[Ohjaaja Kerttu]

Hei Särkynytsydän

Hienoa että purkaat ajatuksiasi täällä Vilpolassa. Kun omia tunteitaan ja elämän vaihtoehtoja kirjoittaa auki, siinä avautuu parhaimmassa tapauksessa myös ratkaisuja omiin päätöksiin.
Kirjoituksessasi mietit esim. miten sujuisi arki alkopojan kanssa saman katon alla.
Valintoja kannattaa tehdä myös omaa hyvinvointia ajatellen. Vanhemmillakin on oikeus NAUTTIA omasta elämästään.
Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia sitä taitoa.
Lapsenlapsesi antavat teille varmasti paljon ja heidän seurassaan voi viettää sitä ihan tavallista laatuaikaa.
Monelle syksy on synkkää aikaa, mutta väreineen ja kuulaine pakkasaamuineen se voi olla myös paljon antava.
Kannattaa ottaa itselle kaikesta mikä tuntuu hyvältä, jotain omaan reppuun matkalle tähän elämään.

Terv. Ohjaaja Kerttu

[hanna11]

Hei kaikille!

Olen lueskellut täällä toisinaan saadakseni lohtua. Liityin muutama vuosi sitten. Nyt on melkein kaksi vuotta mennyt kun viimeksi kävin. Voisin sanoa olevani myös Lamaantunut narkkarin äiti. Minun narkkaripojalla on jo yli 10 vuotta käyttöä takana. Nyt viimeiset kaksi vuotta ollut päihteittä. Viikko sitten painajainen alkoi uudestaan. En tiedä missä hän on tällä hetkellä. Muutama päivä sitten sain viestin, että ollaan ok. Sehän ei pidä paikkaansa. Kyllä riippuvuus on hirvittävä tauti. Kun se himo iskee niin millään ei ole mitään väliä. Tyttöystäväkin jätettiin vain huumeiden takia. Kaikki hyvä, mitä kahden vuoden aikana tapahtui, unohtui. Nyt ollaan entisessä kaveriporukassa kaukana täältä.

Kaikkea ei jaksa kertoa, niin paljon pahaa on sattunut vuosien varrella. Koskaan ei ole ollut niin paha olla kuin nyt! Nyt tuntuu toivottomalta! Se ihana ihminen, joka hän pohjimmiltaan on, on taas poissa. En minä ole hänen kanssaan nyt keskustellut mistään kun ei vastaa mun puheluihin. Tyttöystävä vaan kertoi hänen käyttäytymisestä.

Kaikkeni annoin kun hän halusi raitistua. Asiat järjestyi ja töissäkin oltiin. Raha-asiat alkoi olla reilassa ja koti. Nyt ei tiedä miten kaiken käy. Minä en tietenkään voi asioille mitään, hän on kohta nelikymppinen, mutta lapset on aina omia lapsia. Sydän itkee, niin kuin joku sanoi.

[sarkynytsydän]

Hei Hanna11

Onpa ikävä tilanne teillä, olen tosi pahoillani poikasi retkahduksesta, paljon voimia sinulle ja poikasi tyttöystävälle.

Tämä on se tilanne jota en juuri uskalla edes ajatellakkaan. Muutenkin toivo ja luottamus tulevaisuuteen jatkuvasta raittiudesta on hentojen lankojen varassa. Luulen voivani eläytyä tunnelmiisi, olen tosi järkyttynyt poikasi ratkaisusta.

Oletko hakenut itsellesi apua? Minulle asioista puhuminen on elintärkeää, miehelleni myös, vaikka hän välillä kieltää ongelmat.

Jos jaksat kertoa, kysyisin, oliko poikasi korvaushoidossa ja siihen liittyvien muiden tukitoimien piirissä? Olen kuullut, että vuosiakin jatkunut korvaushoito ei ole kaikkia käyttäjiä pelastanut huume-elämältä.

Surussasi ja järkytyksessäsi myötäeläen Särkynytsydän

[hanna11]

Kiitos, särkynytsydän, kommentistasi.

Poikani ei ole ollut korvaushoidossa. Kun ei ole halunnut mitään apua. Lähinnä minun ja ystävien tuella noustiin todella pohjalta (kadulta). Ei ollut enää asuntoakaan pitkään aikaan. Oli täysin syrjäytynyt. Ei töissäkään enää moniin vuosiin. Siitä on noin neljä vuotta kun vähitellen myönsi itselleen, että hänellä on ongelma! Siitä meni kuitenkin vielä pari vuotta ennen kuin sai päätöksen aikaan.

