Pitää nyt vaan avautua

Kirjoittaja **xyzxyz** » 17.2.2022 17:43:31

Nalkuttava akka olet varsin valistunut alkoholistin puoliso. Osaat elää omaa elämääsi mahdollisuuksien mukaan ja olla välillä täysin välittämättä miehesi puuhista

asia on kuitenkin niin, että miehesi on alkoholisti etkä sinä tai edes hän itse pysty siihen vaikuttamaan, millon putki jää päälle ja millon ei. siksi kai sitä sanotaan sairaudeksi, eli vaikka mies pystyy joskus olla vaikka 2kk kokonaan ilman alkoholia, putki jää jossain vaiheessa päälle väistämättä kun alkaa taas juomaan. sairauteen ei ole parannuskeinoa eli, että voisi toistuvasti ottaa kohtuudella ilman putkia. lisäksi se on etenevä sairaus, asiat vaan pahenee. hoitamattomana johtaa kuolemaan, yleensä ei-niin-mukavaan kun kroppa ja pää pikkuhiljaa antaa periksi.

se on selvää, että miehesi sairaus on edennyt niin pitkälle, ettei hän enää pysty omin voimin lopettamaan. tarvitaan ammattiapua, hoitoa laitoksessa, AA:ta, tukihenkilö, kummi eli koko paketti ja tietysti muutama retkahdus kun juoppo vielä joitain kertoja kaikesta huolimatta kokeilee, että pysyisikö se juominen sittenkin hallinnassa.

tähän juoppo ei suostu niin kauan kun asiat on vielä "hyvin", eli talo, avovaimo, auto, ajokortti ja tietysti sitä kaljaa. vaikka asiat juopolla ei tietenkään ole hyvin, myös hän itse kärsii sairaudestaan enemmän kun humalan tuomista iloista, hän ei itse tajua sitä

AA:ssa sanotaan, että ei saa ottaa sitä ensimmäistä. jos miehesi 2kk raittiuden jälkeen juo yhden (1) saunakaljan, ja viikon päästä alkaa hallitsematon putki niin AA:n mukaan se virhe oli se ensimmäinen, eli se yksi saunakalja, ei se viikon päästä alkanut putki koska niin käy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kun alkoholisti juo

siksi en ihmettele lainkaan, miksi hermostut joskus vain yhdestä kaljasta. se johtaa alkoholistilla aina putkeen, sitä ei vaan kukaan tiedä milloin

sitä on turha toivoa, että juominen pysyisi joku päivä hallinnassa. sama kun pähkinäallergikko olisi 2kk ilman pähkinöitä ja toivoisi ettei kurkku tällä kertaa turpoaisi

Kirjoittaja **Vieras** » 20.12.2019 13:48:04

Eihän sun tartte perustellakaan. Olen itse enemmän ratkaisukeskeinen ihminen ja mua hämmästyttää tyytyminen junnaamaan samaa rataa vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi. Kokeilin omassa suhteessani useampiakin ratkaisukeinoja, hain apua itselleni, asuttiin välillä erillään jne. Kun yksi keino ei auttanut, yritin ja ehdotin jotain muuta. Tietyllä tapaa käänsin kaikki kivet, enkä odottanut että asia itsekseen ratkeaa tai että yhtäkkiä vanhat keinot, kuten huutaminen, nalkuttaminen, johtaisikin eri lopputulokseen.
Ehkä sun tilanteessa ihmettelen sitä, että suostut epävarmuuteen ja jatkuvaan uhkailuun ulosheittämisellä (avoliitto ja miehen talo). Se on niin ilkeää ja nöyryyttävää ja varmaan satuttaa kovasti. Ja syö sun itsetuntoa varmasti. Toki ex-puolisoni järjesti mullekin ikäviä tilanteita pettämällä lupauksiaan, mutta mun itsekunnioitus ei kyllä veny sietämään tuon kaltaisia uhkailuja tai vaikka sivusuhteita. Tuossa tilanteessa lähtisin itse, ennenkuin tulisin häädetyksi. Oma kämppä estää heti tuollaisen vallankäytön, vaikka olisikin tekemisissä. Siinä saa omaa elämäänsä takaisin, kun toisen käyttäytyessä ilkeästo voi tyynesti lähteä omaan kotiinsa.
Musta on kiinnostavaa, kun ihmiset kertoo, mitä ovat tehneet muutoksen eteen. Se tuo uskoa muillekin. Kumminkin omaa tulevaisuuttaa voi alkaa pedata vaivihkaa, säästää rahaa, opiskella etänä vaihtaakseen ammattia, tai vaikka tehdä pienen irtioton lähtemällä kansanopiston kursseille ja asua siellä asuntolassa. Mitä nyt kukakin keksii ja haluaa. Kun sen juopon vajoamista ei voi estää ja sen ihmisen oma asiahan se on. Tärkeää laventaa omaa elinpiiriään ja elintilaansa.
Jos juoppo juo jossain, se on hänen häpeänsä. Itsensähän se siinä munaa, ei sitä häpeää kannata omille hartioilleen turhaan nostaa. Katselee vaan kuin vierasta ihmistä ja tarvittaessa poistuu. Jokainen on omasta köytöksestään vastuussa itse.
Älä tyydy niin vähään. Ihmissuhteissa saisi olla joku tolkku kumminkin ja kunnioittavaa ja ystävällistä kohtelua kumpaankin suuntaan. Jos syy jäämiseen on enemmänkin pelko kuin rakkaus, niin minusta se ei ole oikein hyvä syy. Siis että pelkää, pärjääkö itse, miten juopon käy, miten rahat riittää tai jotain. Pelon takia usein elämässä muutenkin jää paljon tekemättä. Ei uskalla lähteä kauemmas opiskelemaan, ei uskalla tarttua mahdollisuuksiin, joita eteen tulee. Eikä siinä mitään, jos on valintoihinsa ja elämäänsä tyytyväinen. Jos ei ole, on hyvä muistaa, ettei taivaasta tipahda ketään muuta sitä hankalaa tilannetta muuttamaan. Se on pakko tehdä itse.
Varmaanhan omaan tahtiisi jotain teetkin ja elämä muuttuu kevyemmäksi pikkuhiljaa.

