[sementti]

Hei.
Minulle on aina ollut hirvittävän vaikeaa puhua läheiseni päihdeongelmasta, vuosikausia tunsin olevani pakotettuna hahmona jossakin sairaassa teatterissa - välillä kulissit kaatuivat romahtaen ja hätäännyksissäni niitä nostelin pystyyn. Aika moni on näemmä kokenut tänne kirjoittamisen korkeana kynnyksenä, niin myös minä. Häpeän edelleen, vaikka paljon olen puhunut sen jälkeen kun rehelliseen puheeseen vihdoin ryhdyin. Mitä häpeän? En tiedä. Tunnen olevani ulkopuolinen.
En oikein tiedä mistä alottaisi tai mitä kertoisi, koska vuosia tarinaa on taustalla..

Joka tapauksessa tämän hetkinen tilanteeni on, että olen reilu vuosi sitten eronnut päihdeongelmaisesta avomiehestäni, meillä on yhteinen lapsi, jonka yksinhuoltaja olen ollut jonkun aikaa. Olen reippaasti vajaa kolmekymppinen, mieheni oli alkoholiongelmainen sekakäyttäjä, tai on sitä edelleen vaikka jonkinmoinen suvantovaihe taas vaihteeksi. Olen itse päässyt todella hyvin ylös masennuksestani, työstänyt asioita aivot kuumentuen ja saanut elämän helmasta kiinni, koen aika ajoin olevani erittäin onnellinen - ihan näin vain lapsen kanssa.

Tässä se tulee mitä piti sanomani. Mihin toivoisin jotakin vertaistukea tai ajatuksia.
Edelleen tuntuu vaikealta päästää irti.
Edelleen tuntuu siltä että kaikki kokemani ei päästä otteestaan, tajusin että olen antanut kaiken kuvitteellisesti anteeksi, vaikka todellisuudessa usein ajatuksiin nousee joitakin hyvin vaikeita tapahtumia - joihin en ole saanut selitystä - en ole saanut niitä hyväksyttyä ja päästettyä menemään. Ymmärrän etten tule saamaan selityksiä tai synnintunnustuksia jotka päästäisivät minut tästä tietämättömyyden ahdingosta, silti odotan jotakin että voisin jatkaa. Rakastan edelleen häntä erittäin paljon ja olemme läheisiä edelleen.
Välillä olen sietämättömän vihainen ja raivoissani, tunnen että minulla on oikeus olla luottamatta ja oikeus olla vihainen kaikesta - ihan niin kauan ja vaikeasti kuin huvittaa.
Toisaalta välillä olen niin surkeana että voisin ryömiä mieheni kainaloon takaisin ja ottaa vastaan mitä vain, kunhan saisin taas olla hänen lähellään. Koska tiedän ettei hän ole paha, ei hän ole tahallaan minua satuttanut. En ole tunnistaa häntä nyt, kun on rauhallinen vaihe. Ei meillä ole ollut rauhallisia vaiheita - on tapahtunut joka viikko jotakin käsittämätöntä ja sydänalaa rikkovaa, vuosien ajan. Nyt kun hän on oma itsensä niin ajattelen vain, ettei hän ole tuollainen oikeasti. Oikeastihan hän on ylimielinen ja hyväksikäyttävä paskiainen - mutta sellainen ihminen on päihdeverho silmiensä edessä. Tämä on hän, mutta kuinka kauan taas?

Hämärää tekstiä kirjoitan, tämä nyt vain tuli jostakin. Usein olen se, joka tsemppaa ja tukee toisia. On todella vaikea kirjoittaa aidosti "uhrin roolista" käsin

[Noppapeli]

Moi!
Oletko käynyt al-anon-ryhmissä? Itse olen saanut niistä tosi paljon apua. Ehkä onkin sulle tuttua, mutta kerron nyt kuitenkin Se on vertaistukea ihmisten kesken, jotka ovat vaurioituneet jonkun läheisen alkoholismista (=jostain päihderiippuvuudesta). Ryhmissä käy paljon edelleen juovien tai raitistuneiden alkoholistien puolisoita mutta myös ihmisiä jotka ei enää ole suhteessa käyttäjään mutta joita menneisyys vaivaa. En osaa selittää sitä erityistä helpotuksen oloa jonka noista ryhmistä saan. Jotenkin vaan niissä oma järki, suhteellisuudentaju ja omanarvontunto palautuu. Ryhmään voi "vaan mennä", ei tarvi valmistautua, eikä tarvitse puhuakaan. Suurin osa itkee ekalla kerralla, eli ei tarvi myöskään jännittää olevansa liian romuna tai sekaisin. Al-anonin apu on myös jotenkin "hellävaraista", mihinkään ratkaisuun ei pakoteta, toisten puheita ei edes kommentoida välttämättä eikä varsinkaan neuvota. Kukaan ei katso pahalla jos sanoo kaipaavansa maailman eniten sitä ihmistä joka on kohdellut itseä huonosti. Sori tästä tuli vaan yhden asian mainos mutta mulle ja monille tää on vaan niin hyvä juttu. Toivottavasti sulla helpottaa ainakin ajan kanssa