Onhan tässä vuosien varrella yritetty houkutella kaikenlaisiin hoitoihin, mutta ei ole onnistuttu siinä. Hän on ollut nuorena kova urheilemaan ja nytkin se oli se juttu mihin purettiin sitä "tyhjyyttä" ilman kamaa melkein pari vuotta. Hän todella halusi raitistua! Hän nuortuikin ainakin kymmenen vuotta. Muutto toiselle paikkakunnalle auttoi ja täydellinen kaveripiirin vaihto. Ei mitään yhteyksiä entiseen elämään. Nyt viimeinkin olisi ollut taipuvainen terapiaankin...(voi sentään, miksi piti käydä näin)

Kyllähän se narkkielämä on jättänyt jälkensä. Sen huomasi työelämässä epävarmuutena ja pelkoina, ettei hän osaa tai jotain sellaista. Myös ihmissuhteissa on ongelmia ym

Itseäni en nyt jaksa ajatella. Kun nyt taas aikani tässä itken niin kai se siitä. Täähän on jo tuttua elämää. Tällaista on ollut enemmän kuin sitä helppoa elämää. Tiedän (!) että pitäis. Kyllä sekin aika taas sitten koittaa, vaikka tää onkin kova pettymys. Nyt vaan toivon, että saamme hänet vielä itse haluamaan hoitoa ja ulkopuolista apua!

[sarkynytsydän]

Hei vaan

Pyöriipä mielessäni läheisten pelko hakea apua, vaikka tilanne olisi tosi vaikea. Onko se häpeä vai mikä? Välillä on käynyt mielessä (v-mäinen kun olen) tarvivatko sitä paskaa johonkin omiin tarpeisiinsa. En toki ole kysynyt suoraan keneltäkään, totuin äitini kanssa tällaiseen "peliin", ja onhan niitä piirteitä itsessänikin.

Itse olen kokenut saavani paljon ymmärrystä, niin poliiseilta kuin hoitavilta tahoilta sekä näistä itsehoitoryhmistä. Oma mieheni ja muut läheiset ovat kitsaampia myötätunnon osoituksistaan.

Odottelen tässä nuortaparia koirineen yökylään meille. Tarkoitus olisi tytön kanssa istuttaa vielä vähän kasveja ja sipuleita puutarhaan, jospa ne olis ens keväänä heidän ilonaan.

Aavistuksen työlästä selvitellä asioita naapuri kuntaan muuton myötä. Kyllähän me tiedämme, että jokaisella suomalaisella on oikeus asua missä haluaa ja terveydenhoitokin täytyy järjestyä. Tuohon korvaushoitoon ei kärsi tulla katkoksia, ei toki muihinkaan tukitoimiin.
Helvetin huonosti ne tukitoimet on toteutunut tytön suhteen, marraskuun alussa olisi jotakin tiedossa, hän on ollut reilusti yli puoli vuotta korvaushoidossa! Olen ollut hänelle tukihenkilönä jo pitkään ja ihan mielelläni toki, mutta enhän ole mikään ammatti-ihminen, eikä oikeasti tämä tukeminen minulle edes kuuluisi(paitsi kiintymykseni ja lähimmäisenrakkauden vuoksi).

Säälittää, kun polonen on paniikissa, kun joku musta... siis romanihörhö on oven takana kysymässä aineita ja työntymässä väkisin sisälle, onneksi poika tuli kotiin ja käski tyypin häipyä. Olen korostanut heille, että voivat soittaa poliisille, mutta kynnys on korkea, miksiköhän? Poika on pitkään vainoharhaillut, että jos joku murtautuu heille. Huumeita sieltä ei löydy, vaan paljon vanhaa "antiikkikamaa", oikeasti paljon Arabian astioita yms. Tämä sisälle pyrkinyt hörhö, on pojan tietämän mukaan, kaupungin kovin rosvo jne.
Talossa on jatkuva muuttotrafiikki, sisään ja ulos. Yläpuolella oli juhlittu tupareita aamu seitsämään, nuku siinä sitten ja lähde pirteänä töihin, hohhoijaa,,, ei tuollaista tarvis kärsiä kenenkään!

Alkopoika miettii tilannettaan edelleen. Sain häneltä viestin, koskien koiraansa, no soitin kesken työpäivän ja tuntui aika myöntyväiseltä avun hakemiseen. Kävin töistä päästyäni katsomassa häntä, niin oli tuhannen kännissä, välillä itsetuhoiset jutut, välillä vihaa täynnä veljeänsä kohtaan, että joopa joo... Kummallista, että en tunne murhanhimoista vihaa ryyppäämisestään ja turhaahan se onkin, jotenkin säälittää(sairasta!). Poika on tosi yksinäinen, no rahaa saatuaan varmasti suosittu, pari päivää pörrätään ja kuljetaan kaljabaareissa ja ajellaan taksilla ja pelataan rahasta! Syyllistyin hänen tiliotteensa katsomiseen, nykyään polttaa tiliotteensa avaamatta ja simsalabim: MITÄÄN EI OLE TAPAHTUNUT!
Olenhan aiemminkin huomannut hänen saavan karhuja perintätoimistoilta ja monesti hänet on pelastettu luottotietojensa menettämiseltä (yrityksen ja työn puitteissa). En ole vielä tunnustanut, että tiedän minne monta tonnia parissa päivässä hupeni.