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 19.12.2019 08:26:03

Joskus käyn täällä lueskelemassa, mutta en halua enää jakaa elämäni yksityiskohtia kaikkien reposteltavaksi. Tämä palsta on ollut hyvää terapiaa, tai oli joskus, mutta aika aikaansa kutakin. Pärjään paremmin yksin näiden asioiden kanssa, en jaksa olla täällä koko ajan perustelemassa jokaista lausettani ja ratkaisuani muille. Senkin energian voi käyttää paremmin.

Hyvää joulua kaikille!

Kirjoittaja **Vieras** » 15.12.2019 14:00:55

Niin tuo lainaus oli päivämäärällä 21.10.2018, niin auttaako sua, jos ihan itseksesikin mietit kulunutta reilua vuotta, jos et tänne mietteitäsi halua kirjoittaa.
Hyvää Joulua!

Kirjoittaja **Vieras** » 15.12.2019 13:54:50

Nalkuttava akka kirjoitti:Täällä taas, silläkin uhalla, että joku Vieras odottaa sormet syyhyten päästäkseen taas repostelemaan sanomisiani. On kuitenkin pakko purkaa näitä ajatuksia jonnekin, kun ei ole ketään, kelle puhua.

Kävin katsomassa asuntoa. Olisi mukavalla paikalla, kohtuullinen vuokra ja oikein minun näköinen. Ei vaan ole rohkeutta ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Seuraavia asioita pelkään:

Vaikka saisin päätöksen tehtyä ja vuokrasopimuksen allekirjoitettua, miten saan lähdettyä? Jos mies huutaa ja sättii, niin sehän on helppoa, mutta jos pyytää ja anelee ja lupaa taas maat ja taivaat, niin pelkään heltyväni. On kuitenkin paljon pakkaamista ja kantamista, tässä joudutaan olemaan vielä paljon saman katon alla.

Jos saisinkin muutettua, taloudellinen toimeentulo. Kaikesta pitää vastata sitten yksin ja aika paljon hankintojakin joutuisin uuteen kotiin tekemään. Samoin muukin pärjääminen. Ei ole enää apua tarjolla, kun auto ei käynnisty tai jokin laite hajoaa. Muutenkaan ei ole sitä toista ihmistä, jonka mielipidettä kysyä tai jonka kanssa pohtia asioita.

Yhtenä suurimmista tietysti se iso ikävä ja eron läpikäyminen. Kerran eronneena tiedän, ettei se helppoa ole. Miten jaksaisin taas sen kaiken, on tässä suhteessa ollut niin paljon hyvääkin.

Ja kyllä miehenkin puolesta huolettaa. Juoko se itsensä sitten ihan rappiolle? Entä miten hän tulee toimeen, kun joutuu huolehtimaan kaikista kuluista yksin, ei ole töitäkään ja niin paljon rahaa menee ryyppäämiseenkin. Jollain tavalla häntä yhäkin rakastan ja pelkään hänen puolestaan. Tai voihan olla, että hänenkin asiat lähtisivät eron myötä parempaan suuntaan.

