[Felina]

Hei kaikille, olen uusi täällä. Olen lueskellut foorumia paljon, ja moni tarina on lähes identtinen omani kanssa.

Puolisoni on alkoholisti. Olemme olleet yhdessä kymmenkunta vuotta. Juominen ei aluksi ollut mikään ongelma, mutta kun se alkoi viitisen vuotta sitten, siitä tuli nopeasti ongelma - ensin viikottainen, sitten päivittäinen. Alun huvituksensekainen tyrmistys siitä, että voiko mies olla kännissä kello viisi arki-iltana, vaihtui pikkuhiljaa ärtymykseen, pelkoon ja lopulta vihaan. Tiedätte kyllä, kävin läpi koko kaavan: Miksi sä olet taas kännissä, taasko pitää juoda, miten voit tehdä tämän perheellesi jne.

Miehen mielestä hänellä ei ollut ongelmaa. Olut rentoutti rankan työpäivän jälkeen, kun ei muuten pystynyt rentoutumaan, ja minä uskoin. Sitten piti juoda koska oli selkä/jalat/polvet mikä vaan kipeä, eikä hän halunnut syödä kolmiosärkylääkkeitä, ja minä uskoin. Sitten piti juoda, koska hän ei uskonut minun kestävän häntä selvin päin; käytännössä monta kertaa minulle annettiin vaihtoehdoiksi, että mies juo ja on rauhallinen, tai hän on selvin päin ja kireä kuin viulunkieli. Joka ilta tai päivä hänen piti käydä lähikaupassa, koska tupakat oli loppu tai tarvitsi maitoa tai leipää tms, mutta kaljaahan se sieltä osti samalla reissulla. Ihmettelin monesti ääneen, että eikö olisi helpompaa ostaa monen päivän tupakat samalla kertaa, vaikka tiesin, miksi siellä kaupassa piti ravata.

Joo, tiedän, olisi pitänyt erota jo vuosia sitten. Olisi pitänyt lähteä jo kun tajusin että alko menee kaiken edelle, ja etenkin kun ruvettiin latelemaan sääntöjä että joko hän saa juoda tai sitten hän käyttäytyy kuin paskiainen. Mutta kun olen niin sitkeä, en anna helpolla periksi, ajattelin että pitää kestää perheen takia. Ja koska suhteen ekoina vuosina meillä meni niin hyvin, ja halusin sen miehen takaisin. Ja koska hän on alkoholismistaan huolimatta ihan paras isä lapselleen. Minulle kynnys perheen rikkomiseen on erittäin korkea.

Pakotin miehen lopulta hoitoon. Lastensuojelu oli siinä vaiheessa jo tullut kuvaan mukaan, ja minua hävetti niin että olisin halunnut vajota maan alle. Tunsin olevani ihan paska äiti, vaikka samalla tiesin, etten itse ollut tehnyt muuta väärää kuin katsellut juopottelevaa miestä liian pitkään. (Itse en käytä alkoholia lainkaan.) Myös lasun työntekijät sanoivat, että ellei mies hoida itseään kuntoon, vaihtoehtoina on lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle tai sitten minun ja lapsen pitää etsiä toinen asunto.

Puolitoista vuotta sitten mies aloitti ensimmäisen antabuskuurin. Se kesti pari kuukautta, mutta sitten hän yhtäkkiä lopetti eikä kertonut minulle. Samoihin aikoihin huomasin, että hän alkoi juoda alkoholitonta olutta. Se oli minulle ihan ok, koska eihän siitä tule humalaan, ja mikäs siinä, jos hän pitää oluen mausta, ajattelin.

Kunnes sitten yhtenä päivänä haistoin oluen hajun, ihan tavallisen kaljan. Minulla on sellainen supernenä ettei sitä voi pettää, ja siksi kysyinkin saman tien, että oletko juonut. No arvaatte varmaan mikä oli vastaus: "En tietenkään, mitään en ole ottanut! No alkoholitonta. Yhden." Paitsi että silmät kiilsivät siihen malliin että totuus oli, että kaljaa oli mennyt ja noin kymmenen. Mies ei kerta kaikkiaan pysty valehtelemaan minulle, tiedän kyllä milloin hän on kännissä.

