Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Alkoholismi - voiko siitä parantua?

Julkaistu 23.3.2015

Nuorena kollina huonosta alkoholistiyksinhuoltaja kodista lähtöisin ja 18-vuotiaaksi ehtinyt nuorimies. Tyttöystävän kanssa meni poikki ja tuli sitten naapurin kanssa otetua alkoholia suruun.

Alkoholi auttoi ja sille tielle päädyin 15-vuodeksi. Ilmeisesti kohtuu älykkäänä ja kohtuu tyhmänä, jatkoin juomista, pirtua virtasi ja kavereita lakosi ympäriltäni. Koetin välillä lopettaa mutta alkoholi oli ainoa joka sai pääni hiljaiseksi. Ajatukset alkoivat aina selvinpäin olemaan liikaa viimeistään 3kk raittiuden jälkeen, yleinen selvinpäinoloaika kesti 2 viikkoa. Se 3kk olikin koko aikana ennätys.

25-vuotiaana vuoden aikan en enää ollut päivääkään ilman alkoholia. Välissä ehdin parikymppisenä tekemään kaksi lastakin ja kolmekymppisenä kaksi lasta lisää. Olin naimisissa ja vaimoni oli kunnollinen. Alkoholin lopettaminen ei vain onnistunut. Olin syvällä. Ihmettelen jälkikäteen, mitä vaimoni minussa näki. Pysyttelin pois kotoa juopotteluaikani, eli pääosin olin poissa paljon.

Jossain vaheessa totesin, ettei A-klinikka tai muukaan minua auttanut. Lopetin kaikki lääkitykset ja aloin pohtimaan asioita. Tilanne oli aika masokistinen. Pohtiminen vei aikani kellon ympäri.Itsensä tunnustaminen oli vaikeaa. Rehellisyys itselle oli kova pala nieltäväksi. Se kaikki kusipäisyys ja itselleen rehellisyys ilman kaunistelua. Välillä otin viinaa, mutta tuli pikkuhiljaa se kolme kuukautta taukoa ja viisi päivää humalassa oli normirytmi vuoden ajan. Seuravana vuonna väli venyi puoleen vuoteen.

Mitä mietin. Aloin jo pari vuotta aikaisemmin keskittymään fyysiseen krapulaani, morkiksiini ja muihin psyykkisiin ja fyysisiin tuntemuksiin. Halusin oikein kokea ne ja juurruttaa itseeni. En yrittänytkään paeta niitä, vaan keskityin täysillä niihin huonoihin olotiloihin. Opin myös tunnistamaan 'janoni' ja ajattelin aina tuota olotilaa, jota yritin iskostaa itseeni. Tästä syystä juomisvälini harvenivat. Koskaan en tehnyt mitään päätöstä lopettaa tai rajoittaa juomista. 

Eräänä päivänä tuli taas mieleen, että voisin vähän ottaa. viime kerrasta kun oli jo puoli vuotta. Ajatus tuntui jotenkin vastenmieliseltä, mutta päätin silti. Hain viinaa ja kaljaa niin paljon että pärjään varmasti ainakin 4 päivää. Olin yksin kotona. Katselin viinoja ja oli hassu olotila. Ei mielitekoa, ei mitään jonkinlainen ahdistus, mutta uusi tunne. Ajattelin, että katsotaan kuinka hauskaa se nyt sitten oikein on. Istuin pöydän ääreen ja aloin kippaamaan viinaan. Aluksi tuli tuttu huimaus  alkoholi noustessa päähän, paha olo, jonka tunnistin, mutta ajattelin että muuttuuhan se kohta iloksi. Ajatus kiersi silti päässä ja mukana oli inhotus, etova tunne, psyykkinen huono olotila ja kaikkea muuta. Pelkästään seuraavan paukun ajatteleminen lisäsi tuota tunnetta...totesin juovani väkisin.

Otin taksin alleni, hain kaikki ystäväni ja ajoimme kapakkaan. Kapakassa tarjosin auliisti kavereille ja join itsekin hieman mutta paha olo esti enemmän juomiseni. Tietämättä, että tämä oli hyvä ilta viimeiselle humallalleni. Kaikkien ystävien seurassa. Sopiva lopetus alkoholistin tarinalle. Yöllä kotiin ja nukkumaan.

Aamulla heräsin ja vaistomaisesti avasin krapulakaljan. En ottanut huikkaakaan, koska olotila tuntui hyvältä, ei morkkista, ei fyysistä krapulaa. Nostelin kummissani silmiäni peilin edessä ja mietin, että olenko vielä humalassa, en ollut. Palasin oluen ääreen. Katselin sitä tunnin verran pohtien tuntemuksiani. Minulla oli hyvä olo, mutta ajatus huikastakin tuosta pullosta aiheutti oksennusrefleksin ja krapulanomaisen tunteen morkkiksineen. Edelleen himean hämilläni kaadoin sen viemäriin. En siksi että päätin niin, vaan koska jotenkin tuntui siltä. Ensimmäisen kerran elämässä. Olin iskostanut inhottavan olotilan, joka juomisesta seuraa itseeni niin syvälle kolmen vuoden aikana, etten pystynyt ottamaan hörppyäkään ja minulla oli hyvä olo ilman. 3kk myöhemmin annoin loputkin alkoholit pois nurkista lojumassa.