Siinäpä niitä. Lisäksi tunnen itseni petturiksi, jos lähden. Vaikka monta vuotta jo olen antanut tilaisuuden toisensa perään ja sanonut, etten loputtomiin tätä katsele. Yritin kuvitella elämäämme kymmenen vuoden päähän. En osannut. En kerta kaikkiaan pysty ajattelemaan, että jaksaisin niin kauan tätä ahdistusta. Lisäksi siinä ajassa alkoholin käyttö varmasti alkaisi jo näkyä miehen terveydessä. Olkoonkin alkoholismi sairaus, niin en näe itseäni alkoholidementikon omaishoitajana. Toinen ongelma on se, että miehellä on lainaa vielä maksettavana ja en tiedä, pystyykö enää työelämässä olemaan tuon juomisen takia. Liiton päivät loppuu jossain vaiheessa ja sittenpä on toimeentulon kanssa ihmettelemistä. Saa moittia itsekkääksi, mutta minä en häntä ryhdy siinä tilanteessa pelastamaan. Varsinkin, kun alkoholiin ja tupakkaan menee satasia kuussa.

Jos mies edes oikeasti yrittäisi. Selvittyään kyllä puhuu aina, että tämän on pakko loppua ja hän ei voi jatkaa näin. Mutta apua ei hae eikä edes yhtenä viikonloppuna voi olla ilman olutta. Tai itseasiassa viime viikonlopun oli, kun oli vasta selvinnyt helvetillisestä krapulasta, mutta joka ilta silti haikaili, miten olisi olut hyvälle. Uutta elämää kesti sillä kertaa kaksi viikkoa.

Helpotti tämä kirjoittaminen. Jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä olipa se mikä tahansa, mutta kuitenkin kaipaisin nyt kannustusta ja tukea, en arvostelua ja moitteita.

Nalkuttava akka, pikkusen reilu vuosi sitten mietit ja järjestelitkin vähän asuntoa itsellesi. Päätit jäädä miehesi luo. Miten tämä vuosi on mennyt ja millä mielin valmistaudut jouluun? Onko tulanne kotona parempi, huonompi vai ennallaan?

Millaista elämä omassa asunnossa voisi olla nyt? Joskus sun kirjoituksista henkii kova halveksunta puolisoasi kohtaan. Juomisen lopettaminen voi olla yhtä vaikeaa kuin lähteminenkin. Hän tarttuu pulloon, sinä tartut vanhaan tuttuun tilanteeseen, niinkuin meistä moni muukin tekee. Jos on tyytymätön, helposti katkeroituu. Ehkä elämä on helpompaa, jos jäädessään miettii joka aamu, että minä valitsin tämän ihmisen ja valitsen joka päivä uudelleen tämän elämän. Hyväksyy sen kärsimyksen osaksi elämäänsä. Luulen, että katkeruudesta ja halveksunnasta luopuminen auttaa elämään siinä parempaa elämää. Kovin pitkään jatkuessaan riitely ja pahat sanat puolin ja toisin aiheuttaa niin syvät haavat, ettei elämä tai se suhde muutu hyväksi edes vaikka se toinen raitistuisikin. Siihen aiempaan alkoholiongelmaa edeltävään tilanteeseen ei enää päästä, niin pahasti on sanottu, luottamus on mennyt.

Vuodet vierii, elämä kuluu. Toivottavasti olet hakenut jotain apua itsellesi, se usein auttaa. Joko eroamaan tai saamaan jonkinlaisen mielenrauhan. Vuosien itsepäinen asemasota, jossa kumpikaan ei hae apua, on aika raskas savotta, eikä asiat itsekseen ilman apua muutu.

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 23.8.2019 14:34:33

mihin kaikki katosi? kirjoitti: Oma halu vaan on hiipunut, kaikki petetyt lupaukset, epävarmuus.

Mihin kaikki katosi?, koko tekstisi on täynnä NIIN samoja ajatuksia kuin itselläni. Jotenkin se helpottaa aina, kun joku ymmärtää. Vaikkei tätä kenellekään haluaisikaan.

Meillä on mennyt nyt reilun kuukauden ”ihan hyvin”. Eli kaikki on ok, kun eletään tavallista arkea, puhutaan vain pinnallisista asioista ja leikitään, että kaikki on hyvin aina ollutkin. Mitään lupauksia en mieheltä ole enää aikoihin halunnut kuulla, mutta itse niitä putken lopuksi aina suoltaa. Nytkin oli tuo, että olut jää kokonaan joksikin aikaa. Se joksikin aikaa oli viikon. Mutta kohtuudessa hän on nyt pysynyt.