Pikkuhiljaa asiat menivät taas siihen pisteeseen, että kaljaa kului joka päivä, ja jos nyt ei päivittäin oltu kännissä, niin ainakin viikottain. Välillä oli 1-2 viikon selviä kausia, kunnes putki alkoi taas. Minä itkin ja raivosin ja järkeilin, uhkasin viedä lapsen, uhkasin erota, alennuin jopa uhkaamaan itsemurhalla. Eihän se vaimon ininä tietenkään muuttanut asioita miksikään.

No, lastensuojelu esitti viimein sellaisen ukaasin, että miehen oli pakko ryhdistäytyä ja aloittaa antabus uudelleen. Siitä täytyy kyllä nostaa miehelle hattua. Antabusta on nyt takana pari kuukautta ja mies on ollut selvin päin koko sen ajan. Ensimmäiset pari viikkoa hän otti annoksen aina minun nähteni.

Paitsi että nyt en ole nähnyt hänen ottavan antabusta ainakaan kahteen viikkoon. Ja olen taas törmännyt alkoholiton olut -tölkkeihin. Jotka on selvästi piilotettu. Ja se sama jokapäiväinen lähikaupassa ravaaminen on alkanut taas.

Kohta se on varmaan taas kännissä. Ja kierre alkaa alusta.

En tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä. Tuttu tunne varmaan teillekin, mutta tuntuu että sydän ja pää repeää. Olen ihan hajalla.

[Vieras]

Ehkä keskityt liikaa mieheen ja hänen ongelmiinsa? Oma ja lapsen tilanne jää sivuosaan, vaikka ne ovat ne joihin tosiasillisesti pystyt vaikuttamaan. Miehen juomiseen et.
Toista ihmistä ei voi pakottaa tai rakastaa raittiiksi ja toisaalta itse näin jälkiviisaana olen miettinyt, mistä itselleni edes kumpusi varsin röyhkeä ajatus, että juuri minun tulisi saada päättää mieheni alkoholinkäytöstä.. Jokainen aikuinen ihminen päättää siitä itse ja osa alkoholin haitoista huolimatta valitsee sen tien, vaikka menettää perheensä, työnsä ja terveytensä.

Omaan elämääsi voit vaikuttaa ja ennenkaikkea lapsesi elämään. Hän ei ole tuota tilannetta valinnut, mutta joutuu siinä elämään. Ennenpitkää hänkin alkaa oireilla. Tuollaisessa tilanteessa kummankaan vanhemmuus ei ole kovinkaan hyvää. Juovan juominen ja sen lieveilmiöt täyttävät tilan (virtahepo olohuoneessa) ja lapset yrittävät selviytyä niillä keinoilla joilla pystyvät; vetäytyvät, piilottelevat omia huoliaan ja ongelmiaan "kun vanhemmilla on muutenkin raskasta". KUka aikuinenkaan jaksaa kuunnella jatkuvaa riitelyä? Lapsella sen kestäminen on vielä vaikeampaa ja keinot käsitellä tunteita(joiden kanssa hän jää kenties liian yksin) heikommat.

Entä jos miettisit, miten sinun ja lapsen elämään tulisi vakautta ja rauhaa ja lähtisit siitä liikkeelle? Ero tai ehkä oma asunto ja mies voi tavata sinua ja lasta selvinpäin? Jotain millä saisit tilnateen rauhoittumaan ja miettimisrauhan. Jos akuutista tilanteesta pääsee hetkeksi pois, pystyy ehkä objektiivisemmin näkemään, miten huonosti alkoholistin lähellä voi. Sen jälkeen saattaa olla helpompaa päättää missä olosuhteissa suostuu elämään itse ja missä haluaa lapsensa elävän.

Voimia!

