Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Viiltelyriippuvuus

Julkaistu 30.6.2015

Teinivuosina suurin riippuvuuteni oli viiltely. Kyllä, ihan totta, se koukuttaa. Se oli loppujen lopuksi minulle paljon suurempi koukku kuin mikään muu koskaan. Aloitin viiltelyn kun olin 11-vuotias; muutama pieni naarmu reiteen ladyshaverilla ja muistan kuinka se tuntui ihan kamalalta. Kirvely ja kipu reisissä kesti seuraavan viikon.

En tarkalleen muista mikä minut ajoi viiltelemään ensimmäisen kerran, mutta muistan, että olimme perheeni kanssa muuttaneet juuri uudelle paikkakunnalle eikä minulla ollut kavereita, luulen että sillä oli iso osansa asiaan.

Toinen kertani oli kun olin 14-vuotias. Ensimmäinen päivä uudessa yläkoulussa. Olin jo alakoulussa pahasti koulukiusattu, ja kun sain tietää, että ne samat ihmiset jotka tekivät helvettiä elämästäni alakoulussa olisivat samassa yläkoulussakin, murenin täysin. Muistan kuinka lukitsin itseni koulun vessaan ja painoin terän iholleni. Ensimmäiset veripisarat helmeilivät terää vasten ja tajusin kuinka huumaava fiilis siitä tulikaan. Ja hei, eihän se edes sattunut niin paljon.

Olin omassa kuplassani. Vain kipu ja minä. Verenpunainen kuplani hengitti kanssani. Uutta ilmaa sisään ja tuskaa ulos. Kupla väreili ja puhkesi kun palasin todellisuuteen jostain mieleni perukoilta.

Siitä kerrasta alkoi varsinainen tanssi kuoleman kanssa. Viiltelin päivittäin. Käsivarteni piilotin hupparin hihoihin, ettei kukaan saisi tietää. Vaikka toisaalta halusin huutaa jokaiselle vastaantulijalle että minulla on paha olla.

Ensimmäisen kerran kun 'jäin kiinni' viiltelystä äitini passitti minut terapeutin puheille. En ollut kovinkaan yhteistyökykyinen. Mielestäni minulla oli oikeus tehdä keholleni mitä halusin ja jos se sattui olemaan viiltelyä, niin ei kukaan voisi estää minua. Tunsin tiettyä ylemmyyttä sellaisia ihmisiä kohtaan jotka eivät viillelleet. Tiesin että satutan itseäni pahemmin kuin kukaan pystyisi satuttamaan. Se oli ehkä tarkoituksenikin. Jos satuttaisin itse itseäni eniten, kenenkään muut sanalliset tai fyysiset iskut eivät enää tuntuisi missään.

Kiinni jäämiseni jälkeen aloin viiltelemään reisiini, käsivarsieni sijaan. Koin että reidet olisi helpommin piilotettavissa ihmisten katseilta.

Katselin paljon netistä kuvia muista ihmisistä jotka ovat viillelleet. Tunsin itseni epäonnistuneeksi jos jonkun toisen haavat olivat syvempiä ja pidempiä kuin minun. Halusin olla edes jossain paras. Ja se joku minkä valitsin saattaisi viedä minut aikaiseen hautaan. Tosin en minä siitä välittänyt. Elämä oli minulle yhdentekevää. Monesti halusinkin vain kuolla.

Viillot alkoivat olemaan jo sitä luokkaa, että luu paistoi irvistävästä haavasta. Siltikin tuntui ettei se ollut tarpeeksi. Viiltelyni alkoi olemaan minulle jo niin arkipäiväistä, että saatoin tehdä sitä samalla kun luin kirjaa tai katselin elokuvaa. Siitä tuli tapa.

Kävin askartelu- ja rautakaupoissa ihan vain katselemassa minkälaisia viiltelyvälineitä niissä oli myynnissä. Muistan selkeästi joskus ostaneeni mattopuukon, se oli ihaninta mitä ihoni oli kokenut. Se leikkasi ihoa kuin voita.

Monta kertaa minut laitettiin pakkolähetteellä psykiatriselle osastolle. Sielläkin keksin tapoja viillellä itseäni. Rikoin peilejä, juomalaseja, varastin ruokailun yhteydessä veitsiä ja niin edelleen. Kukaan muu ei voinut lopettaa viiltelyä puolestani, vain minä pystyin siihen, mutta minäpä en halunnut.

Täysi-ikäisenä mukaan tuli alkoholi. Kännissä tuli viilleltyä vahingossa liian syvälle ja muutaman kerran oikeasti luulin kuolevani. En ole koskaan viillellyt itsemurha tarkoituksessa. Tarkoitukseni on aina ollut henkisen tuskan helpottaminen tai itsensä turruttaminen siihen kuplaan, jossa ei enää tunne mitään.

Viime viiltely kerrasta on jo muutama vuosi aikaa. Alkoholikin on terveen parisuhteen myötä jäänyt hyvin vähälle. En tiedä mikä minut sai lopettamaan, mutta olen ylpeä siitä että pystyin katkaisemaan sen kierteen.

Viiltely oli minulle todella iso osa elämääni. Ja onhan se periaatteessa vieläkin. Käsivarsissa ja reisissä olevat arvet muistuttavat siitä joka päivä. Se on kappale elämässäni, jota kadun kyllä, mutta toisaalta en muuttaisi sitä mihinkään. Sillä kokemukseni ovat niitä jotka ovat muokanneet minua siksi ihmiseksi mitä olen nyt ja nykyiseen minääni olen hyvinkin tyytyväinen.

Nimimerkki: 
des
+1
+415

Kommentit

Pakko myöntää, etten

Käyttäjän M26 kuva

Pakko myöntää, etten viiltelysyä ymmärrä mitään, ainoastaan sen mitä siskoni on  viillellyt.

 

Itse olen toipuva uhkapelinarkomaani ja löydän paljon yhtymiskohtia riippuvaisuuksien väliltä.

 

Joka tapauksessa hienoa kuulla, että olet päässyt viiltelystä pikkuhiljaa eroon ja, että asian kanssa pystyt elämään. Taitaa olla kaikissa riippuvaisuuksissa sama ongelma, meinaan asian kanssa eläminen.

Tsemppiä ja hyvää alkanutta vuotta!

+1
+480

Lisää uusi kommentti