Yksi ongelma on se, että niin kauan kun mies juo vähänkin, niin koskaan ei tiedä, milloin menee yli. Viisi olutta voi ottaa hyvin, ehkä muutaman enemmänkin. Mutta jossain on se raja, jonka ylitettyään häneltä lähtee homma kerralla käsistä. Millään ei ole enää väliä, juo vaan enemmän, muuttuu ihan eri ihmiseksi. Ja tämä riski on olemassa joka viikonloppu, koska joka viikonloppu pitää olutta saada.

Toinen ongelma on se, että minusta on tullut niuho. Se yhdenkin oluen ottaminen ärsyttää. En sano mitään, yritän olla ärsytystä näyttämätäkin, mutta se ärsyttää. Lomareissullakin joka ikinen ilta on oltava olutta. Olen alkanut vihata jo pelkää oluttölkin avaamisen ääntä, niin monena yönä olen valvonut sitä toistuvasti kuunnellen (en valvo enää, koska nukun eri huoneessa enkä jaksa muutenkaan välittää). Yritän vakuuttaa itselleni, että on ihan normaalia ottaa viikonloppuna muutama olut. Mutta kun ärsyttää vaan.

Nyt on tulossa juhlat, joista mainitsinkin toisessa ketjussa sivumennen. Otin asian ihan nätisti puheeksi kysyen vain, miten mies on ajatellut ne hoitaa (koska itsekin sitä ratkeamistaan pelkää ja yrittää kuitenkin vältellä ottamasta liikaa). No sehän oli herne nenään justiinsa ja kommentti, että ”voin olla lähtemättä, jos sinua haittaa” ja ”kun en lähde, niin enpähän nolaa sinua”. Tästä asiasta ei siis voi puhua. Annoin olla ja katsonpahan sitten lähtiessä että tuleeko perästä vai ei.

Tämä on niin hankalaa. Juhlat ovat hyvin läheisen sukulaisen ja haluan niihin mennä. Voisin olla selvinpäinkin, mutta mitenpä se estäisi miestä ryyppäämästä. Ja olisihan se kiva itsekin muutama lasillinen ottaa. En tiedä, miten minun tässä tilanteessa pitäisi alkoholistia tukea. Ei se voi olla niin, että loppuelämäkseni jättäisin kaikki juhlat väliin tämän asian takia.

Kirjoittaja **mihin kaikki katosi?** » 11.7.2019 07:24:58

Nalkuttava akka kirjoitti:Kolmen viikon ryyppyputki on ohi ja nyt pitäisi taas olla niin kuin ei mitään. Mies aloitti keskustelun aiheesta Tuntuu-ettet-enää-välitä-minusta.

”Meidän suhteessa ei ole kaikki hyvin”. Ihanko tosi? Et sitten ole aiemmin sattunut sitä huomaamaan? Kaikki oli ”hyvin” niin kauan, kuin jokaisen putken jälkeen kuuntelin ne anteeksipyynnöt, mökötin aikani ja sanoin, että yritetään taas. Nyt en edes mökötä, suhtaudun mieheen ihan asiallisesti, mutta joku kylmyys siinä välissä on. Miten voisin heittäytyä tähän suhteeseen täysillä, kun tiedän, että matto vedetään taas jalkojen alta, ennemmin tai myöhemmin?

Mies valittaa, että tuntee itsensä hylätyksi. Entä minä? Enkö minä ole tuntenut itseäni hylätyksi jo monen vuoden ajan, kun juominen on mennyt edelle kaikesta. Jouluista ja juhannuksista, yhteisistä suunnitelmista ja matkoista. Olen tuntenut itseni täysin yhdentekeväksi, kun toinen juo, vaikka tietää, mitä se tälle suhteelle tekee.

Kerroin hänelle tuosta kaikesta. Mies järkyttyi, kun kuuli, että minä oikeasti en enää välitä (tai uskalla välittää) hänestä niin kuin ennen. Haluaa nyt (taas) korjata kaiken, huolehtii siitä, ettei ryyppy jää päälle, jättää nyt oluen joksikin aikaa kokonaan, jne. jne. jne…

En oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin. Oli aika, jolloin minulla olisi ollut halu vielä yrittää ja korjata kaikki. Se aika meni jo. Mies kyselee, miten paljon aikaa tarvitaan, että hän saa luottamuksen takaisin (=miten kauan pitää sinnitellä juomatta, ennen kuin voi taas ratketa). Miten minä tuohon voisin vastata? Haluaisin vain lähteä karkuun koko tätä tilannetta.