[Antabusvaiheessa]

Sinä sanot olevasti vahva, ja kuulostat siltä. Veikkaan, että hoidat lapsesi hyvin, ja olet heille se tuki ja turva. Ja lapset tietävät sen. Äiti hoitaa asita ja isä on mukava leikkikaveri. Onko yhtään näin? Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Isä ei ilmeisesti ole millään tavoin väkivaltainen, eli lasten ei tarvitse pelätä.
Tietysti riitely rasittaa lapsia siinä missä muitakin. Mutta riidellään kodeissa ilman alkoholiakin, eikä silloin kukaan velvoita eroamaan. Riidellä voi monella tapaa, ja sen jalo taito on hyvä oppia, myös lasten. Lasten on myös hyvä, ainakin teini-iästä alkaen, tietää isän ongelmasta. Mielestäni. Ei se heitä niin välttämättä kiinnosta, että asiaa tarvitsisi sen enempää puida, mutta se auttaa heitä ymmärtämään isän käyttäytymistä.
Alkoholismi on niin oma juttunsa. Se ei ole sairaus, mutta on tavallaan sairaus. Antabukset ei toimi ainakaan meillä pidemmällä jänteellä. Auttaa ehkä putken katkaisuun hetkeksi. Meillä on juuri kuuri 2x2 tablettia viikossa, 3 ja 4 päivän välein. Vaikutusaika 2 päivää, se on kokeiltu. Eli 3 päivää viikossa pystyy juomaan. Lääke otataan aina mun tai jonkun muun nähden. Oon kyllä miettiny, että voihan se täyttää purkin millä vain poretableteilla... mutta kuten Felina sanoit, olen minäkin oppinut luottamaan omaan arvostelukykyyni miehen valheiden suhteen. Kyllä sen tietää milloin valehdellaan, milloin haisee alkoholi, tai puhutaan vähän huuruisella tavalla. Se ei tarvi kuin yhden kaljapullon, että puhetyyli muuttuu.
Mulla on nyt myös tosiaan mietinnä paikka. Kauemmin ollaan oltu yhdessä kuin te, mutta on ehkä ollut lievempi ongelma. Mutta ihan jatkuva. Meidän tilannetta toisaalta on hidastanut myös se, että mies asuu viikot muualla. En ole enää jaksanut pitkään aikaan välittää siitä mitä siellä tekee. Nyt se on itsekin tajunnut että terveys menee, työt ei onnistu, jne... pyysi apua. Koitetaan nyt sitten, mutta en ole pätkääkään toiveikas.

[Vieras]

Äiti hoitaa asita ja isä on mukava leikkikaveri. Onko yhtään näin? Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Isä ei ilmeisesti ole millään tavoin väkivaltainen, eli lasten ei tarvitse pelätä.
--
Tietysti riitely rasittaa lapsia siinä missä muitakin. Mutta riidellään kodeissa ilman alkoholiakin, eikä silloin kukaan velvoita eroamaan.

Ihminen mieluusti elää itsepetoksessa, niin alkoholisti itse kuin häneen takertunut puolisokin.
Uskotko itse tuon maalailemasi auvoisan kuvan? Aloittajan tapauksessa on jo lastensuojelukin puuttunut tilanteeseen, niin isän juminen uhkaa vakavasti lasten normaalia elämää ja kehittymistä. Aloittajalle on lastensuojelun taholta hänen kertomansa asetettu vaihtoehdoksi huostaanotto, oma asunto itselle ja lapselle tai miehen raitistuminen.

Eroamaan ei siinä mielessä kukaan velvoita, että kuten juoppo voi juoda itsensä hengiltä, myös puoliso saa tuhota elämänsä roikkumalla itselleen vahingollisessa suhteessa. Lapset ovat tilanteeseen syyttömiä ja heidän etunsa pitäisi vanhempana kyetä asettamaan etusijalle. Usein tähän ei kykene juoppo, eikä kykene puolisokaan. Kumpikin ovat oman riippuvuutensa sokaisemat. Ongelmislta ja haitoilta halutaan sulkea silmät, ettei tarvitse luopua riippuvuutensa kohteesta; juovan kohdalla alkoholista ja puolison kohdalla siitä juoposta.

Moni läheisriippuvanen vaatii alkoholistia luopumaan alkoholista ymmärtämättä, että siitä luopuminen on varmasti yhtä vaikeaa kuin itselle on se eroaminen. Omaa riippuvuuttaan ei halua hoitaa, mutta puolison pitäisi kyetä omaansa hoitamaan. Melko ristiriitaista.