Olen juuri vaihtamassa mielialalääkettäni, toivottavasti tämä auttaa. Luulen, että olemme kohta holhouksessa, mieheni kanssa, itse. Mies ei hoida laskuja ja itse en oikeen jaksa, vituttaa, kun esim. entinen puhelinlaitos vaihtoi nimensä joksikin abc:ksi ja sieltä jos käytät jotakin palveluita esim. kaapeliteeveetä, niin laskut tulee jonku noita-akka-firman nimellä, EN JAKSA!

Kaikesta huolimatta: Hyvää Syksyä kaikille!
,

[malibu]

Hei SS!

Tuosta poliisille soittamisesta.. En tunne ketään luotettavaa käyttäjää tai ex-käyttäjää, kuka poliisille soittaisi toisista käyttäjistä. Itsekin olen päässyt eroon ihmisistä, koska tietävät etten mitään kertoisi.. Mikäli olisivat yhteydessä poliisiin, joku tulisi paljon todennäköisemmin oven taakse haukkuen vasikaksi..

Periaatteessa itsekin pääsin pahimmista tapauksista (narsisteista) eroon vain, kun eivät enää vuoden jälkeen vaivautuneet huutelemaan postiluukusta/parvekkeen alta.. Kuulivat kyllä, että kotona olen.. Mikäli poliisille ilmoittaisi, tulisi useampi tyyppi vain aukomaan naamaansa kun kytät asiaan sotketaan.. Pitkään kun pysyy tiukkana (ei anna tai vaihda lääkkeitä), lopulta vetävät herneen nenäänsä, eivätkä ole tuntevinaan enää..

Joskus on vain parempi elää niin, ettei "kuule, näe tai puhu pahaa", tällöin tyypit kenestä ei ole mitään hyötyä, unohdetaan.. Itse sanon myös, että meille on porttikielto ja avokki hakkaa mikäli tulee.. Ovea en ole avannut vuosiin, mikäli joku haluaa kylään, hänen tulee soittaa ensin.. Kaiken lisäksi olen itse vain korostanut, että avokki ei siedä käyttäjiä ja hän ei edes ole väkivaltainen. Kuitenkin kun tajusin, että porukka pelkää häntä; heitin vain lisää vettä myllyyn ja mikäli jonkun näistä muutamasta narsistista näen, on eka kysymys että seurustelenko vielä saman tyypin kanssa?

Periaatteessa tuota keinoa voi käyttää, kun poikasi heitti tuon tyypin ulos! Tyttö voi vedota, että tämä on "rauhoitettu alue" eikä käyttäjillä ole sinne asiaa. Tällöin sana alkaa leviämään, että eivät vieraita kaipaa.. Molemmat kun asuvat saman katon alla, voi ilmoittaa että soittaa puolisolle ennen kuin edes eteiseen pääsee. Yhteisellä päätöksellä kumpikaan ei päästä sisään ketään entisiä kavereita..

Voimia sinne ja toivottavasti asiat alkavat järjestyä!

[Epäonnistunut]

Olen todella pahoillani puolestasi, tiedän tunteen kun on lamaantunut. Epäilin pojallani hasiksen polttelua jo kun hän oli noin 14. Puhuin asiasta, hän kielsi kaiken, puhuimme paljon, kuuntelin, rakastin, hoivasin, annoin vastuuta, luotin, tiesin parhaat kaverit jotka olivat päiväkodista asti tuttuja.

Aloin epäillä huumeita yhä enemmän, mutta halusin uskoa, olin sinisilmäinen, tuli varastelua, poliisit toivat kotiin, puutuin asiaan, aloin kytätä, seurata, otin yhteyden poliisiin, vanhempiin, paljastui että nämä päiväkotikaverit olivat yhdessä tämän poikani kanssa aloittaneet. Tunsin vanhemmat, pidimme yhteyttä, puhuimme, koulu meni huonosti, se kuitenkin suoritettiin. Kaverit alkoivat muuttua, alkoi varastelu. Muutti 18 v. omaan asuntoon, asunto oli kohta todella siivoton, vein ruokaa, annoin rahaa, alkoi sairastelu, epilepsia, tajuttomuuskohtaukset, raivokohtaukset. Käyttö vain lisääntyi.

Tein pahoja virheitä! Itse en juo, en polta, olen ollut tiukka mutta rakastava lapsilleni. Olen kulkenut poikani mukana, auttanut hoitoon, vuosia vein ruokaa ja rahaa! Unohdin itseni, unohdin tyttäreni, elin vain narkomaanin maailmassa, olin syvällä toivottomuudessa, rukouskaan ei auttanut, vetäydyin kaikesta ystäviä myöten. Välillä olin ainoa yhteys muihin ihmisiin poikani elämässä ja myös toisin päin.