Mulla on vähän sama olo. Mies on nyt ollut poikkeuksellisesti juomatta useamman viikon, hädissäänkin ja pelkää että on herännyt liian myöhään. Hän haluaisi niin kovasti jatkaa ja saada asiat kuntoon. Oma halu vaan on hiipunut, kaikki petetyt lupaukset, epävarmuus. Syytän itseäni, että olen antanut kohdella itseäni näin huonosti vuosia. Tietysti miehellekin on tullut tästä suostumisestani olo, että on normaalia sikailla ja automaatilla kaikki anteeksi joka kerran jälkeen. Vähän kuin joku (uskonnollinen) rituaali; aina anteeksi ja jotenkin lupa jatkaa samaan malliin, eikä retkahtaminen ja mokailu ole edes niin vakavaa. Itseään pitäisi sen verran arvostaa, että vetää ne rajat heti.

En halua oikeastaan enää läheisyyttä, koko ihminen on jotenkin vieras, kun häntä katson, silti toisen hätä surettaa. Hölmösti haistelen ja vakoilen, onko tyyppi tosiaan selvinpäin. Ajattelin, etten tee juuri nyt mitään. En ole enää oikein henkisesti sitoutunut häneen, mutta ajattelin kuulostella, miltä tuntuu. Yritän olla omalta osaltani ystävällinen ja viettää aikaa hänen kanssaan, tehdä jotain yhdessä, jos ehdottaa. Jos tuntuu mukavalta, ilmapiiri on ystävällinen ja olo hyvä, voi ehkä tutustua uudelleen, mutta en aio sietää enää valehtelua ja pitämättä jätettyjä lupauksia. Rehellisyys ja suoruus on ainoa mahdollisuus. Voiko mussa herätä enää mitään? Tässä on kaksi hukassa olevaa ihmistä, jotka kiertelee toistensa ympärillä hämillään.

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 10.7.2019 08:30:49

Kolmen viikon ryyppyputki on ohi ja nyt pitäisi taas olla niin kuin ei mitään. Mies aloitti keskustelun aiheesta Tuntuu-ettet-enää-välitä-minusta.

Olen tämän viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti töitä sen eteen, että pystyisin irrottautumaan tilanteesta ainakin henkisellä tasolla, keskittymään omaan tekemiseen ja olemiseen ja käyttämään energiaa muuhun, kuin alkoholismin märehtimiseen. Olen kirjoittanut tänne, lisäksi myös paperille ajatuksiani, keksinyt selviytymiskeinoja ja yrittänyt vaan saada itseni ja elämäni pysymään kasassa ryyppyputkien aikana. Tuon juomisen aiheuttama ahdistus oli välillä niin valtavaa, että tuntui kuin tukehtuisin siihen.

Vähitellen se työ on tuottanut tulosta, joku kommentoikin, että kirjoitusten perusteella olen edistynyt. Siltä tuntuu itsestäkin. Maailma ei enää kaadu miehen juopotteluun, en ole puoliksikaan yhtä ahdistunut, enkä enää nalkuta juomisesta ollenkaan niin paljon, eikä riitojakaan ole yhtä paljon.

Mutta. Minulla ei ole sellaista taitoa, että vääntäisin tuon vaihteen pois päältä, kun juominen loppuu. Eli muutaman viikon sykleissä olisin välittämättä toisen tekemisistä ja sitten taas rakastaisin tätä pyyteettömästi. Kaikki tuo tehty työ on vaikuttanut parisuhteeseen miehen selvinäkin jaksoina. Ja nyt hänkin sen heräsi huomaamaan.

”Meidän suhteessa ei ole kaikki hyvin”. Ihanko tosi? Et sitten ole aiemmin sattunut sitä huomaamaan? Kaikki oli ”hyvin” niin kauan, kuin jokaisen putken jälkeen kuuntelin ne anteeksipyynnöt, mökötin aikani ja sanoin, että yritetään taas. Nyt en edes mökötä, suhtaudun mieheen ihan asiallisesti, mutta joku kylmyys siinä välissä on. Miten voisin heittäytyä tähän suhteeseen täysillä, kun tiedän, että matto vedetään taas jalkojen alta, ennemmin tai myöhemmin?

Mies valittaa, että tuntee itsensä hylätyksi. Entä minä? Enkö minä ole tuntenut itseäni hylätyksi jo monen vuoden ajan, kun juominen on mennyt edelle kaikesta. Jouluista ja juhannuksista, yhteisistä suunnitelmista ja matkoista. Olen tuntenut itseni täysin yhdentekeväksi, kun toinen juo, vaikka tietää, mitä se tälle suhteelle tekee.