Nyt olen ollut 6 vuotta ilman pisarakaan. Kertaakaan ei ole tehnyt mieli. Lamasta huolimatta olen onnistunut hankkimaan työpaikan näinä aikoina, saavututus sinänsä ilman työkokemusta.  rikoksia en koskaan tehnyt. Tämäkin kaikki on tapahtunut ihan itsestään, kun en ole hoputtanut itseäni. Olen antanut elämän johtaa ja ajautunut pienellä yrittämisellä asioihin, jotka vievät eteenpäin. Oikealla hetkellä olen vain hieman potkaissut itseäni uuteen tilanteeseen ja yksi asia on johtanut toiseen. Olen löytänyt itsestäni potentiaalia, vaikka puolet siitä on mennyt pulloon, psykologin ja testien mukaan jäljelle jäänyt puolisko vastaa komeasti normi-ihmistä. En silti ole normi-ihminen, osa psyykkisistä ongelmista on tullut jäädäkseen. Hiljalleen vuosien varrella ne kummin haalistuvat ja jotenkin siinä missä tavallisesti ikäiseni tekevät ''keski-iän kuolemaa'' ja murehtivat, minä herään joka päivä ehompana ja parempana, kuin kasvaisin vasta uudellen kokien maailman ja tunteideni ihmeellisyyttä ensimmäistä kertaa, ilman traumoja hyvässä ympäristössä.

Suuri kiitos vaimoni joka on uskonut minuun ja nähnyt minussa jotakin. En tiedä mitä, enkä tohdi kysyä. Olen yhä naimissa ja kaksi nuorimmaista lasta edelleen kotona.

Mitä jäi muistoksi - katumus, hirvittävä katumus. Menetin lasteni lapsuuden ja he menettivät isänsä. Katselen valokuvista heitä lapsena ja itken sitä minkä tein. Tämä on se palkinto kaikesta, jonka kanssa joudun elämään. Miljoona kertaa pahempaa kuin yksikään morkkis tai pelkotila. Oikein  minulle. Kuin kohtalon oikeutetun rangaistuksen, nielen kyyneleeni. Sympatiaa en hae, en ole anteeksiantoa vailla tai siihen oikeutettu. Kaikki se syy miksi elää, menetin sen alkoholismiini, tapoin onnea, kun olisin voinut elää onnellisena. Kova hinta alkoholistille ja varsinkin alkoholistin perheelle. Olisin voinut olla niin paljon enemmän.

Tänään - Ajatuskin alkoholista aiheuttaa välittömästi huonon olotilan ja ajatus siitä suussani oksennusreaktion. Olen miettinyt... En ole lopettanut juomista, en tehnyt päätöstä. Minun vaan ei tee mieli alkoholia, oli tilanne mikä tahansa. Se ei edes käväise mielessä, vaikka elämä on muutoin kaikin tavoin kamalampaa kuin ikinä ollut, hometalosta lähtien. Olenko parantunut, vaikkei alkoholismista kuulemma voi parantua? Tai voiko siitä kasvaa ulos luontaisen antabusreaktion ansiosta, tiedostamalla?

Nimimerkki: 
Raparellu
+1
+413

Kommentit

Mä kyllä uskon tohon

Käyttäjän Olivia kuva

Mä kyllä uskon tohon "luontaseen antabusreaktioon", koska kyllähän suggestiolla saa paljon aikaan. Just pari päivää sit illalla sängyssä mietin, etten voi enää syödä tulehduskipulääkkeitä tohon mun leukanivelsärkyyn, kun mahakin alkaa jo kärsiä monen viikon Ibuprofeiinin syömisestä, Mietin, että olis aika alkaa jo kivun paraneen ihan ittestään. Aamulla herätessä en sitten tarvinnukaan enää Ibumaxia ensimmäistä kertaa moneen viikkoon, kun kipu oli hävinny kokonaan, eikä toistaseks oo sen jälkeen palannu. Voi kun mäkin saisin sen vaan toimiin alkoholinkin kans :/

+1
+515

Alkoholismista raittiiksi

Käyttäjän LaReina kuva

No... ihan ilman draamaa ja valitusta huonoista kotiloista.
Paranin alkoholismista "yhdessä yössä" ilman mitään itsesuggestiota tai vouhotusta. Uskokaa pius... sen kyllä huomaa!
Ainoa yhteinen kokemus aloittajan kanssa on ette viina edes astu mieleen muuten kuin sillon kun kyse on juoppojen ulos ajosta asumisyksiköstämme.
Vihaan viinaa ja alkoholisteja.

+1
+231

Mulle on käynyt vähän samalla

Käyttäjän amanda  kuva

Mulle on käynyt vähän samalla lailla. En oo mitenkään luvannut kenellekään että en koskaan juo. Mä dokasin 15v ja viimiset 5v ihan päivittäin. Yks kaunis aamu se ikäänkuin unohtui. Heräsin tosi pahaan oloon ja olinkin jo pitkään ollut niin heikossa kunnossa että hyvä kun kävelemään pystyin. Pahaan olooni lähdin kauppaan ja yllätyin itsekin, ostin ruokaa ja paljon juotavaa, mehua ja limuja. Kotona vasta tajusin, että mitä helvettiä, mä unohdin ostaa kaljat ja siitä se alkoi. Raittuis kestänyt nyt 7.5 v ja ihan totta, kertaakaan, missään olotilassa ei ole tehnyt mieli juoda. Tunnen vieläkin sen pahan hajun ja maun suussa. Muistan ne oksentelut ja krampit. En mennyt AA kerhoon vaan koska juominen vaan jäi, en kokenut tarvitsevani mitään ryhmiä. Eikös alkoholisti oo aina alkoholisti? En tiedä, kuinka kävisi jos joskus erehtyisin ottamaan vaikka lasin viiniä. Nostaako piru päätään heti? Näillä näkymin mä pysyn raittiina, toivottavasti lopun ikäni. Tiedän, jos alan juomaan, juon itseni hautaan nopeasti. 

+1
+92

Lisää uusi kommentti