Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Erään avioliiton tarina

Julkaistu 22.11.2007

En sitten tiennyt meneväni naimisiin alkoholistin kanssa, koska koko omassa suvussani ei äidin eikä isän puolella ole ainuttakaan. Vasta nyt olen "löytänyt" nimen ongelmille. Huomenna menen perheneuvolaan. Ehkä minun on sitten kirjoitettava koko avioliittoni tarina. En tiedä koska mieheni sairaus alkoi...

Olin 35-vuotias sinkku. Vapaa ja itsenäinen. Haaveilemani perhe minulta vielä puuttui. Aika oli käymässä siis vähiin. Samassa työpaikassa oli minua huomattavasti vanhempi mies. Pidin häntä esimerkillisen perheenisän perikuvana. Luulin, että hänen elämänsä menee loistavasti, koska ulospäin näytti siltä. Hän vaikutti myös hyvin puolensapitävältä ihmiseltä ja ajattelin, että tuon kanssa olisi turvallista elää. Kerran hän sitten kertoi elämästään ja avioliitostaan. Vaikutti onnettomalta ja lohdun tarpeessa olevalta. Luulin tilaisuuteni koittaneen ja koittihan se sitten. Minä sain miehen. Hän erosi entisestä riitaisesta liitostaan, josta hänellä oli yksi täysi-ikäinen lapsi. Kuuntelin koko hänen avioliittonsa tarinan ja uskoin tietenkin häntä kohdellun huonosti. Uskoin hänen vaimonsa olleen uskoton pahuuttaan ja uskoin hänen vaimonsa laiskuuteen ja saamattomuuteen. Itse kun olin aina työtä tehnyt ja eteenpäinpyrkivä elämässäni.

Melko nopeasti perustimme sen perheen. Heti, kun hänen eronsa oli selvä. Lapsemme syntyivät melko nopealla tahdilla. Alussa hän ihmetteli, etten ollutkaan niin kova ottamaan alkoholia kuin hän oli kuvitellut. Hän ei saanutkaan minusta kaljanjuontiseuraa. Ihmettelin tätä, koska alkoholi minun elämässäni oli liittynyt vain juhlimiseen. En ymmärtänyt kenenkään juovan alkoholia alkoholin itsensä vuoksi. En kiinnittänyt hänen kaljanjuontiinsa mitään huomiota vuosiin, koska en kokenut sen kuuluvan minulle. Alkuvuodet menivätkin hyvin. Olin onnellinen omasta perheestä ja lapsista. Mieskin käyttäytyi ihan hyvin alussa.

Toisen lapsemme syntymän jälkeen mieheni sairastui ja hänestä tuli ärtyisä. Tai aggressiivinen. Hän sanoi kaiken johtuvan työpaineista ja sairaudestaan. Lääkäri kehoitti häntä tietenkin useita kertoja lopettamaan kaljanjuonnin, mutta siinä mieheni ei onnistunut. Aggressiot olivat sitä luokkaa, että mieheni kävi kiinni isompaan lapseemme minun poissa ollessani. Huusi kaiket illat ja minä jostain syystä suodatin kaiken. Muistini ei muista yhtään mitään, mitä huuto koski. En kokenut minkään minuakaan koskevan liittyvän itseeni. Omista kuvitelmistaan raivosi. Minulla oli paljon töitä ja suunnitelmia.

Meillä oli yhteinen yritys, joka työllisti minut ja suunnittelin kaiken aikaa yritystoimintaa kannattavaksi. Siinä onnistuinkin. Lapset kasvoivat... Pikkulapsivaiheen ohimentyä 2004 keväällä heräsin yöllä unelmoiden ja nähden unta rakkaudesta, jostain kauas taakse jääneestä suhteesta. Tunteet nousivat pintaan. Unohdetut tunteet. Huomasin olevani väsynyt elämään. Kirjoitin jollekin netin kriisiapupalstalle. En oikeastaan saanut sieltä ohjeita, mutta tavallaan tukea sain. Aloin vaatia mieheltäni sitä, mitä elämästäni puuttui. Sanoin, etten halua elää muka elämää vaan haluan myös rakastaa. Että seksittäkään en suostu elämään, vaikka kaikki muut meidän ikäiset mitä... Kerroin omista arvoistani ja asenteistani ja kuinka ne eivät täsmänneet elämään, jota elimme. Halusin oikean elämän. Sain hänet ajattelemaan.