Eroaminen ei välttämättä ole helppoa. Harvat muutokset elämässä ovat sitä. Olin itsekin pitkään on-off tyypisessä suhteessa alkoholistin kanssa. Muutin hänen luokseen takaisinkin 2 kertaa ja taas omaan asuntoon. Eri kämpissä asuen suhde toimi järkevämmin, eikä juomisen lieveilmiöt pilanneet koko elämääni. Tasaveroinen ja tasapainoinen suhde ei silti ollut.

Ongelmaisten ihmisten kanssa voi hyvin paeta omia kipukohtiaan ja selvittämättömiä ongelmiaan, kun voi keskittyä parantamaan sitä toista jonkinlaisena vara-jeesuksena. Siinä ottaa koko ajan vastuuta asioista jotka eivät itselle kuulu ja kieltäytyy ottamasta vastuun niistä joista vastuu itselle kuuluisi, kuten oma onnellisuus, lapset ja heidän tulevaisuutensa ja elämänsä. Puolison juomisen alle peittyy oma sairaalloinen kontrollointi, oma häpeä ja liika riippuvuus toisesta, vastuun pelko. Eihän niitä tarvitse ajatella, kun keskittyy raitistamaan miestään ja uskoo, että sitten kun se tapahtuu, tulee joku onnellinen loppu kuin sadussa.

Elämä tapahtuu tässä, se tapahtuu ja eletään jokaisena päivänä. Haluaako oikeasti käyttää sen ajan riitelyyn, ahdistukseen, odottelemalla jotain, jota ei ehkä koskaan tule? Vai käyttääkö sen itsensä hoitamiseen, muiden ihmissuhteiden vahvistamiseen ja muihin asioihin, joista on iloa ja hyötyä nyt ja tulevaisuudessa?

Erottuani useampi vuosi sitten, alussa oli aika vaikeaa. Nyt on hyvä olla. Vapaa ja itsenäinen olo. Elämässä ei ole jatkuvaa epävarmuutta ja jotenkin tuntuu yhä vahvemmin, että ohjaan paattiani ihan itse, en ajelehdi virran mukana ja pyöri tahdottomana nukkena toisen ihmisen ongelmien koskessa kiviin paiskautuen.

Meillä on vain tämä yksi elämä. Voimia kullekin etsiä apua ja rohkeutta ottaa oma elämä haltuunsa, jos ohjat on tullut annettua jossain välissä jollekin toiselle tai alkoholismille. Pitkäkin matkaa alkaa yhdellä pikkuaskeleella.

[Vieras70]

Nyt on sen verran pakko kommentoida, että aloittajan tilanteessa lapset ovat nimenomaan se syy lähteä suhteesta. Jos perheessä ei ole lapsia, voi ihan vapaasti uhrata oman elämänsä alkoholistin kanssa tapellessa. Lasten paras on kuitenkin juuri nyt tärkeintä.

Kasvoin varhaislapsuuteni samassa taloudessa alkoholisti-isäni kanssa, enkä voi suositella kenellekään. Onneksi äitini uskalsi viimein erota, mutta olisi voinut tehdä tuon päätöksen jo paljon aiemmin. Liian moni lapsi joutuu kärsimään lasisesta lapsuudesta, vaikka vain toinen vanhemmista joisi.

Lähde, ja suo lapsillesi turvallinen lapsuus.

[Antabusvaiheessa]

