Opiaatit

Kaikki alkoi kun olin 13-vuotias ja pyörin paljon itseäni vanhempien mustalaisten kanssa. Heidän kanssaan aloin polttamaan pilveä ja imppaamaan. Sitä tein usein myös yksin kotona kun porukat olivat jossain.

Sinä kesänä otimme kerran essoja tai mitä lie olivatkaan. Yhden jälkeen en enää muistanut mitään. Olin kuitenkin kuulemani mukaan pyytänyt niitä koko ajan lisää ja olinkin syönyt niitä jtn. kymmenen. Sitten se mustalainen joka minulle niitä antoi raiskasi minut. Sen jälkeen olin vain itkenyt enkä ymmärtänyt mennä kotiin vaikka minulla oli aika huolehtivaiset vanhemmat ja tiukat kotiintuloajat. Minut jätettiin yksin pyöräilemään kaupungin toiselle puolelle. Siihen oli mennyt monta tuntia vaikka muuten pyöräilin matkan puolessa tunnissa. Illasta en muista kuin muutaman fläsärin. Kuulin kaveriltani mitä oli tapahtunut, vaikka arvasinkn sen jo aamulla kun mulla oli kaula täynnä lontteja. Sen jälkeen kun lopetin ajan viettämisen heidän kanssaan, mua alettin uhkailla jos kerron kellekkään niin joku tekee mulle jotain.

Tämän jälkeen en edes enää välittänyt mitä mulle tehdään. Tunsin itseni vaan niin likaiseksi ja arvottomaksi. Sen jälkeiset vuodet menivät viinaa juoden ja nappeja nappaillen. Elämässäni oli koko ajan vain enemmän ihmisiä jotka vetivät kamaa. 16-vuotiaana aloin saamaan näiltä ihmisiltä douppia kun olin jo käyttänyt jonkin verran, tosin sillon vaan kun kukaa ei ollu näkemässä.

Ajattelin aina ettei minusta voi tulla narkomaania ja voin vetää välillä kamaa eikä se haittaa elämääni. Kolme vuotta sitten aloitin opinnot sosiaali- ja terveysalalla. Opinnot ovat sujuneet ihan hyvin kaikesta huolimatta vaikka poissaoloja tulikin. Nyt olen n. kolme vuotta vetänyt letkeetä ja joka kerta se jäi vain pidemmäksi aikaa päälle ja vieroitusoireet muuttuvat joka kerta hirveämmiksi. Olen monesti suunnitellut itsemurhaa mutten ole uskaltanut tehdä itselleni mitään.

Viimeisen vuoden aikana olen tajunnut ettei tämä voi jatkua näin. Avopuolisonikin käyttää, mutta paljon enemmän kuin minä ja bentsoissa tai kitkuissa sillä kilahtaa päässä ja se saattaa hakata mut ihan paskaksi. En tiedä miten kauan tätä kestän ja onko se edes mahdollista ettei hän mua enää koskaan löisi...

Nyt vuoden aikana olen ollut viikon ilman letkeetä ja se särkee mut pahasti. En pysty enää itseäni rakastamaan millään tapaa. En ole voinut viettää aikaa hyvien ja rakkaiden ystävieni kanssa koska en halua että he tietävät tai etenkään näkevät minua sellaisena. Nyt olen ollut viikon ilman ja annosta pudottamalla ja muilla vahvoilla kipulääkkeillä vältin pahimmat olot ja kitkut. Tai kitkuttaahan se joka päivä, mutta nyt on alkanu hiffaan, että jos tää jatkuu näin lähden joko oman käden kautta tai tuo paska vie multa hengen. Oikeeta iloa mun elämässä ei aikoihin ole ollut ja huomaan välillä hymyileväni vaikka tekisi mieli itkeä.

Tiedän että vielä retkahdan, mutta ehkä joku päivä voin olla onnellinen ja pystyn ymmärtämään työssäni niitä joilla menee huonosti. Töihin en kyllä voi mennä ennen kun olen täysin raitistunut. Toivon vain etten tuntisi syyllisyyttä siitä että minua hakataan ja tehty muuta pahaa, mutta silti koen olevani syyllinen tähän kaikkeen.

Onneksi elämässäni on silti ihmisiä jotka ovat valmiita auttamaan minua ja yrittävät tukea paljonkin. Itse en usein kehtaa vaivata ketään ikuisella marinallani siitä miten haluan paremman elämän, vaikka totuus on että he eivät välitä siitä vaan tahtoisivat auttaa. Tämä asia hävettää mua niin paljon, että en edes kehtaa kovin monelle sitä kertoakaan. Monet luulevatkin, että mulla menee hyvin kun oon laihtunutkin paljon, kauniit meikatut kasvot aina ja hymyilen vaikkei siltä tuntuisikaan... sitä kun rakastaa niin paljon eikä haluais lopullisesti luopua. Mutta pakko se on päästä pois tästä uppoavasta laivasta ennen kuin kaikki on lopullisesti menetetty.