Poikani on nyt 32 v. Luonteeltaan hän on hiljainen, vetäytyvä, ujo ja harvinaisen hyvännäköinen vielä. Tänä päivänä takana kaikkea mahdollista huumeiden käyttöä, morfiinin, lääkkeiden sekakäyttöä, parasta aikaa hän on korvaushoidossa (jo 3 vuotta siinäkin) jossa myös koko ajan oheiskäyttöä, kaikki mitä hän hankkii menee suoneen. Psykoosijaksoja useita, pisin psykoosi viime keväänä 3 kk. useita hoitopaikkoja takana, ensimmäinen 20 vuotiaana. Välillä hän oli teholla hoidossa, jossa repi letkut pois kun heräsi ja lähti koska ei saanut lääkettä mitä halusi. Nyt juuri (eilen) antibiootti kun käsi on kovasta piikityksestä turvonnut, kuumeileva, kuulee ääniä, sairastaa skitsofreniaa, vannoo ettei mene hoitoon. Käyttö vain lisääntyy edelleen. Kävin tapaamassa häntä, hän kävi piikittämässä concertaa (ostaa sitä jostain) noin 2-3 tunnin välein.

Olen eronnut, isä pojalla vaikeasti alkoholisoitunut, molemmissa suvuissa skitsofreniaa, olen elänyt täysin lapsilleni, toinen lapseni on tytär nyt 39 v. joka on psykologian opettaja, katkaissut välit meihin vuosia sitten, en näe lastenlastani joka on kohta 5v. Minut on täysin tyttären puolelta syyllistetty äitinä, tein silti kahta työtä hankkiakseni heille kaiken sen mitä en itse saanut ja annoin rakkautta ja huolenpitoa sen mitä silloisen ymmärrykseni ja voimieni mukaan osasin.

Meni kauan , yli 13 vuotta, että hyväksyin etten voi tälle enää mitään! Nyt kun hän käy hän saa ruokaa syödäkseen jos nälkä on, mutta ei rahaa. Suunnilleen pari vuotta olen pystynyt taas harrastamaan omia juttujani, kirjoitan ja kuntoilen, lukuisia sairaslomia takanani kuitenkin uupumuksen ja voimattomuuden takia. Tätä kirjoittaessani hän on soittanut kerran, kysyi mitä kuuluu puuroisella äänellä, odotan vain kuolinsanomaa, olen sitä tämän vuoden odottanut, se on lähellä, näin hänellä kaikki myrkytyksen oireet, hän joi vettä, lepäsi ja nukahteli, kun olo oli parempi hän kävi piikittämässä. Hän kuuli ääniä, tempaisi äkkiä puukon ja oli varma että oven takana puhuu joku, ei siellä ketään ollut, minulla hän väitti olevan huonon kuulon koska en kuule samaa kuin hän. Puhuin hoitoon menosta, ei, hän ei tarvitse hoitoa oli vastaus.

Olen tehnyt luopumisen työtä vuosia, tiiviimmin pari vuotta, luovutan hänet Luojalle, tein hänet maailmalle eikä hän sovi tänne, minun rakkauteni ei riitä, jostain syystä hän on täällä ainakin tänään vielä. Sanotaan että toivoa pitää aina, joskus on luovutettava, annettava mennä, turha toivokin vie voimia jos ei toisella ole selkärankaa haluta selvitä. Olen ollut kaikenlaisissa kerhoissa, ryhmissä ja omaisretkillä, puhunut ja itkenyt. Uskon että tämä on minulle nyt selvä, en voi olla mitään enempää enää. Toivon kaikille vanhemmille voimia, päättäväisyyttä ja sitä ettei käy siivoamassa, ei vie ruokaa, ei anna rahaa, ei puolusta, kertoo mistä saa apua, auttaa avun lähelle ensimmäiset kerrat, on tukena, ei jätä yksin koskaan, kertoo kuitenkin oman kantansa selvin sanoin: rakastan sinua mutta sinun on luotava oma elämäsi, on luovuttava huumeista jos aiot elää. Minulle nämä olivat liian myöhäiset sanat, luulin että minä voin pelastaa. Jokainen voi pelastaa itse itsensä. Sitä vain on haluttava! Silloin OLE TUKENA, RAKASTA HÄNTÄ.

[Epäonnistunut]

Minun on vielä sanottava. Muistakaa kertoa lapsellenne että RAKASTATTE häntä, se on KAIKKEIN tärkeintä. Hän kyllä inhoaa itseään ihan tarpeeksi, ei kukaan halua olla narkomaani, hän on vain liian heikko, riippuvuus on liian suuri. Minulla meni aivan liian kauan että tajusin ettei auta unohtaa ITSEÄ, on mentävä ulos, on tehtävä JOTAIN mieluista, itkettävä kun itkettää mutta ei saa jäädä suruun. Tuo asia on jotenkin selvitettävä itselle, minulla se vaati vuosia, älkää antako sen olla kohdallanne niin. Omalla kohdallani ajattelen nyt että jos ja kun hän kohta kuolee, olen tehnyt kaikkeni, muuta en enää voi. Hänen on tiedettävä se että häntä rakastetaan, mutta huumeita ei hyväksytä! Kun/jos hän haluaa lopettaa tukekaa häntä pysymään pinnalla, mutta ei elämällä hänen puolestaan, eikä tekemällä hänen puolestaan.

Jos hän ei halua lopettaa, se on hänen oma elämänsä, mutta rakastatte häntä HUUMEISTA HUOLIMATTA, VAIKKA ETTE KÄYTTÖÄ HYVÄKSY!