Luulin jo lähettäneeni tämän vastauksen, mutta ei se olekaan täällä.... joten koitan uudestaan....
Luin aiemman kirjoitukseni uudestaan, ja ymmärrän, että se ärsytti. Olen uusi täällä, ja olin juuri lukenut näitä keskusteluketjuja. Minua häiritsi se, että puoliso saa samantien syytteen siitä, ettei ajattele lapsiaan, vaan itsekkäästi roikkuu puolisossaan. Minusta Felina vaikuttaa vahvalta, ja halusin lähinnä kannustaa, koska ei vielä välttämättä ole peliä lasten suhteen menetetty. Jos puoliso pystyy hoitamaan asiaa, pärjää yksin, eikä ole epätoivoinen ja riippuvainen alkoholististaan, voi lapsilla olla turvallinen olla vaikka taloudessa on alkoholisti. Eikä tämä tarkoita, etteikö ero olisi oikea ratkaisu. Minusta on, koska ei tilanne parane. Jos Felina kaipaa enemmän tukea eroprosessin valmisteluun, olisi hyvä tietää lasten ikää. Pienten lasten kanssa on helpompaa, koska he eivät ymmärrä lainkaan. Teinit jo ymmärtävät mistä on kyse. Tällä välillä on vaikeampaa, koska on vaikea selvittää lapselle miksi ero on tarpeen. Ja mitä muita askarruttavia asioita Felinan tapauksessa on eroprosessia ajatellen. Jokaisen tapaus on erilainen, vaikka suuret linjat menee osapuilleen samaa rataa. Minä yrittäisin kuitenkin olla analyyttinen. Täällä varmastikin monen kirjoittajan mieltä painaa katkeruus, joka ehkä näkyy siinä, ettei haluta kenenkään muun tekevän samaa virhettä kuin itse, eli vitkuttelevan eroa. Siksi tulee melko kärkkäitä eroon patistavia viestejä, ja kommentteja puolison huonosta vanhemmuudesta kun ei ole ottanut eroa.

[Vieras]

Täällä varmastikin monen kirjoittajan mieltä painaa katkeruus, joka ehkä näkyy siinä, ettei haluta kenenkään muun tekevän samaa virhettä kuin itse, eli vitkuttelevan eroa. Siksi tulee melko kärkkäitä eroon patistavia viestejä, ja kommentteja puolison huonosta vanhemmuudesta kun ei ole ottanut eroa.

Toisaalta sanonta "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa" voi selittää ärhäkän puolustautumisen. Ihan tutkimustenkin mukaan lapset kärsivät elämästä alkoholistiperheessä tai perheessä, jossa on mielenterveysongelmia tai jatkuvaa riitelyä. Heidän stressitasonsa on jatkuvasti koholla, lisänä he saavat huonot ihmissuhdemallit. Kuka oikeasti haluaa antaa tyttärelleen signaalin, että naisen osa parisuhteessa on tyytyä huonoon kohteluun ja hylätä itsensä ja oma elämänsä ?Tai pojalleen, että mallin, jossa mies saa käyttäytyä miten huvittaa ja naisen osa olla jonkinlaiset huoltojoukot, tuki ja uhrautuja?
Alkoholistiperheiden lapset kärsivät muita useammin itse päihderiippuvuuksista, masennuksest, itsetunto-ongelmista ja toistavat omassa perheessään vastaavia asetelmia.
Aina jos mukana kuviossa on lapsia, heidän etunsa tulisi asettaa etusijalle. Puolisona voi valita osansa vapaammin, jos lapsia ei ole.

Muistellaanpas kukin kohdallamme, millainen se oma lapsuus oli ja millaisen roolin siellä sai! Oliko tärkeä ja arvokas ja rakastettu vai joutui laittamaan omat tarpeensa ja toiveensa sivuun vanhempien keskittyessä juomiseen, työntekoon tai riitelyn ja rahahuolien viedessä voimat? Usein takana on pitkä ketju toimimattomia ihmissuhteita ja käsimystä, joka siirtyy aina seuraavalle sukupolvelle, kunnes joku löytää itsestään voimaa katkaista kierteen, hakea apua itselleen ja lapsilleen.
Onhan meillä puolisoillakin usein arvottomuuden tunne ja huono itsetunto. Ehkei oikein edes koe ansaitsevansa itselleen hyvää. Omissa ajatusmalleissa voi olla vääristymiä ja kokee eron häpeällisenä edes miettimättä miksi. Kuka sen ajatuksen on syöttänyt? Mikä on ehjä perhe? Miusta perhe ei ole mitenkään ehjä, jos siellä on hoitamattomia akuutteja ongelmia, puhumattomuutta, väsitelyä ja tunnetaitojen puutetta. Ei sitä ehjäksi tee se, että se koostuu isästä, äidistä ja lapsista.