[sementti]

Heip, en ole käynyt mutta itse asiassa näitä keskusteluja plärätessä tuli sekin mieleen ja otin kyllä selvää missä ja milloin olis mahdollista al-anonissa käydä. Ja kiitos, koska juuri tuota olen miettinyt että onko siellä pakko heti avautua, mutta mukava että selvensit asiaa.. kaipa nuo vertsikat aina pyritään järjestämään niin että on matala kynnys osallistua. Hölpöttäminen on kyllä minulle se paras keino aina ollut, jospa uskaltautuisin käydä kurkkaamassa että miltä se meininki siellä tuntuis.. suht pienessä kaupungissa kun asuu niin tulee kans sellanen olo, että jos siellä on tuttuja tai alkaako jutut leviään yms. vaikka eikö siellä joku vaitiolosääntö ole..?

[Noppapeli]

Mene ihmeessä kokeilemaan. Voit saada helpotusta jo kuuntelemalla muita vaikket itse puhuisikaan. Tuntuu hyvältä kuulla ihmisiä jotka ovat kokeneet samansuuntaisia tunteita ja tilanteita ja huomata heidän puhuvan noista asioista kuin matkan päästä. Se antaa toivoa itselle, että ehkä tästä voi nousta.
Tuosta tietojen leviämisestä. Itse olen Helsingistä joten en osaa sanoa voisiko pienillä paikoilla olla ongelmia asioiden pysymisessä ryhmän sisällä. Mutta toisaalta kaikki ovat siellä saman ongelman takia eli mitään 'varaa" tai halua juoruiluun ei pitäisi olla. Varmaan mietit että siinä on eroa kun toisilla on alkoholistiläheiset ja sinulla narkkari. Voi olla että on ihmisiä jotka eivät osaa tähän suhtautua, mutta oma kokemukseni on että ongelmat, tunteet, häpeät ynnä muut ovat läheisillä ihan samoja. Jos päätät puhua etkä heti halua paljastaa mistä päihteistä on kysymys niin voithan tosiaan puhua "päihteistä" vaikka. Joka tapauksessa ryhmässä fokus on puhujan itsensä tuntemuksissa ja kasvussa ja yleensä siellä ihmiset puhuu tosi vähän, yllättävän vähän niistä läheistensä tekemisistä. Ehkä se on osasyy miksi al-anon-ryhmissä on mun mielestä niin helpottavaa käydä. Tavallaan itsestä tuntuu että haluaisin aina selittää mitä mies on tehnyt tai sanonut, mutta on kokemusta myös sellaisesta läheisten ryhmästä jossa sain tosiaan kertoa hänen tekemisistään ja sitten kuunnella kymmenisen kappaletta vastaavia tarinoita. Lopuksi ei ollut kauhean voimaantunut olo. Al-anonissa minusta on tuntunut että siellä jaetaan paitsi kokemuksia myös toivoa.

[Noppapeli]

Niin ja joo siellä on pöydällä lappu jossa lukee että mitä kuulet ja ketä näet täällä, anna sen jäädä tänne. Tai sinnepäin. Mutta luulen että enemmän merkkaa keskinäinen solidaarisuus ja että tosiaan kaikilla on siellä sama ongelma.

[sementti]

Olen huomannut täällä lueskellessa ainakin, että samat fiiliksethän monella päässä pyörii, oli se puolison tms. riippuvuus mitä sorttia hyvänsä. Aina siihen kuitenkin liittyy se suuri häpeä ja pelot, arvottomuuden tunteet jne.. Narkkarin matkassa tietysti oheistuotteena tulee kaikenlaista muuta laitonta shittiä, mutta ajatuksena minullakin että nimenomaan omia tuntemuksia olisi hyvä päästä avaamaan. Ei aina voi pyöriä niissä menneissä tapahtumissa, eihän märehtiminen niitä muuksi muuta, eikä niihin tekoihin vastauksia sieltäkään saa. Sellasta eteenpäin vievää voimaa ottaisin mielelläni vastaan!

Kiitos sinulle hurjan paljon kun avasit tätä al-anon meinikiä! Meen minä sinne prkl!

[Noppapeli]

Niin sitä pitä! Rohkeasti kokeilemaan jos yhtään kiinnostaa! Tule kertomaan, miltä tuntui, jos päätät mennä!