Kesällä 2004 sain hänet lääkäriin. Lääkäri tietysti kertoi, että kohta maksa olisi mennyttä ja ilomielin kirjoitti miehelleni potenssilääkkeitä, että miehelläni olisi jotain kaljan tilalle. Minä olin siinä vaiheessa kertonut miehelleni, että ei hän itsekään haluaisi tulla kotiin, jossa huudetaan vaan mieluummin kotiin jossa ei ole ketään. Avioliitto vastaan alkoholi. Avioliitto voitti. Alkoholi jäi pois kertaheitolla. Kaljan sijaan juotiin sitten vettä litroittain ensimmäiset puoli vuotta. Avioelämäkin näytti kukoistavan aluksi. Mieheni oli tuolloin vuorotteluvapaalla ja jäi myöhemmin osa-aikaeläkkeelle. Huomasin mieheni roikkuvan kaiken aikaa perässäni. Opetin miehelle käytöstapoja kaiken aikaa ja tulostakin syntyi. Suunta näytti hyvältä. Huuto väheni enkä hyväksynyt mykkäkoulujakaan. Ymmärsi kyllä. Perässäroikkuminen ja minun "auttamiseni" oli jostain syystä häiritsevää. Tein mieluummin töitä itsenäisesti, kuten siihenkin asti. Osani olikin yllättävän raskas. Ahdistuin entisestäni eikä terveyskeskuksessa minua otettu vakavasti. Rauhoittavia kyllä sain, koska itselläni ei ole riippuvuustaipumusta. Menin terapeutin luo. Ainut todettavissa oleva ongelma minulla oli se ahdistuneisuus.Kävin koko psykoterapian läpi ja kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt. Menneisyydestäni ei löytynyt luurankoja ja minusta ei löytynyt edes persoonallisuushäiriöiden piirteitä. Ongelmat jäivät siis parisuhteen ongelmiksi. Lopetin terapiassa käynnit toukokuun lopussa - tosin maaliskuussa olisi asia siltä osin kyllä jo ollut selvä, mutta halusin jatkaa vähän pitemmälle. Aina törmäsin uudelleen parisuhteeseeni. Nyt sitten ahdistus ei olekaan helpottanut. Olen törmännyt uutteen ongelmaan, sen nimi on "kuiva huikka". Sen tarkemmin mieheni käytöstä analysoimatta. No joku esimerkki: Oltiin häissä ja toiset miehet joivat salaa: mieheni käytös muuttui humalaisen käytökseksi selvinpäin. Vappua ja juhannusta ennen "henkistä väkivaltaa", mutta ei tullut palkinnoksi syytä juoda. Vappuna pilkottiin sitten hullun lailla polttopuita ja juhannuksena kateltiin, kun naapuri otti kaljaa (minä olisin mennyt toisiin juhliin, jos mieheni olisi ottanut kaljaa - nimittäin) Löytyyhän ne oireet googlesta haulla "kuiva huikka". Mitä niitä toistamaan. Olen löytänyt myös muut alkoholismiin liittyvät oireet ja ne kaikki täsmäävät.

Raitistuneenakin mieheni on "parantumaton alkoholisti". Ja minä tyypillinen normaali alkoholistin puoliso: Ahdistunut ja sosiaalinen. Verkosto on kaventunut, koska en jaksa. Muuten en oireile, mutta näilläkään oireilla ei meinaa päästä edes sängystä ylös aamulla. Al-anonin "korkeammat voimat" eivät oikein innosta minua ja haluan kontakteja normaaleihin ihmisiin enkä mihinkään muuhun. Ystäviä kaipaan ja niitä myös terapeutti arveli minun olevan vailla. Ihan tavallisia ystäviä, itseni kaltaisia. Mustasukkainen mieheni taas raivoaa, vaikka kävisin omien vanhempieni luona kahvilla - vieraissa miehissä käyntikään ei olisi pahempi seurauksiltaan. Hänen mielestään minun pitäisi olla kaiken aikaa läsnä (sitten hän on tyytyväinen) ja hänen eläkkeellejäämisensä sentähden pelottaa. Työtä ja seksiä hän harrastaa kiitettävästi. Moni nainen olisi kateellinen. Itse kaipaan kyllä muutakin - jostain kumman syystä.

Kukat kuolivat meiltä jo vuosia sitten ja tämä koti muistuttaa enemmän kaatopaikkaa kuin kotia. Viihdyn kaikkialla muualla, mutten omassa kotonani. En minä tallaista kotia halunnut. Ei minulla vapaana sinkkuna ollut mittään hätää, halusin vain omat lapset niinkuin nainen haluaa. Keväällä kävin toisen lapsen kanssa matkoilla ja en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin sen yhden viikon... Paluu arkeen oli raskas, vaikka työtäni kyllä rakastan...

Aggressioihin minua kehoitettiin vastaamaan vihalla, mutta en tee niin: Miehellenihän se olisi lähtölaukaus lähteä juomaan (kun on niin kamala muija). Miehelläni ei omasta mielestään ole ongelmia ja niin hän varmasti esittäisi asian ulkopuolisille. Syyt ovat meissä muissa. Terapian loputtua hän jopa totesi, että nyt sinä sitten olet terve. Niinkuin olisin ollut sairas. Minä olen ulkopuolisille armasti laiska ja saamaton ja huono perheenäiti. Mitä miesparkani joutuukaan kärsimään (julkisivun ylläpito!)! Mieheni voi omasta mielestään aivan hyvin ottaa joskus (ei kyllä oikeasti ole ottanut ja uskoo kun sanon, että etpäs voi ja muistutan niistä toivottomista lopettamisyrityksistä omin avuin: Ei onnistunut ennenkuin puutuin asiaan. Menee sitten hullunlailla vaikka puita pilkkomaan).

