Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Kirje itselleni nykyisestä tiestä ja paremmasta tulevaisuudesta

Julkaistu 22.8.2018

Olen yli 30 -vuotias nainen ja uskotellut itselleni vuosia, että kykenen hallitsemaan, kuinka paljon juon ja missä. Tämä kesä on ollut poikkeuksellinen. Olen havahtunut siihen, että sairaus on ottanut minusta yliotteen. Päällimmäinen tunne on pelko. Olen toistuvasti tänä kesänä luvannut itselleni: "Tällä kerralla en varmasti ota mitään" ja joka kerta olen itseni pettänyt, putki on lähtenyt yhdestä oluesta ja ajatuksesta, että kykenen kohtuukäyttöön, kuten muutkin "normaalit". Väärin. Minä en ole kohtuukäyttäjä. Olen alkoholisti, jolla on hoitamaton sairaus, eikä himo sammu, jos en lopeta itseni kiusaamista kohtuukäytöllä. Enhän ole sitä edes itselleni halunnut tunnustaa, että voisin olla niin hävettävä ihminen kuin alkoholisti, mutta niin se vain on. Tämä sairaus pitää sisällään järkyttävän määrän häpeää, että aivan itkettää sitä ajatellessa, kuinka paljon olen itseäni elämäni aikana hävennyt.

Kestän alkoholia ilmeisen hyvin. Jo nuorena join miehiä "paremmin". Kun ajattelen menneitä vuosia, olen toistuvasti katkaissut pitkäaikaisen juomiseni (puhutaan useista viikoista ja yli kuukaudesta) yksinäni kärsien, lattialla täristen, itkien ja toivoen minuutti minuutilta alkavaa parempaa. Toisinaan on ollut aistiharhojakin, seinillä varjoja ja sekoamisen pelkoa. Paniikkihäiriö kuuluu tähän samaan jonkinlaisena oireena tai alkusysäyksenä juomiselle. Se on myös aika kamalaa huomata putkien jälkeen, kuinka yksinäinen on. Pikkuhiljaa olen eristäytynyt omaan maailmaani, pois muiden näkyvistä. Juominen on tavallaan ollut yksinäisyyden alku, sen syy ja seuraus. Olen ollut kuin kuori, jonka sisintä kukaan ei tunne, jonka lähelle ei pääse, toisinaan en edes minä itse, koska puhun itselleni kuin viholliselle ja kohtelen itseäni huonosti kuin olisin täysin surkimus. Tai niinhän olenkin, en kykene hallitsemaan juomistani, töppäilyistä seuraa krooninen itseinho.

Tunnistan jotenkin, että sairauteni on tunne-elämänkin sairaus. Usein on päiviä, etten tunne mitään muuta kuin apaattisuutta ja alakuloa. Juominen helpottaa. Jälleen voin palata mielikuvitusmaailmaani ja seikkailla siellä kokematta minkäänlaista todellisuutta ja oikeita, aitoja ihmisiä. Muistan, etten ole aina ollut tällainen, mutta sairaus on tänä kesänä muuttanut minut jotenkin lopullisen tuntuisesti.

Alkoholisti tunnistaa toisen ongelmakäyttäjän, sellaisen itsensä kaltaisen. Sitten olen ihmetellyt, miksi suhteeni eivät onnistu. Se on niin hullua touhua, kun sen itselleen myöntää, ettei se vika ollutkaan niissä toisissa, vaan minussa itsessäni oli/on se alkoholismisairaus sisällä. Itseänihän minun täytyy hoitaa, jos ketä. Epätoivoiset rakastumiset ylläpitivät alkoholismia ja saivat sen täyteen liekkiin murheellisten koti- ja baari-iltojen muodossa.

Vasta nyt haen apua, koska en enää jaksa kamppailla yksin tätä kammottavaa sairautta, alkoholismia, vastaan.

Kävellessäni kaupassa kaljahyllyn ohitse, suuhuni alkaa erittyä sylkeä ja tunnen suurta himoa juoda kuin haistaisin ihanan leivoksen tuoksun. Siitä huolimatta kävelin ohi. Ostin vain sitruunavichyä. Mutta muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä kävelin ravintolaan ja ratkesin. Sinä iltana vain 4 annosta. Uskottelin, että homma hallussa, mahtavaa. Mutta seuraavana päivänä joinkin jälleen, tällä kertaa 10 annosta ja myös sitä seuraavana ja sitä seuraavana... tolkuttomasti laskematta.

Olen lukenut selviytymistarinoita ja niiden kautta rohkaistuin hakemaan apua A-klinikalta. Jospa minäkin, jos muutkin ovat selvinneet tällaisesta. Tämä nykyinen sumuinen tie vie minut väistämättä kuolemaan, jos en lopeta kohtuukäytön tavoittelua, koska minä en pysty sellaiseen.

Minussa elää sisällä vielä pieni toivonpilkahdus, että minulla olisi tulevaisuus ja kaunis elämä elettäväksi. Joskus vielä ihmissuhde, hyvä työpaikka korkeakoulutettuna ihmisenä ja säännöllinen toimeentulo. Mitä ikinä tästä kammottavasta sairaudesta toipuakseen täytyykään tehdä, olen valmis. Enää ei ole vaihtoehtoja, koska tunnistan, että tänä kesänä alkoholismin viimeinen ja kuolemaan johtava vaihe, on alkanut.

Haluaisin sanoa ihmisille, että ehkä sinäkin selviät, jos minäkin tulen tästä selviämään kuiville? Lopetetaan salailu ja piilottelu. Tullaan kauniiksi ja arvokkaiksi itsellemme. Kyllä tästä voi toipua, uskon siihen 100 %. Nyt se muutos on jo alkanut.

Nimimerkki: 
Surusilmä
+1
+76

Kommentit

Olen 58 vuotiaaksi asti

Käyttäjän Enhän ole alkoholisti kuva

Olen 58 vuotiaaksi asti uskonut omiin valheisiini siitä että en ole alkoholisti,vaan hallitsen täysin juomistani.

kello 04:45 istun ja mietin sitä että tuli taas juotua ”muutama” paukku viskiä.

Taidanpa tajuta olevani buoppo ja haluan ehdottomasti uskoa voivani lopetttaa lähes 40 vuotisen piilojuoppouteni.

 

+1
+71

Tänään 1:48. Minä muistelen

Käyttäjän 0132 kuva

Tänään 1:48. Minä muistelen joskus istuneeni samoin miettein. Tänään kuitenkin istun selvänä. Olen selvä koska uskoin voivani muuttua. Koska uskoin muutoksen mahdollisuuteen aloin myös tekemään asioita jotka rakensivat uutta elämääni. 

 

+1
+59

Löysin itseni tuosta

Käyttäjän emppu kuva

Löysin itseni tuosta tekstistä. Kauan on kamppailtu, mutta uskon muutokseen. Minunkin elämässä alkoholi menee kaikkien muiden asioiden edelle. Huomenna terapiapäivä.

+1
+21

Lisää uusi kommentti