysynyt poissa, mutta nöyrä sen suhteen että tosiaankin yritän siihen keskittyä ja "pitää toipumisprosessia" yllä, ja prosessoida tätä asiaa ihan niin kuin terapeutillakin varmaankin tehtäisiin.
Muistutan myös lopuksi, että minä olen ottanut tässä raittiusmatkalla suunnilleen yhden askeleen. Vakiintuneemmaksi raittiiksi katsotaan kai sellainen, joka on ollut raittiina 2-3 vuotta. Viinanhimo voi hyvin hyökätä kimppuun yllättäen, ja silloin vakiintunut terapiasuhde saattaisi osoittautua kullan arvoiseksi.
Vaikka minulla ei omakohtaista kokemusta ole, niin kyllä minä suosittelen ulkopuolisen avun hakemista jos lopettaminen tuntuu yhtään vaikealta. Se avun ja tuen hakeminen ei maksa mitään (sen nöyrtymisen ja rehellisyyden kyllä, mutta se pitää suhteessa itseen tehdä joka tapauksessa, jos ylipäänsä raitistua haluaa), mutta sen hakematta jättäminen saattaa maksaa suunnattomasti. Jos AA-ryhmä ei tunnut hyvältä, voi kokeilla toista, tai jäädä pois ja kokeilla sen sijaan A-kiltaa. Päihteistä vierottautumiseen ja toipumiseen erikoistuneilta ammattilaisilta voi saada loistavaa apua, ja tarvittaessa myös kainalosauvat lopetuspäätöksen tueksi, tai loiventavia lääkkeitä tunnemyrskyn hillitsemiksi.
Kannattaa lopettaa. Kannattaa käyttää kaikki keinot sen lopetuspäätöksen tueksi. Kannattaa olla häpeämättä, häpeä ei paranna (joskin sopivassa määrin saattaa potkia eteenpäin, liian suurissa määrin taas lamauttaa).
Olen kauhean pettynyt itseeni, miksen voinut nyt tälläkin kertaa jättää sitä pulloa ostamatta?!?!?!?!