Kerroin hänelle tuosta kaikesta. Mies järkyttyi, kun kuuli, että minä oikeasti en enää välitä (tai uskalla välittää) hänestä niin kuin ennen. Haluaa nyt (taas) korjata kaiken, huolehtii siitä, ettei ryyppy jää päälle, jättää nyt oluen joksikin aikaa kokonaan, jne. jne. jne…

En oikeasti tiedä, miten tästä eteenpäin. Oli aika, jolloin minulla olisi ollut halu vielä yrittää ja korjata kaikki. Se aika meni jo. Mies kyselee, miten paljon aikaa tarvitaan, että hän saa luottamuksen takaisin (=miten kauan pitää sinnitellä juomatta, ennen kuin voi taas ratketa). Miten minä tuohon voisin vastata? Haluaisin vain lähteä karkuun koko tätä tilannetta.

Kirjoittaja **Irti voi päästää** » 4.7.2019 23:20:15

Eipä sitä taida ihmiset neuvoja vastaan ottaa näissä asioissa, en itsekään ottanut kun alkoholistin kanssa elin. Mutta kuitenkin hyvän ystävän kysymykset jäi itämään mieleen, näin tilanteen ulkopuolisin silmin ja tajusin tilanteen toivottomuuden. Tämän keskustelualueen ketjujen lukeminen auttoi myös. Itse asiasa lähtöpäätöstä auttoi eniten ne vuosien ketjut, joissa oli yritetty parantaa holistia ja pitää arkea kasassa, tajuttu tuon toivottomuus ja yritetty elää rinnalla toisen juomisesta huolimatta. Kuinka niin monissa ketjuissa se loppu oli kuitenkin onneton, juojat ei lopettaneet juomista, läheinen vieressä näytti menettävän voimiaan ja elämänhaluaan. Pahimmalta tuntui ketjut, joissa se juova hankki uuden hyysääjän, vaihtoi väsyneen mahdollistajan tuoreempaan. Noita kun luki mietti haluaisiko itse samanlaisen kohtalon. Noita kun luki alkoi tajuta oman läheisriippuvuutensa juovasta. Miksi juuri tässä tapauksessa minä kykenisin toisen raitistamaan, eikö toisella myös ole oikeus elää elämänsä niinkuin haluaa, vaikka juoden? Jos minä siitä hirveästi kärsin miksi ihmeessä jään viereen kärsimään? Eikö minulla oikeasti ole rohkeutta eikä omanarvontuntoa tarpeeksi kun jään tähän? Noita pohdin - ja pitkään keksin satoja syitä miksi en voi jättää juovaa.
Kunnes tuon ystäväni sanat siitä kuinka hölmö olin kun jäin ja kuinka tulin vain hyväksikäytetyksi herätti minut, löysin kiukun kautta voimaa ja repäisin itseni irti. Käytännön järjestelyt oli aika helppo hoitaa, hankalampaa oli olla vastaamatta puhelimeen kun juova soitteli vielä pitkään perään. Ratkaisin asian laittamalla puhelimenääneksi hänen numerolle äänettömyyttä kun en estoa siihen aikaan osannut tehdä. Minä olen saanut onnellisen elämän, juova joi itsensä hengiltä. Surullista, mutta enpä minä olisi mitään asialle mahtanut vaikka olisin viereen jäänyt, tuon olen tajunnut myös näitä ketjuja lukemalla ja vertaisten tarinoita Al Anonissa kuuntelemalla.

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 3.7.2019 19:06:03

Mieheni äiti soitti minulle. Olen koko ajan ajatellut, että hän tietää kyllä tilanteen (puhuvat kuitenkin usein puhelimessa), mutta hän jotenkin kieltää tosiasian, ei suostu uskomaan sitä omasta pojastaan. Nyt kyseli miehen vointia, ja kun mietin, mitä oikein sanoisin, tokaisi tämä, että "se juopotteli liikaa!". Minä vaan totesin, että niin teki, taas.

Ensimmäisen kerran näiden vuosien aikana me tästä asiasta nyt puhuttiin. Sen sijaan, että hän olisi kieltänyt asian itseltäänkin, hän kertoikin niin kovin murehtineensa ja olleensa huolissaan. Minä lohduttelin, että hengissä on, eikä se nyt tuohon tautiin kuole. Kiitteli mummo minua kovasti ja huokaili, miten helpotti puhua.

Vasta myöhemmin tajusin, että tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun puhuin asiasta toisen sellaisen kanssa, jota miehen alkoholismi suoraan koskettaa. Sen vähän, minkä olen puhunut, olen puhunut omille sukulaisilleni. Ja nyt minä olinkin se, joka lohduttaa.