[Ohjaaja Kerttu]

Hei

En halua käyttää nimimerkkiäsi"Epäonnistunut" koska mielestäni et sitä ole. Olet tehnyt,tominut,tuntenut niin kuin tuhannet muut käyttäjän läheiset. Jokaiselle irti päästämisen polku on vähän erilainen. Toisille se vie kauemmin, toinen pystyy irtautumaan.
aikaisemmin. Onneksi meillä on jokaisella oma erilaisuutemme.
Kitetytät niin hienosti kirjoitukseesi, pitkän rinnalla kulkijan historian ja vanhemman ristiriitaisen suhteen käyttäjälapseensa. Myös sen miltä tuntuu kun on pakko hyväksyä,ettei tähän sairauteen ole vanhemmilla sitä viimeistä sanaa.
Toista ei voi muuttaa, on käännyttävä katsomaan itseään ja alettava muutos sieltä. Tommy Hellstenin sanoilla: Ihminen kykenee muuttumaan, kun muuttumisen vastustaminen tekee niin kipeää, että on pakko muuttua.
Poikasi tietää varmasti olevansa rakastettu ja tavallaan hänellekin on helpotus että olet tehnyt rajat, joita hänen ei tarvitse enään testata. Hänelle on hyväksi nähdä että pidät huolta itsestäsi.
Elämän raskaista ajoista voi jossain vaiheessa kääntää asioita vahvuudeksi itselle tulevaisuuteen. Vaikka nyt et jaksakkaan pitää yllä toivoa, on se siellä jossain. Itseään suojellakseen täytyy vain joskus olla toivomatta liikaa.

Terv. Ohjaaja Kerttu

[sarkynytsydän]

Hyvä narkomaanin äiti

Olen kiertänyt läppäriäni pari päivää, kuin kissa kuumaa puuroa, mitä sinulle kirjoittaisin, miten voisi tarjota lohdutusta tai edes viestittää myötätuntoa. Tarinanne on järkyttävä! Et ole ollenkaan epäonnistunut, olethan yrittänyt kaikkesi lastesi eteen. Tyttärestäsi sanoisin, että hän ei ole vielä kypsynyt aikuiseksi, varmasti hänelläkin on paljon kipeitä asioita, mutta rangaista nyt isoäitiä ja omaa lastaan.... Tuntuu aivan suutarin lapsilla ei ole kenkiä-syndroomalta. Kyllä hän tietää, korkeasti koulutettuna, asiat, mutta nämä narkomaanien kiemurat vetävät kenet tahansa avuttomaksi. Pyysin miestänikin lukemaan tarinaanne, hän lukikin, oli tosi vakava ja hiljainen, hänellä ei ole sanoja tunteilleen.

Me molemmat olemme myös tosi surkeista alkoholistiperheistä lähtöisin, isäni alkoholismi loppui skitsofrenian puhkeamiseen, hän pärjäsi pitkän elämänsä lääkityksellään ja oli vuosikymmeniä töissä. Me emme myöskään käyttäneet viinaa alkoholistisesti, vaan riippuvuus näkyi työnarkomaniana ja läheisriippuvuutena.

Paljon voimia sinulle!Ja jos jaksat kirjoittaa, niin kokemuksillasi olisi paljon annettavaa meille kohtalotovereillesi! Toivon myös parasta pojallesi

Terveisin Särkynytsydän

[hanna11]

Epäonnistunut, et ole epäonnistunut. Olet tehnyt kaiken voitavasi. Kirjoituksesi oli erityisen koskettava. Vielä en ole samassa tilanteessa, mutta voin jo kuvitella miltä äidistä tuntuu. Voimia sinulle!

Oma poikani on nyt vetänyt kohta kuukauden joka päivä taas. Nyt tiedän missä hän on tai ainakin kaupungin. Satojen kilometrien päässä. Hän palasi entisille kaduille. Sydäntä raastaa, mutta nyt on vaan heitettävä irti ja toivottava, että hän itse haluaa pois siitä elämästä. En voi enempää. Pelkään sitä aikaa kun hänen kunto pettää.

[sarkynytsydän]

Voi Hanna, onpa surullinen poikasi tilanne, toivon myös hänen löytävän raittiuden uudelleen. Voimia sinulle!