Hankkisin tietoa asioista. Miten alkoholistin lähellä eläminen vaikuttaa puolison ja lasten terveyteen ja mielenterveyteen. Monihan kärsii lopulta itsekin masennuksesta, korkeasta verenpaineesta ym. Vuosien stressi jättää jälkensä. itselleen ja lapsille kannattaa hakea apua. Siitä on hyötyä vaikei koskaan edes eroaisi. Saa ehkä jotain työkaluja elää alkoholiongelman lähellä mahdollisimman vähin vaurioin.

Täyttä paskapuhetta, etteikö lapset kärsisi. Sille ei vaan ole tilaa tai ainakaan sen näyttämiselle, varsinkin jos kumpikaan vanhemoi ei asiaa halua nähdä. Ongelmat pullahtavat aikansa muhittuaan pintaan lapsen syömishäiriöinä, päihdeongelmina, käytöshäiriöinä, oppimisvaikeuksina ja ties minä.
Millaist tulevaisuutta itselleen petaa? Millaista toivoo? Mies ei ehkä raitistu koskaan. Häpeä ajaa eristäytymään, ehkä töissäkin alisuoriutuu, välit lapsiin jäävät etäisiksi.. Pahimmillaan jää aika yksin puolison alkoholiongelman pahetessa. Hän voi myös kyllästyä pakkoraitistamiseen ja lähteä. Tai kuolla maksakirroosin tms.
Jos tilanne ei ole muuttunut x vuodessa, miten todennäköistä oikeasti on sen muuttuminen paremmaksi?

Asioita kannattaa miettiä, eikä vain jotenkin ajautua odottelemaan vuoden, kaksi, kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta. Jääminen tai lähteminen pitäisi olla tietoinen päätös. Silloin sen ainakin on itse tehnyt , päätöksestä on itsellä vastuu ja riski katkeroitumiselle on pienempi.
Pahinta minusta on olla kuin perävaunu sen juopon perässä ja elämän loppusuoralla havahtua, ettei ole itse päättänyt elämässään juuri mitään, huomata, ettei lopussa häämötä mitään palkintoa ja sitten syytellä sitä juoppoa tai lapsia tai ketä tahansa siitä, että oma elämän meni pilalle.

[Antabusvaiheessa]

Ymmärrän mitä Vieras ajaa takaa, vaikka esitys on minusta hyvin musta-valkoinen. Luet myös hyvin rivien välistä, että olen alkoholistin puoliso, enkä ole eronnut vielä. Lapsilla ei ole mennyt elämä ainakaan täysin pilalle. Mutta kuten kerroin, meillä ongelma ei ole ollut vakava: ei ole väkivaltaa, ei ole juotu päivittäin vaan viikoittain, ei ole sammuiltu minne sattuu. Ongelma on ollut hitaasti kalvava, ja siksi vasta nyt olen alkanut kaivata tukea ja tulin tällekin foorumille. En tiedä oliko oikea ratkaisu, koska nyt alkaa nähdä kaiken kielteisen alkoholin aiheuttamana. Mikä osa on sitä, ja mikä osa jotain muuta, kuka tietää. Siihen viittasin, kun sanoin että riidellään sitä ilman alkoholiakin.
Mutta minun ongelmiani ei nyt tässä setvitä, ajattelin vain että tausta selittää suhtautumista asiaan. Toivottavasti Felina saa näistä pohdinnoista itselleen tukea ja ajatuksia miten toimia eteenpäin.

[Vieras]

Luet myös hyvin rivien välistä, että olen alkoholistin puoliso, enkä ole eronnut vielä. Lapsilla ei ole mennyt elämä ainakaan täysin pilalle.