Jos joku sanoo että olen sitkeä se ei pidä paikkaansa. En jaksa edes lähteä tällaisesta suhteesta. En ole tässä vapaaehtoisesti vaan siksi etten jaksa muutakaan. En jaksa ajatella eroja ja semmosia. Yritän vain pärjätä jotenkin. Saatan rakastua muihin miehiin, mutta ei sekään tilannetta parantaisi. Sekin vielä... Ei huvita mennä mihinkään, missä moiselle joutuisi alttiiksi. En enää tiedä, millaista on normaali perhe-elämä, koska tämä on elämäni ainoa perhe, mutta ilmeisesti kaikilla ei ole tällaista. Ainakin niillä on siistimpää ja ne jaksavat puuhailla kaikenlaista.

Nimimerkki: 
Anonyymi
+1
+236

Kommentit

Nimim. aninyymi

Käyttäjän Sirje kuva

Tekstissäsi oli paljon tuttua.

En myöskään jaksanut pitää kulisseja, tein kotona vain pakolliset.Kun tulin töistä tuntui jo oven takana että en saa ilmaa, tuli niin painostava olo kun koskaan ei tiennyt mitä oli odotettavissa. Nyt on kaunis siisti koti ja mökki, olen ne itse hankkinut työlläni.

"Parantunut" alkoholisti on melkeimpä sietämättömämpi kuin juova. koko ajan pitäisi kehua kuinka hyvä hän on kun ei juo. Vaikka hän ei tee muuta kuin elää kuten normaalit ihmiset alkoholin suhteen. Vaikka ei voi silti normaalista puhua, jokin muu riippuvuus tulee tilalle, lisäksi hermot on kireällä ja asenne hyvin tuomitseva. Nyt olen tyytyväinen elämääni, elän yksin ja rakastan omaa rauhaani.

+1
+350

en jaksa katsoa...

Käyttäjän silmäni kun auki saan... kuva

Koko kevään olen pohtinut asiaa ja voinut aika huonosti, hukuttanut ajatukseni touhuamiseen ja pyrkinyt asioiden pariin joista nautin.

Mies on ollut raitis kaksi ja puoli vuotta. Maatilayritys pyörii, pieniä lapsia, useampi sukupolvi läsnä. Raitistumisen jälkeen tuntui että sain mieheni takaisin, tarmoa, vastuunkantoa, ryhmässä käyntiä ja paljon pohdintaa menneistä ja henkistä kehitystä. Sitten se vaan loppui. Alkoikin arvostelu, äyskintä, vähättely, huutaminen, inhoaminen, haukkuminen, koskien kaikkia perheenjäseniä (paitsi lapsia onneksi), perhe ei kiinnosta juuri lainkaan, ainoastaan työt, hankinnat, firman tulevan suunnittelu, omat harrastukset, herkuttelut, uutiset ja koneet. Arvostelua ei siedä lainkaan, ei edes hentoa mielipidettä, niitä ei kuunnella edes loppuun, keneltäkään perheenjäseneltä.

Aloin vastata käytökseen samalla tavalla, huonoin seurauksin. Nyt olen täysin mitätön lähes hullu akka, mies tietää kaiken ja kaikki tehdään hänen määräämällään tavalla. Keskustelu voi toisinaan alkaa lupaavasti, mutta päättyy poikkeuksetta huuton. Ei empatiaa, ei lupaa lähteä mihinkään ja kun kuitenkin menen (tietenkin), halveksunta ja mielenosoitus tulee ilman muuta. Jos huomautan käytöksestä edes nätisti, se ei ole totta.

Tilaan liittyvät asiat eivät yhtäkkiä kiinnosta minua enää lainkaan, vaikka tietysti ne hoidan. Kaikki mikä liittyy tekemiseen ILMAN miestäni, on hyvin mieleistä. Yhtään en enää epäile että mieheni joisi salaa, en ole epäillyt enää pitkiin aikoihin. Ainoa asia mitä epäilen, on se, etten tiedä kestänkö tällaista elämää enää vuottakaan. Ero ei tunnu villeissä kuvitelmissanikaan mahdolliselta ja samaan aikaam se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.

Talo on niin täynnä vihaa kun mies on paikalla. En mieti niinkään mitä itse uskaltaisin sanoa, sanon kyllä, mutta "odotan" joka hetki, mistä nyt huudetaan. Usein huuto on miehen ja jonkun vanhempansa tai isovanhempansa välistä, mutta puutun siihen jo lastenkin takia.

+1
+351

Lisää uusi kommentti