Olen nyt syönyt uutta lääkettäni reilun viikon, liekö entisten vieroitusoireita vai uuden alotusoireita vai molempia, mutta olo on hiukan outo. Niin outo, että ryhdyin nälissäni kokkaileen. Mies kävi eilen kaupassa, eikä tuonut mitään hyvää, siis sinihomejuustoa, pähkinäsekoitusta, ruissipsejä, eikä muutakaan mistä tykkään ahmiessani. No löysin jääkaapista porkkanoita, paprikaa, kesäkurpitsaa, sipuleita ja valkosipulia ja hiukan tummaa riisiä sekä pakasteesta maustamattomia broilerinsuikaleita. Tykkään kovasti erilaisista kasviksista,niissä on kuitenkin hommansa tehdä ruokaa. Vokkipannussa ensin porkkanat paistumaan, sitten sipulit jne. En muistanut, että tumman riisin täytyy kiehua n.40 min, keitin siinä lihaliemessä myös broilerinpalatkin, vau miten hyvää!, sitä on vielä huomiseksikin töihin lounaaksi, voi vitsi, että olen itseeni tyytyväinen. En ole vuosiin laittanut ruokaa, jos olemme keskenämme, olen syönyt vain valmisruokia, siis sellaisia jotka saa nieltyä nopeasti. No laittaahan mieskin ruokaa, useinmiten paistaa voissa rasvasta makkaraa tai lihaa... Olispa innostus ruuanlaittoon uusi harrastukseni!

Nyt reilun viikon aikana on eri tunteita, välähdyksen omaisena käynyt mielessä. Esim. viha (ukkooni), en leikitellyt kuin sekunnin ajatuksella tarttua johonkin kättä pidempään, ja äsken, lukiessani koskettavaa lehtijuttua 1,5 vuoden takaa, tunsin selvästi liikutusta. En ole itkenyt vuosiin. sitäkin enemmän terapiavuosinani. Luulenpa, että nuo mielialalääkkeet ovat hiukan näivettäneet tunneskaalaani, ehkä hyväkseni, olenhan vähän "jalopeura" suuttuessani. Värikkäiden ja tapahtumarikkaiden unieni näkeminen on ehkä myös lisääntynyt, eikä välttämättä ollenkaan ahdistavien. No, täytyypä nyt rauhoittua, lääkkeen tehon näkee vasta viikkojen päästä.

Paikallisessa ilmaisjakelussa on ollut keskustelua päihdeongelmien lääkkeillä hoidosta, koskien Akuutin juttua aiheesta. Ärsyynnyin niin. että kirjoitin myös meidän käyttäjän ja perheemme näkemyksiä aiheesta. Rehellisesti sanottuna kiitämme Luojaamme tästä hengähdystauosta. Käyttäköön poika (ja tyttönsä) vaikka loppuikänsä korvaushoitolääkkeitään, kunhan eivät vain palaisi laittomasti narkkaamaan!

Jos jotakuta kiinnostaa aihe lehdessä, niin se löytyy googlesta: Forum24. sieltä löytyy myös koskettava juttu narkkarista ja äidistä, siis lehtiarkisto Forumin sivulta, lehti numero 24. ilmestynyt 25.3.2013, sivu 17. (en osaa laittaa suoria linkkejä). Tuntuu, kuin olis tippa silmässä...

Vielä tuosta Minnesotahoidosta: maksusitoumuksia siihen ei kaupunki myönnä, ja jos jostakin olisi tonnit repinyt, niin miten yrittäjät irrottavat itsensä edes Avominneen, kun käytännön työt ovat kaukana maakunnassa. Toisaalta niistä kurkuista on mennyt alas tonni toisensa jälkeen... Hitto vie, tuntuu, että asialla tehdään bisnestä, ehkäpä toipuneista tosi arvokastakin.

Veljeni vaimo on psykiatri ja työskennellyt paljon huumeäitien parissa, harmittavan vähän on hänenkin kanssa tullut näistä ongelmista juteltua. Sen muistan hänen kertoneen, että näistä aineitten käytöstä .(viina, huumeet) jää aivoihin jälkiä, jotka vuosienkin raittiuden jälkeen aktivoituvat uudelleen, jos alkavat käyttämään!.Toivottavasti meidän ei tarvisi sitä nähdä.

Onkohan meidän alkopoika (torstaina 39 vuotta) täysissä voimissaan? Miten aikuien ihminen voi ykskaks jättää työnsä ja toimeentulonsa. Huolestuttaa, miten tästä eteenpäin.

Voimia meille kaikille!

[sarkynytsydän]

Huh huh, en meinannut muistaa tunnuksiani tänne.
Kirjoittelen käyttäjäpoikani koneella ja kirjainnappuloistakin on, ahkeran pelaamisen myötä, merkit kuluneet pois.
Nuoripari on tullut meille maalaamaan joitakin huonekalujaan ja tuoneet vähän tavaroitaan tullessaan. Pitäisi itsekin pakkailla ja käydä läpi tavaroita ja vaatteita, mitkä raakataan roskiin, mitkä kierrätykseen, mitkä saan nuorenparin kelpuuttamaan itselleen ja loppujen kanssa sitten muutetaam. Miten noita kirjojakin voi kertyä paljon,ostan aina kirppareilla käydessäni dekkareita (joskus sellaisenkin joka jo on. Olen monta vuotta tykännyt eniten ruotsalaisista ja norjalaisista dekkareista, joskus on löytynyt islantilainenkin ja tanskalainen.

