Miksi en pysty elämään normaalia elämää?
Meidän perhettä johti kuningas alkoholi aina. Varhaisin muistoni on, kun vanhempani tappelivat (taas kerran), isä huusi tappavansa äidin. Hän otti puukon laatikosta. Menin äidin syliin, toivoen että se estäisi iskun. Olin tuolloin alle kouluikäinen. Iskua ei tullut, pelastin äidin. Se olikin sitten roolini koko lapsuuden, aina kun alkoi tietyt huudot, piti mennä väliin. Näin enemmän väkivaltaa kuin olisin halunnut.
Isä joi itsensä hengiltä, äiti seurasi muutaman vuoden päästä perässä. Katkaisin välini äitiin muutama vuosi ennen sitä. Nyt, tällä hetkellä nämä asiat jostain syystä ovat tulleet esille mielessäni. Kaikki traumat, stressihäiriö-oireet, masennuksen pahentuminen ja ikävät ajatukset. Luulin jo, että pystyisin elämään suht ok elämää. Mutta ei. Painajaiset ovat tulleet takaisin voimakkaampana.
En saa itseäni liikkeelle tekemään asioita, joista voisin saada iloa. Katkeruus ja masennus johtuen missä joutui elämään, on pilannut elämäni. Itken kysyen miksi ansaitsin tämän, samalla haukkuen itseäni,koska uhriudun. Toivon saavani rohkeutta, että osaan hakea jotain vertaistukea, löytää jotain, mistä saisi apua.
Kommentit
Lasisen lapsuuden,
Lasisen lapsuuden, päihdevanhempien kanssa painineet lapset kärsivät melkolailla samoista oireista vanhemmalla iällä. Masennus, pipollaarihäiriöt, ahdistuneisuus jne. ovat yleisiä ja toisin kuin ajatellaan niin hyvinkin normaali ilmiö meissä. Näihin vaivoihin riippuen kaupungista/kunnista on tarjolla mielenterveys ja päihdeyksiköitä ( miepä), joista on hyvä lähteä liikkeelle puhumaan, terapiaa, tukiryhmiä ym. tarjolla. Hyvin usein tällaisista kokemuksista seuraa päihteiden ongelmakäyttöä ja katko on ensimmäinen tie ja asianmukainen lääkitys. On aivan itsestään selvää, että vähemmistäkin kokemuksista alkaisi kuppi maistua tai masentua, muita oireita ja on upeaa että olet kuitenkin avoin vastaanottamaan apua itsellesi. Vanhempiesi ongelmat eivät olleet sun vika, loput on susta kiinni mihin suuntaan haluat elämäsi viedä. Tie onneen ei ole helppoa nähnytkään mutta sen eteen työstö on yrittämisen väärti. Käy lukemassa tekstini täältä nimellä " päihtyneiden runo". Olen itse siis 32v. nainen, jolla vuosia ollut ahdistuneisuushäiriö, masennusta, sekakäyttötausta ( rauhoittavat, alkoholismi, huumeet). Isäni kuoli alkoholismiin 3 vuotta sitten, muita läheisiä montussa 4kpl ja kaikki menehtyneet 5 vuoden sisällä. Parannuin päihdeyksikön kautta alkoholismistani mutta vieläkin syön lääkkeitä ahdistuneisuuteen, olen työelämässä ja perhettä. Nyt vain rohkeasti ns. pää pois per**eestä ja oikean avun piiriin. Se että monella meistä on ongelmia arjessa, ei tee meistä epänormaaleja. Päinvastoin, meidän kaltaiset ovat niitä arjen sankareita ja selviytyjiä. Meissä on voimaa, sillä jos selvisimme lapsuudesta niin miksi emme sitten aikuisena muista haasteista. Kaikkea hyvää sinulle jatkoon ja tsemppiä! Kaikki järjestyy vielä, päivä kerrallaan.
Surullisen kuuloinen tarina.
Surullisen kuuloinen tarina. Ja niin tuttu.
Minäkin olen ollut aikuisten riitojen välissä, joutunut soittamaan niin poliisia kuin ambulanssia ja joutunut todistajaksi oikeuteen asti.
Äitini lähti alkoholista johtuvien sairauksien myötä todella nopeasti viitisen vuotta sitten, alle 60 vuotiaana. Isäni juo edelleen ja pelkään jatkuvasti milloin on hänen vuoronsa.
Nimimerkkisi on juuri se miltä itsestäkin tuntuu - olen kirjoittanut päiväkirjan sivuille "mikä minua vaivaa!?" niin monta kertaa, löytämättä vastausta. Vaikka tiedänhän minä. Rikkonainen lapsuus rikkoi minutkin.
Mutta yritän rakentaa itseäni ehjäksi jatkuvasti. Pienin teoin, antamalla anteeksi ja olemalla lempeä itsellenikin. Sinussa on varmasti paljon hyvää ja ehjää jäljellä. Yritä nähdä ne asiat ja rakenna niistä uutta.
Japanilaisessa perinteessä rikkinäinen vaasi korjataan kullalla. Ajattele kuinka arvokas olet - täynnä kultaisia yksityiskohtia.
On se vaan jännää, että saa
On se vaan jännää, että saa kitua senkin takia, että ihan ite valitsee kitumisen. Uhriutuja täälläkin, voin huonosti lapsuuden ja aikuisuuden pahojen ihmissuhteiden takia - ja tunnen syyllisyyttä siitä, että kärsin. Olen yrittänyt parantua, mutta mikään ei ole auttanut. Pitäisi jo vanhan ihmisen osata, mutta kun ei osaa. Ei kiinnosta enää hakea apua. Sanovat vaan, että kaikki on itsestä kiinni. No mitä ihmettä varten sitä apua sitten haetaan.
Torstaiaamu. Makaan työpaikkani lukitussa huoneessa sohvalla. Promilleja eilisestä melkein yksi. Kohta jatkan töitä.
Juuri tätä lukiessani
Juuri tätä lukiessani ajattelen, että mikä mieletön onni, ettei lapsuudenperheessäni käytetty alkoholia, koska äitini oli väkivaltainen ilman sitäkin.
Neuvoisin lukemaan aiheesta ylisukupolvinen trauma. Siitä puhutaan Suomessa aivan liian vähän. Moni meistä kantaa ihan muiden, kuin omia traumoja ja tekee vääriä valintoja elämässä traumojen ohjaamina. Siitä tulee kierre, huonoja asioita vain tapahtuu itsestään. Lääkkeeksihän tuo alkoholi tulee. Kun selvittää traumaa, asiat paranee ja lääkettä ei tarvitse.
Alkoholin sumentama mieli saa elämän näyttämään lohduttomalta. Yksinäiseltä.
Lisää uusi kommentti