Isäni oli alkoholisti, lapseni huumeriippuvainen

Nimimerkki: Anu Elina

Isäni oli alkoholisti. Hän oli hyvin rakas minulle, jopa alkoholistina. Hän joi itsensä kuoliaaksi, vaikka virallinen diagnoosi oli aivoverenvuoto ja lopulta sydäninfarkti. Taistelin hänen hengestään 23-vuotiaana odottaessani esikoistani. Isä kuoli siis lopulta ja tavallaan olin onnellinen, että hän pääsi pois, koska ei ollut enää kykenevä elämään tässä maailmassa, ainakaan sairaana ja muiden armoilla. Huvittavaa kyllä, tuolloin alkoi äitini elämä uudelleen. Hän eli 17 elämäntäyteistä vuotta ennen kuin kuoli itse syöpään. Hän eli täysillä ilman alkoholisoitunutta miestään, kuitenkin muistellen tätä hyvällä ja luonnollisestikin välillä katkerana ja hyvin pahalla.

Nyt on molempien vanhempien kuolemasta vuosia ja olen joutunut heräämään todellisuuteen, että esikoiseni on erittäin pahasti huumeriippuvainen. Hän on hoitanut masennustaan ja ahdinkoaan huumeilla. Hän kokee tilanteen olevan hallinnassa, vaikka ulosotossa on tuhansia euroja ja poliisin kanssa on ollut vaikeuksia. Hänellä ei ole asuntoa, eikä tuloja ja yksikään instanssi ei halua auttaa, koska hän on huumeriippuvainen nuori, joka ei halua eroon huumeista. Hän haluaisi apua mielenterveysongelmiin, kunhan huumeista ei puhuta… Hänellä on kaksi vakavaa sairautta; 2-vuotiaana todettu insuliinihoitoinen diabetes ja epilepsia. Hän on koulukiusattu, joka hakee jatkuvasti hyväksyntää – nyt huumeyhteisöstä.

Viime viikon tiistaina sain todella rankan herätyksen todellisuuteen, kun lapseni ei ollut kaverinsa luona heräteltävissä, sen verran kovaa kamaa oli vedetty. Olen yrittänyt hakea apua, koska en halua menettää lastani, mutta apua ei tule, ennenkuin harhainen lapseni haluaa huumevieroitukseen. Häntä ei voida määrätä pakkohoitoon, kriteerit ei riitä… Olen todella epätoivoinen, onko lapseni todella pakko joutua vielä pahempaan ahdinkoon tai kuolla, ennen kuin häntä/meitä voidaan auttaa. Olen saanut paljon hyviä osoitteita, joista hakea apua, mutta miten auttaa nuorta, joka itse ei koe apua tarvitsevansa, ainakaan huumeongelmaan. Ymmärrän kyllä, että saadakseen apua, sitä on itse haluttava, mutta onko vanhemman pakko seurata sivusta lapsensa ahdinkoa ja vain odottaa pahinta. Valoa ei ole paljon putken päässä ja olen todennut, että me vanhempina emme voi kuin rakastaa lastamme ja toivoa parasta ja odottaa, että se hyväksyntä ja rakkaus vihdoin viimein kantaa hedelmää.

Kun äitini oli kuolemassa syöpään, hän toivoi, että voisi mennä luolaan huutamaan, kunnes helpottaa, koska muuta ei voinut enää tehdä… Nyt on itselläni täysin sama tunne… Onko se ainut apu mitä lapselleni saan, huutaa luolassa, kunnes joku kuulee…