Alkoholismi kulkee suvussa

Äidin isä oli alkoholisti, jonka alkoholinkäyttö johti lopulta kuolemaan. Isän isä oli myös alkoholisti sekä hänen veljensä on ajottain pahasti alkoholisoitunut. Luonnollisesti sekä isä, että äiti ovat alkoholisteja. Itse käytän alkoholia viikonloppuisin ja joskus se menee vähän yli, mutten koe että mulla ois sen suurempaa ongelmaa sen kanssaa.

Lapsena laskin aina ruskeita pulloja jääkaapista ja tiesin määrästä tuleeko hyvä vai huono viikonloppu. Usein niitä ruskeita pulloja löytyi myös paljon muualta kuin jääkaapista, vaikkapa pyykkikorista tai vaatekaapista. Harvemmin tuli sitä hyvää viikonloppua. En uskaltanut koskaan kutsua kavereita kylään meille vaan mielummin menin itse kyläilemään.

Kun sitten tulin teini-ikään, olin mahdollisimman paljon pois kotoa ja tiesin että heti kun täytän 18 etsin itselleni työn ja muutan pois kotoa siitä viinahelvetistä. Monesti kun isä ylitti tietyn rajan koskenkorvaa tai muuta väkevää juodessaan, siitä tuli väkivaltainen ja äiti jäi alakynteen vaikka tahallaan ärsyttikin. Pelkäsin että joskus sattuu vielä tosi pahasti.

Sitten koitti se päivä kun mä pääsin pois. Luulin pääseväni kaikesta kertaheitolla, mutta kyllähän se edelleen vaivaa. Välillä olen todella tyly ja lopetan puhelun jos mulle soitetaan kännissä. Viime kevään jälkeen harkitsin vakavasti välien katkaisemista tyystin. Erehdyin pyytämään molemmilta jotain, enkä muistanut ettei alkoholistiin voi luottaa.

Haluaisin vaan jättää kaiken taakse. Mutta en tiedä miten pystyn kun olen aina vaiennut ja padonnut kaikki sisälleni. Alkoholismi on jättäny tosi pahat arvet, anteeksi voi antaa mut unohtaa ei koskaan.

En jaksa enää uskoa että vanhempani tajuaisivat tilannetta, vaikka salaa jossain onkin toivonkipinä vielä. Oon miettiny miten kaikki oisi voinu olla ja voisi vieläkin olla toisin. Mut se ei oo mun valinta.