Olen houkutellut tyttöä, että aloittaisi päiväkirjan kirjoittamisen tämän muuton myötä. Ottaisi valokuviakin tuunauksistaan ja kodin rakentamisesta, uskoisin sen tukevan toipumistaan hyvin. Olen aivan liikkuttunut, kun tyhjensimme vaatehuonetta, ja tulimme joulukoristeiden kohdalle (apua, sain ne vähän aikaa sitten laitettua sinne), tyttö kysyi, että voisivatko he ottaa valkoisen pienen tekojoulukuusen ja tekolumella somistetun "tonttujentalon", no varmasti saavat! Hän kertoi, että haluaisi kerrankin tehdä kauniin joulun, nyyh! Olen aika heikkona nostalgisiin joulutavaroihin, tonttuihin jne.

35 päivää aikaa siivota ja tyhjentää tämä asunto ja heillä omansa, täytyy kyllä yrittää aktivoitua.

Pojalla on kohta oikeudenkäyntinsä. on hankkinut viideltä eri taholta todistukset toipumisestaan. Joka paikasta hyvät ja kannustavat lausunnot, molemmista työpaikoistaan hyvät ja kiittävät työtodistukset, varmaan hän on itsekin tyytyväinen ja toivottavasti tämä olisi hänen ainoa tuomionsa mikä se sitten lieneekään. Jospa tämä muuttokin vähentäisi ahdistustaan, kun huumetyypit ovat kauempana. Voisi puhua riippuvuudesta hänen nettipelaamisestaan ja herkkujen syömisestään (kuin myös äitinsäkin), molemmilla meillä reilusti ylipainoa!

Tyttö kertoi tässä eräänä päivänä, että häntä kyllästyttää jo tämä jokapäiväinen lääkkeenliotus, jospa se sitten joskus loppuisikin. Hän kertoi kuulleensa, että subuteksin hinta on laskenut kovasti täällä päin, kysyin sitten hölmöyksissäni, että harmittaako häntä (maksoivat siitä kaksinkertaisestikin käyttöaikoinaan), hän katsoi pitkään ja sitten aloimme nauramaan hullujen lailla. No, huumori on mukavaa!

Tytön kuntoutus on sitten viimeinkin alkanut. Ensimmäiseksi tuunausta, kyselin uteliaana, että mitä, mitä? On kuulemma salaisuus, jonka näen sitten jouluna! Kuntoutuksessa on tiedossa mm. ruuanlaittoa ja muuta arjessa tarvittavia juttuja.

Olemme tosi kiitollisia (onko se onnellisuutta) tästä vaiheesta, mutta päivä kerrallaan!
Muuten olen aika pettynyt tähän foorumiin. Katselin tuolta Kotikanavan puolelta, että onko siellä ainuttakaan viestiketjua, jossa vanhemmat pohtisivat aikuisia juopottelevia lapsiaan, en löytänyt yhtäkään! En usko vähääkään siihen, etteikö muitakin vanhempia huolestuttaisi aikuisten lastensa alkoholismi! Ollenkaan vähättelemättä juoppoja puolisoita, sitä surua ja murhetta perheissä, mutta en pysty samaistuun heihin. Sama systeemi myös Al-anonissa, missä kaikki päihdeongelmaisten vanhemmat ovat? Katselimme tytön kanssa, että onko olemassa muita foorumeita, missä vanhemmat juttelevat ongelmakäyttäjistään (lapsistaan), emme löytäneet niitä.

Juttelin pitkään A-klinikan päivystäjän kanssa puhelimessa alkopojastamme. Miten osaisin ollenkaan arvioida, että onko hän sairastunut muuhunkin mielenterveydenongelmaan kuin alkoholismiin. No kohtapuoliin näemme häntä enemmän,jospa se selviäisiä, siis ongelma ja poikakin!

Tunnelmallista alkavaa kaamosaikaa meille kaikille, kaivetaanpa kirkasvalolamput ja kynttilät esiin!

[hanna11]

Hei Särkynytsydän ja muut

Kovin täällä on hiljaista. Käyn monilla muunlaisilla foorumeilla ja niissä on vilkasta keskustelua. Ehkä tämä on niin raskas aihe ettei jaksa aina keskustella. Olen myös etsinyt netistä tähän aiheeseen liittyviä keskustelupalstoja mutta ei ole oikein löytynyt, siis ainakaan näin vanhempien näkökulmasta sopivia.

Mukavaa, että teillä nuorella parilla menee hyvin. Kuulostaa mukavalta tuo "tavallisen" elämän kuvailu ja joulusuunnitelmat. Meilläkin oli kaksi hyvää joulua. Se tuntui samalta kuin muillakin ihmisillä. Kaikki oli koossa eikä kukaan päihtyneenä. Nyt tuntuu taas niin pahalta ajatellakaan joulua.

Olen kyllä ehkä nyt päässyt taas pahimman yli vaikka epätoivo valtaakin mielen ajoittain. Pakko tämän asia kanssa on vaan taas elää. Joitakin viestejä olen saanut, että hengissä vielä ollaan. En kyllä tiedä toisinaan miten niihin pitäisi suhtautua. Lohdutukseksi ne on kai tarkoitettu...mutta kun mulla on usko loppu.