Tuo keskustelu tuntui hyvältä, mutta nousi taas uudenlainen viha miestä kohtaan. Eihän alkoholisti tahallaan ketään satuta, mutta miten paljon murhetta hän osaakaan kylvää ympärilleen! Hätäkös minulla, voin lähteä ja unohtaa koko ihmisen loppuelämäkseni. Mutta vielä äitinsä harteille lastaa tämän taakan, vanhan ihmisen, jolla on muitakin huolia elämässään.

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 20.6.2019 19:21:06

Kiitos pohdiskelija_. Kyllä minä olen koko ajan vain varmempi, että lähdettävä tästä on. Koko ajan jaksan välittää tuosta juomisesta vähemmän ja koko ajan myös esteitä lähtemiselle tuntuu olevan vähemmän. Mutta isosti se voimia vaatii, repäistä itsensä tästä irti.

Juuri tuo vallankäyttö. Niin kauan kuin tässä olen asunut, on mies (kännissä) käyttänyt hyväkseen sitä, että talo on hänen. Olen kuullut kymmeniä kertoja, miten ei ole kotiin tulemista tai että NYT JUST pitää häipyä. Eli ei mitään uutta, mutta tällä viikolla jotenkin vain naksahti, kovemmin kuin aikoihin. Mies suuttui, kun yksi asia ei mennyt hänen mieltä myöten ja lähetti minulle töihin viestin (nykyään ei puhu juopotellessaan minulle ollenkaan, mutta viestejä lähettelee). "Tämä oli tässä. Tänne ei tarvitse enää tulla". Silloin aloin pitkästä aikaa todella vakavissani miettiä, miksi jaksan tätä.

Täytin tänä vuonna 40. Eihän tämä ole mikään ikäkysymys, mutta jotenkin tuo on mulle joku rajapyykki ja ajattelen, että eikö minulla tässä iässä ole jo oikeus olla koti, jossa kukaan ei uhkaile. H***etti, olen aikuinen ja ihan vakavaraista elämää elävä ihminen. Miksi minä alistun tuohon toisen mielivaltaan koko ajan? Vaikka hänellä ei olekaan keinoja minua konkreettisesti ulos heittää, niin joka kerta nuo uhkailut sattuu. Joka kerta ne muistuttaa, että loppujen lopuksi pyörin vain toisen nurkissa, ilman mitään omaa.

On minulla suunnitelmia, mutta en uskalla niistä vielä paljon kertoilla. Huomenna tämä tyttö (tai siis nelikymppinen täti) lähtee patikoimaan ja telttailemaan luonnon keskelle kauas pois kaupungista. Meidänhän siis piti lähteä yhdessä asuntovaunuilemaan, mutta mieheni tavat tietäen minulla oli tämä varasuunnitelma jo ennen tuota varsinaista suunnitelmaa. Eli sehän taisikin olla sitten ihan varsinainen suunnitelma.

Hyvää juhannusta kaikille, juopottelevista läheisistä huolimatta!

Kirjoittaja **pohdiskelija_** » 20.6.2019 13:32:13

Nalkuttava akka kirjoitti:Olen väsynyt. Olen väsynyt siihen, etten voi rentoutua kotonani. Olen väsynyt siihen, että vähän väliä ollaan heittämässä pihalle, käsketään hakea tavarat, sanotaan, ettei ole kotiin tulemista. Olen väsynyt keksimään suunnitelmille varasuunnitelmia, kun alkuperäiset eivät toteudukaan. Olen väsynyt jatkuviin syytöksiin, mustasukkaisuuteen, mitätöintiin, väheksymiseen. Olen väsynyt kotiin, jossa olohuonetta koristavat tyhjät oluttölkit, olen väsynyt niiden hajuun ja vanhan viinan hajuun. Olen vain niin pohjattoman väsynyt.

Kyllähän sitä väsyy. Ja pettyy. Myös itseensä, kun suostuu jäämään aika ikävään tilanteeseen.
Kirjoittelit joskus oman asunnon hankkimisesta. Minusta se on hyvä ajatus. Ainakin tuo vallankäyttö ja ulosheittouhkaukset loppuu, tietty itse saattaa joutua sen tosiasian eteen, ettei sitä toista edes kiinnosta, missä on.. juominen valtaa alkoholistin elämän ja mielen niin totaalisesti.
Mutta jos näin kävisikin, ehkä toivotun ryhtiliikkeen tai hoitoonhakeutumisen sijaan, niin ehkä oma irtaantuminen siitä vaan helpotuisi. Oma asunto, oma rauha, mahdollisuus nukkua ja rentoutua on suureksi avuksi, vaikkei eroaminen heti tai lainkaan onnistuisi.
Voimia! Omaa elämää pystyy ainakin jonkinverran muuttamaan, mitäs jos ne vähenevät voimansa koittaa käyttääkin siihen? Juomakarusellissa alkaa läheiset uupua ja terveyskin rapautua.
Niin juopon kuin läheisen tynnyrissä on kahva sisäpuolella, kyllä sieltä ulos jossain vaiheessa pääsee, jos haluaa. Pidä huolta itsestäsi.

