[Ruttotohtori]

Koen helvetinmoista alemmuuden tunnetta siitä että minut tuomitaan päihteidenkäytöstä. Olen ns huonompi ihminen ilmeisesti, koska en vain kykene sietämään omaa itseäni ilman pakoilua. Ennen kuin koskaan alotin juomaan kärsin masennuksesta ja syvästä tyhjyydentunteesta. Minua ei oikeastaan kiinnostanut mikään, ja olen todella huono innostumaan mistään. Kun aloin juomaan niin jotenkin jokin avautui ja aloin näkemään maailmassa kiinnostaviakin puolia. En enää vain pelannut samaa videopeliä päivästä toiseen vaan aloin tutustua ihmisiin ja seuraamaan maailman tapahtumia. En tuskin olisi koskaan poistunutkaan kotoa ilman alkoholia. Sittemmin kun olen runsaampaa päihteiden käyttöä vähentänyt (koska sitä pidetään pahana ja olen ajatellut että jos voisinkin paremmin ilman) niin olen huomannut että se sama tylsyys ja masennus palaa takaisin. Se kuka todellisuudessa olen. Nytkin kirjoitan tätä täysin selvinpäin tällä kertaa kuukauden raitistelu takana päin. Tuntuu ettei tämä selvistely ole antanut oikeastaan kertakaikkiaan mitään hyvää elämääni. Ajoittain mieli on ehkä kirkkaampi, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä että kohtaan myös ahdistuksen kirkkaampana ja terävämpänä. Tämä ei hirveämmin kannusta jatkamaan. Ei lohduta yhtään, että ehkä vuosien kärvistelyjen ja taistelun jälkeen asiat olisi vähän paremmin. Siitäkään ei ole mitään takuuta.

En tiedä miksi kirjoitan tämän muuta kuin pahaa oloani ja pettymystä purkaakseni. Vituttaa raittiusajattelu ja vituttaa sen itseisarvona pitäminen. Se ei todellakaan tee elämästä mitään auvoista ja olen elävä esimerkki siitä. Ihan kuin raittius sopisi kaikille. Tiedostan, että osittain tässä voi olla jonkinlaista psykologista vierotusoirettakin läsnä, mutta tämä ei läheskään kaikki selity sillä todellakaan. Olen niin vitun täynnä vain sitä, että en ole niin kyvykäs missään, että saisin mistään onnistumisen tunteita tai hyvää oloa. Jos saan niin sekin on jokin sellainen asia mitä normot väheksyvät ja saavat minut tuntemaan itseni paskaksi. Kuten videopelit. Ei aikuinen mies voi pelata videopelejä olematta "mieslapsi" ym paskaa. Tuntuu siltä, että mitä tahansa teenkin, se on väheksyttävää. Ihan kun en ansaitisikaan hyvää oloa. Ja kun joku saarnaa minulle raittiudesta koen sen sanomaksi etten ansaitse mitään hyvää oloa. Minun ei kuulukaan nauttia. Enkä nautikaan tästä elämästä yhtään. Pelkään jopa että syyllistyn lopulta johonkin viharikokseen tätä myötä.

Miksi sitten raitistelen? Ilmeisesti vain saadakseni jotain hyväksyntää, koska nykymaailmassa raittius tarkoittaa että olet hyvä ihminen ja elät oikein. Jos käytät päihteitä, olet huono ja elät väärin. Sinun kuuluu potea syyllisyyttä.

Haluaisin olla huoleton ja lepposa, en tiukkapipoinen ja stressaantunut. Alkoholi sentään auttaa tässä ja olen todistetusti paljon mukavampaa seuraa hieman ottaneena. Olen paha ihminen. Haukkukaa vain alkoholistiksi ja syyllistäkää lisää.

[TuusanNuuska (poistunut käyttäjä)]

Hei,

minäkin ajattelen mielelläni, että ei ole muuta tehtävissä, kuin tunteiden turruttaminen juomalla. Mutta se on kyllä kymmenien vuosienkin kokemuksella itsepetosta. Hetken, muutaman tunnin, lohtu muuttuu seuraavana aamuna ahdistukseen ja masennukseen, jota on sitten kierteisesti katkaistava juomalla uudestaan ja sama kuvio jatkuu.

Olen välillä onnistunut katkaisemaan juomisputken jopa puoleksi vuodeksi ja voinut hämmästyttävän hyvin. Kunnes taas on tullut jokin vastoinkäyminen ja retkahdus, joka on saanut jatkamaan kierrettä. Me olemme heikkoja kestämään vastoinkäymisiä, me tarvitsisimme tukea enemmän, kuin ns normot - mutta on arpapeliä saako sellaista mistään. Olen käynyt läpi monenlaisia hoitovaihtoehtoja ja todennut, että oikeaa kemiaa hoitavan henkilön kanssa on vaikeaa löytää - ainakin minun.

Sinäkään et ole ainoa, meitä on monta tarpomassa samassa suossa - jos se yhtään lohduttaa.

