Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Elämää sydänkäyrällä - läheisen tarina

Julkaistu 20.11.2007

Olen addiktin läheinen. Avopuoliso.

En ole ollut sitä kauan, vasta vajaan vuoden. Ryhdyin suhteeseen täysin tietäen minkälaisessa tilanteessa mies oli. Olin tuntenut hänet jo kauan. Työni kautta päihderiippuvuus oli minulle tuttu asia, joten sen elämään tuomat asiat ja lieveilmiöt eivät tulleet yllätyksenä. Ymmärsin riippuvaista ja hänen tilaansa. En kuitenkaan tiennyt millaista on olla läheinen.

Mitenkään en osannut aavistaa sitä tunnemyrskyä johon seilasin. Niitä loputtomilta tuntuvia kauhunsekaisia minuutteja odottaen puhelimen soimista. Aamuja, jolloin uskaltanut avata puhelinta, koska pelkäsin liikaa mitä sieltä kuulen. Raukeita, onnellisia öitä jolloin tulevaisuus näytti kirkkaalta ja turvalliselta. Toivorikkaita viikkoja miehen ollessa hoidossa. Taivaasta helvettiin ja takaisin vuorokauden aikana, useampaankin kertaan. Pettymyksiä, turhautumista, rakkautta, onnellisuutta, vihaa, ahdistusta, hellyyttä, inhoa, surua. Pelkoa, joka estää hengittämästä, että onni voi loppua minä hetkenä hyvänsä. Jatkuvaa taistelua järjen ja tunteen välillä. Ja aina, kaikkialla, loputtomasti toivoa.

Mutta suhteen myötä synnyin uudestaan. Jouduin nöyrtymään. Pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Sain todellisia ystäviä, ihmisiä, jotka tietävät mitä käyn läpi. Löysin oman itseni ja lopetin myönnytysten tekemisen muiden takia. Olen kasvanut ihmisenä viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koko aikuisikänäni sitä ennen. Olen oppinut olemaan itselleni rehellisempi, tutkimaan omaa käyttäytymistäni ja sen perusteita. Kohtaamaan itseni, omat tarpeeni, virheeni, toiveeni ja vajavaisuuteni paremmin. Olen oppinut nauttimaan hetkestä, tarttumaan siihen, mitä minulla on. Luopunut puoliteholla elämisestä. Hypännyt jyrkänteen reunalta luottavaisin mielin. Irrottanut sitku-elämästä. En enää odota jotain tapahtuvaksi. Elämä on nyt.

Mutta tie alusta tähän päivään on ollut pitkä. Siinä välissä olen taistellut omasta tilastani, orjailin miehen tilanteen mukaan hänen sitä pyytämättä. Elin koko ajan varalla, jos hän sattuisikin tule-maan. Vasta kun päätin, että teen omia suunnitelmia, enkä peru niitä miehen vuoksi, toipumiseni alkoi. Taistelin viikkoja luovuttamisen kanssa, että en yrittäisi repiä häntä käyttömaailmasta pois vain itseni takia. Luovuttamista siitä, että minä en voi häntä pelastaa, en raitistaa, en muuttaa. Että rakkaus ei riitä. Hänen on tehtävä koko työ itse. Olen harjaantunut irrottautumisessa, miehen menemiset ja tulematta jättämiset eivät enää suista minua raiteiltaan. Suhteen alkuaikoina saatoin kärsiä viikonkin, unettomana ja tuskaisena, siihen asti kunnes hän palasi.

Muutos minussa kertoo myös siitä, että olen turtunut. Se pelottaa. Että ymmärrän liikaa ja loputtomasti. Että tämä kierre ei lopu koskaan, koska minä en sitä lopeta. Että mahdollistan rakkaalleni itsensä tuhoamista. Koska annan anteeksi. Melkein mitä tahansa. Toistaiseksi. Turtumuksesta kertoo myös normalisoituminen. Mieheni päihdeongelma ja siihen liittyvät lieveilmiöt ovat minulle arkea. Ne ovat tosin sitä olleet myös työn kautta jo vuosikaudet, mutta nyt huumemaailma on välillä työntynyt lähes kotiovelle asti. Eikä niin pitäisi olla.

Olen joutunut luopumaan myös siitä harhasta, että olisin määrätietoinen ja päättäväinen ihminen. Muutan mieleni hetkessä. Olen heikko ja havisen kuin haavanlehti. Eilisen ratkaisut eivät kanna tähän päivään. Rajat venyvät ja paukkuvat kuin nyrkkeilykehässä. Myönnytyksiä jakelen, ajattelen, että ei vielä, huomenna sitten. Ja huomenna on jo liian myöhäistä. Olen myös joutunut myöntämään itselleni olevani läheisriippuvainen. Kiitän tätä suhdetta siitä, että olen joutunut hakemaan apua ja tutkimaan itseäni niin, että olen sen huomannut. Tämä suhde ei minua sairastuttanut, mutta avasi silmäni. Myöntäminen on toipumisen ensimmäinen askel. Ja omalla toipumisellani tuen myös mieheni toipumista.

Toistaiseksi tahdon elää tätä elämää miehen rinnalla. Sen ratkaisun tekeminen helpotti meidän kummankin elämää todella paljon. Lopetimme sen loputtomalta tuntuneen taistelun siitä, kumpi voittaa, aineet vai rakkaus. Turha taistelu. Kumpikin on vahva. Paljon on tietä kuljettavana, mutta tiedämme, että haluamme tehdä sen yhdessä, yrittää selviytyä tästä kaikesta. Yritän olla antamatta pelolle tilaa, mutta se pitää minua varautuneena siihen, jos tilanne pian kääntyykin taas pilviseksi. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Vasta lähiaikoina olen oivaltanut jotain suurempaa. Olen löytänyt rauhaa itsestäni. En enää joka hetki tunne kalvavaa epäilystä siitä, koska hyvät hetket loppuvat. Ja pahoinakin tiedän, että ne menevät ohi ajallaan. Nyt elän luottaen siihen, että kaikki vielä järjestyy parhain päin. Luottaen siihen, että tilastot eivät tälläkään kertaa korjaisi omaansa pois. Irrottaen itseni tunteen tasolla, mutta vain siihen asti kun hän on taas turvallisesti kotona.

Ja kaiken tämän keskellä. En kadu hetkeäkään. Päivääkään en vaihtaisi. En myöskään niitä tulevia, ovat ne sitten minkälaisia tahansa.

Tämä on minun tarinaani. Pala siitä, alkutaipaleesta. Huominen on kaukana.

Nimimerkki: 
Anonyymi
+1
+428

Kommentit

Oppia alkoholistin kanssa

Käyttäjän mimum kuva

Olen samaa mielta, alkoholistin kanssa pitkaan elamalla oppii ihmisluonteesta ja itsestaan uskomattoman paljon, paljon enemman kuin jossain "normaalissa" tai hyvinkin onnellisessa ihmissuhteessa. On pakko todistaa vahan valia kipeita totuuksia siita, mihin kaikkeen negativiseen ihminen pystyy esim miten kavala, kiero, petollinen, valheellinen jne ihminen voi olla toista kohtaan, ehka ihminen joka on tallaiseksi tullut vasta vuosien juomisen jalkeen. Sita oppii myos itsestaan ts mita kaikkea lopulta pystyykaan sietamaan, rationalisoimaan, etta voi jatkaa lahiomaisena. Kaikesta, mika lopulta kasvattaa ihmis- ja itsetuntemusta saa koko ajan harjoitusta ja laiskanlaksya, oppimatta jattaminen ei ole mahdollista.  

+1
+443

Lisää uusi kommentti