Tiedän että pitäis elää omaa elämää ja antaa toisen elää omaansa. Äiti vaan ei siihen aina kykene, menee välillä mukaan. Nyt olen taas kerran päättänyt, että olkoon kun en mitään voi. Huomenna saatan taas ajatella toisin. En minä kaiken aikaa kysele perään, mutta ajatuksissani elän ja murehdin poikani elämää. Hän kyllä yleensä on perheen pitänyt erillään niistä kuvioista. Ei pyydä rahaa eikä tule käymään aivan tolkuttomassa kunnossa. Välimatkakin on kyllä niin suuri, että meidän muiden ei tarvitse nähdä hänen olojaan.

Ajattelin joskus, että jos hän repsahtaa niin minä en kestä ja kyllä se siltä aluksi tuntuikin, mutta ehkä tästä selvitään. Elämä menee eteenpäin ja onhan mulla iloisiakin asioita, nyt on niistä imettävä voimaa.

Voimia kaikille vanhemmille ja kaikille muillekin päihteiden käyttäjien läheisille.

[sarkynytsydän]

Kaunista ja huurteista pakkasaamua kaikille. Aurinko kurkistelee vielä, mutta kohta saamme sanoa sille näkemiin tammikuun lopulle asti. Talitintit on tosi aktiivisia, onhan niillä kiire saada mahansa täyteen tänä lyhyenä valoisan aikana. Kuuluu sisällekin niitten koputtelu, kun uteliaina nokkivat kaikkea mahdollista, onneksi naapurin Esko ruokkii niitä.

Sovittelutoimistosta tuli kirje, koskien narkkipojalle hakemaani lähestymiskieltoa, laittoman uhkauksen ja kotirauhan rikkomisen vuoksi, ehdottavat poliisin toimesta sovittelua. Hitto, olen unohtanut koko asian, vaikka ehdottomasti se oli ainut viisas tekoni koko pojan käyttöhistorian aikana. Toivoisin, että voisin olla yhtä luottavainen kuin nuo näennäisesti huolettomat tintit, asiat järjestyy! Tässä taas, ihan vakavasti otettava retkahtamisvaara. Helvetin hitaasti nuo virkavallan pyörät pyörii, tapahtumasta on lähes kaksi vuotta ja nyt asia on käsittelyssä. Tästä tutu poliisi varoittikin, muillakin on tilanne muuttunut täysin, ovat raitistuneet ja ovat hoidossa ja sitten aletaan selvitteleen kauan sitten tapahtuneita rikoksia. Tottakai niistä täytyy vastata ja kärsiä tuomionsa, mutta kestääkö kuivilla oleva narkomaani tämän? Käyttöaikoinaan aina vähääkään kuohuttava (pelottava?) tapahtuma kiihdytti narkkaamistaan kovasti. Huomaan taas hengittäväni vain keuhkojen yläosalla...

No, hiukan mukavampaa! Olimme pojanpoikamme 6-vuotis synttärivastaanotolla, hän oli ilmeisesti kutsunut kaikki eskarikaverit, paaaljon pikku poikia ja pari tyttöäkin. Ja voi, tunsin hetken, että dementia on iskenyt, en erottanut sankaria lapsijoukosta. Isänsä kehtasi kiusata vanhaa äitiään, että etkö tunnista pojanpoikaasi,,,(hiukan epämukava tunne). Löytyhän se poika, uusi "miehekäs kampaus ja suu messingillä, kuin hangon keksillä! Löysin lapsirunoista netistä (positiivareitten?) runon, jossa 6-vuotias ihmettelee mistä lapset on tehty: taikinastako, vai kylvetty siemenenä maahan jne. pitkästi, ja lopuksi äiti kertoo lapselleen, että saamme kaikki, tuolta yläkerran isältä, lahjan joka on pakkaus, jossa on rakkaus ja sieltä pienet lapset on tehty... ihanaa ja liikuttavaa!

Tulevalla viikolla on "Ennaltaehkäisevän raittius- ja mielenterveys viikko" ja olen lupautunut taas kokemuskirjastoon, olen Narkkarin äiti-kirja. Lähes kaikki lainaajat ovat olleet päihdetyöhön suuntautuneita opiskelijoita. Kokemukseni ovat olleet hyviä, olenhan vapautunut häpeästäni, että olen näiden päihteilijöitten äiti. Jospa voisin testamentata tämän pestin korvaushoitolaiselle, hänellähän olisi, entisenä käyttäjänä, aitoja kokemuksia narkomaniasta! Vaatinee paljon toipumista, rohkeutta ja voimavaroja, mutta kokemus on hyvin voimaannuttava itsellekin!

Luin tuota Vilpolan määritelmää; huumeiden käyttäjien läheisille tarkoitettu foorumi, jossa myös Irti huumeista ry:n vertaistukiohjaajat keskustelevat. Haluaisin keskustella kanssanne, koska täällä on niin vähän muita läheisiä! Vaikka kyllähän tämä melkein yksinpuhelukin auttaa, nytkin on ahdistus huomattavasti helpottunut, kiitos siitä!

Rauhallista Pyhäinpäivää kaikille