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 20.6.2019 09:27:27

Olen väsynyt. Olen väsynyt siihen, etten voi rentoutua kotonani. Olen väsynyt siihen, että vähän väliä ollaan heittämässä pihalle, käsketään hakea tavarat, sanotaan, ettei ole kotiin tulemista. Olen väsynyt keksimään suunnitelmille varasuunnitelmia, kun alkuperäiset eivät toteudukaan. Olen väsynyt jatkuviin syytöksiin, mustasukkaisuuteen, mitätöintiin, väheksymiseen. Olen väsynyt kotiin, jossa olohuonetta koristavat tyhjät oluttölkit, olen väsynyt niiden hajuun ja vanhan viinan hajuun. Olen vain niin pohjattoman väsynyt.

Kirjoittaja **metsänpeitto (poistunut käyttäjä)** » 28.5.2019 14:43:49

Nalkuttava akka kirjoitti:
Sen olen myös oivaltanut, että me voidaan tällä palstalla jokainen jakaa toisille vaikka mitä neuvoja (eivätkä ne toki ihan hukkaan mene), mutta oman kantapään kautta kaikki pitää kuitenkin oppia. Tarpeeksi on päätään seinään hakattava, ennen kuin huomaa, että ihan tottahan se oli, mitä muut kirjoittivat.

Totta tuo. Toisaalta kun lueskelin ketjuasi, niin olethan nyt ihan eri mielellä kuin alussa, eli päässyyt eteenpäin. Ärsyttävistäkin kommenteista jää yleensä jotakin takaraivoon itämään ja niistä on ajanmittaan kumminkin hyötyä itselle, vaikka alkuun saattaa raivostuttaakin. Mulle ainakin on käynyt niin. Sitten jossain kohtaa sisäistää vaikka nyt sen, että mitään keinoa väkisin raitistaa toinen, ei ole. Vertaistuki auttaa tavalla, jota ei oikein osaa edes kuvailla.

Harmi tuo miehen ratkeaminen taas enempään juomiseen. Raskainta ehkä on jatkuva toivon ja pettymyksen vuorottelu. Kummallista, että jotenkin sitä toivoa on vielä silloinkin, kun se oikeastaan on jo pelkkää typeryyttä. Pieni itu aina nousee pienestäkin edistymisestä. Toivon, että osaisin elää läheisteen ongelmien suhteen siinä hetkessä, antamatta liian toivon nousta tai toisaalta murehtimatta mahdollisia vaikeuksia etukäteen.
Mukavaa päivää itse kullekin!

Kirjoittaja **Nalkuttava akka** » 27.5.2019 15:29:15

No niin, taas sitä mennään. Mies ekaa päivää poissa tästä uudesta työpaikasta juopottelun takia. Jotenkin tämä oli jo ilmassa, varmasti sen aistin ja siksi pitkästä aikaa taas tännekin aloin kirjoitella.

Eipä tässä ole mitään uutta kerrottavaa. Minä en jaksa enää hajoilla näihin tilanteisiin. Mutta kyllähän se mieltä painaa. Painaa, vaikka miten yrittäisi keskittyä omiin asioihin. Eniten harmittaa, jos työpaikka taas menee. Oli siitä niin innoissaan, on viihtynyt ja vaikka se onkin vain määräaikainen, niin toivoi, että tulisi jatkoa tai ainakin uusia työpätkiä myöhemmin. Sanoi tekevänsä siellä parhaansa ja näyttävänsä osaamisensa, että saisi ehkä joskus vakipaikankin. Kun on juuri sellainen paikka, johon on halunnut. Ja sitten kaikki menee taas näin...

Harmittaa, enkä jaksa käsittää! Olkoon vaikka miten sairaus, niin miksi pitää aloittaa, kun tietää mihin se johtaa? Pakkohan hänen on tuolla juopottelukokemuksella jo rajansa tuntea. Mutta sama mantra taas: minä en mahda tälle asialle mitään, en voi auttaa tilannetta. Joten yritän taas elää omaa elämääni parhaani mukaan.

Pitää nyt vaan avautua

Lähetä vastaus

Laajenna näkymää Otsikko: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

Re: Pitää nyt vaan avautua

A-klinikkasäätiö

Olet täällä

Lähetä vastaus

Laajenna näkymää Otsikko: Pitää nyt vaan avautua

A-klinikkasäätiö