[Sekomehu]

Niinhän se vähän tuntuu. Ryyppyputkesta kun viikossa tokenee, pystyy nukkumaan ja kädet ei tärise, jaksaa, on touhukas olo ja alkaa elämään elämätöntä elämää. Kahden viikon päästä tästä tulee juomahimoja; näkee vaikka unia joissa juo, ne saattaa tosin olla epämiellyttäviäkin. Kuukauden kohdalla taas polttelee. Siitäkin jos pääsee niin puolentoista kuukauden kohalla jo masentaa ja ehistaa kovasti ja jää se puuhastelu. Oisko se kumminkin sitäkin, että alkaa ajatella juomistaan ja elämäänsä ja itseään, eikä ole tyytyväinen? No miksei ole tyytyväinen; kun vaan juo, ei saa mitään aikaiseksi, kukaan ei tämmösestä juoposta tykkää, en ole samanarvoinen, kuin muut ihmiset...

Vaikka joidenkin mielestä on; ihmisarvo on luovuttamaton. On sairas, ei sen kummempi kun muutkaan sairaat, vaikka näennäisesti pystyy vaikuttamaan oireeseensa... Pitäis vaan löytää ne ihmiset ja käyttäytyä sitten niin, etteivät he muuta mielipidettään

Ei tykkää juu monet juopoista. Juopot ovat poissaolevia, töistä ja tai läheisiltään. Vastuuttumia lorvehtijoita tai sitten perustelevat sitä juomistaan sillä, että tekevät niin paljon töitä. Tai mielenterveysongelmilla. Kumminkaan kaikki paljon työtä tekevät eivät juo, eivätkä kaikki mielenterveysongelmaisetkaan.

A-klinikoita arvostellaan joiltain tahoilta siitä, ettei siellä pidetä ainoana vaihtoehtona täysraittiutta. Ehkä tässä on se syy, että ei se kaikille ole realistista/sovi. Niistä mielenterveyspillereistäkin voi tosiaan olla aika vaikea löytää sopivaa valmistetta, mikä tehoaisi. Ja vaikka tehoavakin löytyisi, silti monet psyykenlääkkeitä syövätkin myös juovat.

Itse ajattelen selvinä hetkinä, että minun pitää päästä alkoholista lopullisesti eroon, koska sen käyttö on minun kohdalla tuhoisaa. Selvä hetki katoaa jo ennen ensimmäistä ryyppyä ja vanha tauti supattaa korvaan, että voin tälläkertaa ottaa vähän. Usein en sitten kuitenkaan voi. Kärsin ja tarvitsen katkaisuhoitoa. Kyllä se kännääminen tavallaan kuitenkin ahdistuksiin auttaa, koska en sitten viekkareissa muista kyllä usein enää mikä on ahdistanut niin, että olen alkanut juoda. Ja kun selviän, olen taas alussa vain hyvillään, että vielä henki pihisee, enkä ole haimatulehduksessa tai luita poikki tms. sairaalassa.

Auttaisko näihin ahistuksiin sitten myös joku muu harrastus, missä syntyy vaikutelma, että kävi lähellä kuolemaa?

Viimesimmät juopottelut olen saanut hoidettua ilman varsinaista putkea, jota katkaista, mutta kyllä silti ahistaa ja on aloitekyvytön. Mutta ei se viinanpuutteesta johdu, koska viinan ottamisesta ei ole vielä kauan, alle viikko. Se johtuu siitä, kun en ole vähään aikaan kokenut akuuttia kuolemanpelkoa, siksi hallitsee minua nyt elämänpelko... Juuri mitä kuvailet; miksi mihinkään ryhtyisin, kun en ole kuitenkaan niin erinomainen missään.

Mitä jos kehuisi kumminkin itseään väkisellä jostain? Ihan mistä vaan, minkä teki tänään hyvin, eikä miettisi muiden mielipiteitä, että on mieslapsi jos onnistui videopelissä? Jokainen lähtee siitä, missä on. Pikkulastakin kehutaan, kun osasi itse käydä vessassa tai pukea vaatteet. Minä olen visuaalisesti ja monien mielestä kielellisestikin lahjakas ja kun tuttavapiirissä on oikeita taiteilijoita, joista tuli taiteilijoita, eikä elämänhallintansa menettäneitä juoppoja, niin kyllähän minä tunnen itseni pieneksi, kun toiset julkaisee kirjoja ja pitää taidenäyttelyitä. Näin tää vaan nyt on minun elämä. Minun pitää kehua itteäni siitä, että kirjoitin tänään päiväkirjaan ja päihdelinkkiin ja vähän askartelin mosaiikkiruukun, joka ei sekään onnistunut täydellisesti, sekä löysin paskojeni keskeltä kaksi viikkoa sitten kelan kirjekuoreen kirjoitetun ihan hyvän runon. Juoppo voi kehua ittiään tekemättömästäkin; en tänään juonut. Tai join vasta ilta yhdeksän jälkeen...

Kyllä kyllä masentaa. 25 vuotta elämää menetetty ryyppäämiseen... Mitä tässä enää voi saavuttaa edes? Mitä järkeä on mennä töihin edes esimerkiksi? Muitten ihmisten hyväksynnän takia? Mitä jos siinä silti epäonnistuu?

Ootko hyvä juopottelussa? Onnistuuko se täydellisesti?