Miten niin rivien välistä? Itsehän asian tuolla ylempänä ketjussa kerrot.
Toisekseen ihmettelen vähän, miksi luulet että tässä nimenomaan sinun tilannettasi pohtisin tai siitä kirjoittaisin? Velvoittaisin eroamaan tai sanoisin,etä lapset ovat pilalla? Sitten alat raivokkaasti "puolustautua" ja puolustaa valintojasi. Ihmiset tuntuu usein olevan aika itsekeskeisiä ja näkevän itseensä kohdistuvaa arvostelua sielläkin missä sitä ei ole. Jos perheenne tilanne on hyvä ja kaikki onnellisia, miksi pohdintani herättävät niin voimakasta tarvetta puolustautua? Teillä isä ei edes juuri ole paikalla kuin viikonloppuisin, niin 5 päivää on aika rauhallisia jo siksi. Tuskin kovin kaksista mallia tasapainoisesta parisuhteesta heillekään on tarjolla, mutta dokaaminen ja mahdollinen pettämien tapahtuu sitten ainakin poissa heidän silmistään. Sinulla taas voi olla omat syysi pysyä suhteessa ja plussat ovat suuremmat kuin miinukset.

Aloittajan tilanteessa on mukana jo lastensuojelukin, joten en nää mitään syytä pehmennellä asiaa laillasi, että isi on mukava leikkikaveri ja pelätä ei tarvitse. Mieti nyt ihmeessä, olisitko samalla kannalla omalla kohdallasi, jos lastensuojelu uhkailisi huostaanotolla, jos tilanne ei muutu? Silloin tilanne on jo todella vakava.

Toisen pakottaminen hoitoon tai antabuksen käyttöön ei pitkällä tähtäimelle ole toimiva ratkaisu. Jollekin se voi antaa kimmokkeen ja oman halun raitistua, mutta jos sitä ei löydy, leikki on hyödytöntä. Vaimosta tulee kyttäävä äiti, miehestä valehtelva teinijulli, joka piilottelee juomisiaan ja hykertelee kun onnistuu uunottamaan "äipäksi" ryhtynyttä vaimoa. Eikä tällainen taantuminen ja kieroutunut dynamiikka tee hyvää kummallekaan eikä etenkään parisuhteelle.
Antaa tosen elää kuten haluaa, jos hän ei ensimmäisitä keskusteluista ala mitään johtopäätöksiä tehdä ja osoittaa halua muutokseen. Eihän juova silloin edes halua ymmärtää tai ottaa vastaan sitä tuskaa, mitä juominen perheelle aiheuttaa.

[Vieras156]

Ai että miten hyvin sanottu edellisessä tekstissä :” Antaa tosen elää kuten haluaa, jos hän ei ensimmäisitä keskusteluista ala mitään johtopäätöksiä tehdä ja osoittaa halua muutokseen. Eihän juova silloin edes halua ymmärtää tai ottaa vastaan sitä tuskaa, mitä juominen perheelle aiheuttaa.”

Niin totta kuten kaikki muukin edellisessä viestissä, vakava asia mutta roolit ”äippä” ja ”teinijulli” on niin osuvia. Kiitos.

[Rutina]

On erittäin tärkeä ymmärtää, että lastensuojelu ei bluffaa. Heidän kanssaan ei pelleillä eikä leikitä. Jos huostaanotto on nostettu esille jo, on tilanne perheessä erittäin vakava.

Aloittajan on nyt valittava joko mies tai lapset. Molempia et tässä tilanteessa enää voi saada. Se ajaa naisen loppuun, jos lasten huostaanotto on koko ajan kiinni siitä, jatkaako alkkis touhujaan vaiko ei. Minulla ei hermot kestäneet sitä sirkusta ja siksi alkkis on nykyisin ex. Ja ikävän harva alkkis kykenee lopettamaan edes lastensa tähden. Jos alkkis sitä tahtoisi, niin olisi jo käynyt ja lasu ei olisi kuvioissa.

Huomaathan myös, että jos lapset viedään on heitä hankalaa enää saada takaisin. Huostaanotossa myös äitiytesi on katsottu ”huonoksi” (asetti miehensä lasten edelle) ja jos lapset viedään, ei siinä vaiheessa enää välttämättä riitäkään vaikka alkkiksesta olisikin erottu.

On vaikea ymmärtää, että oma läheinen todella on alkkis. Vuosia voi mennä ennen kuin tähän havahtuu. Niin minäkin luulin omastani, että alkkis vain ”odotti” järkensä paluuta,joka ei sitten koskaan palautunut..