En jaksa enää!

Nimimerkki: Onko enää toivoa

Olen yli 40-vuotias nainen, joka viimein on valmis myöntämään, että viina on mulle iso ongelma!

Olen aina ollut ”bilehiiri” ja sen varjolla on rankkoja juhlia tullut vietettyä paljon. Muisti meni, joskus tuli mustelmia ja hirvee morkkis ja krapula seuraavana päivänä. Välillä juhlat jatkuivatkin vielä seuraavan päivän.

Tää jotenkin meni, kun oli nuori. Nyt mulla on mies ja kaksi kohta teini-ikäistä lasta ja he kaikki ovat kyllästyneitä mun alkoholinkäyttöön. En juo päivittäin ja monta lupausta lopettamisesta oon tehnyt. Niihin ei perhe enää usko. Suoritan elämääni 2-3 vkoa ilman alkoholia, mutta yleensä sen jälkeen tulee ajatus, että otanpa pari lasia viiniä, kun muu perhe on mennyt nukkumaan… Ei jää siihen, vaan otan niin paljon, että jatkuu vielä seuraavana päivänä. Muisti menee, välillä kaatuilen ja kamoja on hukassa, kun porhallan lähibaarista kotiin tuhannen päissäni. Mies ihmettelee välillä, miten nykyisin humallun jo pienistäkin määristä, liekö ikäkysymys?

Lapsiparat on nähnyt mut monta kertaa huonossa kunnossa. Lupaukset ei pidä, pettyvät monesti. Sitten olen taas kiva äiti muutaman katumuspäivän jälkeen. Viimeksi tulin kotiin naama ruvella, kun olin kaatunut pyörällä. Sanon miehelle, että sanoisi, kun juon liikaa, mutta kuulemma suutun siitä. Alkoholia meillä on, koska mieskin tissuttelee, mutta hänellä se homma pysyy hallinnassa. Mä otan harvemmin, mutta sitäkin hartaammin.

Mies sanoi, että ei enää halua lähteä mun kanssa minnekään. Eletään ja ollaan yhdessä vaan lasten takia. Heitä rakastamme ja meillä on kivojakin hetkiä. Mun itsetunto on ihan nollassa. Pelkään, miten taas retkahdan parin viikon päästä. Joskus onnistuu juoda vain lasillinen, mutta usein lähtee lapasesta.

Tällä hetkellä en ole töissä ja ei ole kauheesti motivaatiota työnhakuunkaan. On siis aikaa ryypätä, ja se on se hetki, kun tuntuu hetken paremmalta. Asioiden salailu, kaunistelu, tyhjät lupaukset ja valtavat pettymykset itseen ja muiden kommentit, siitä on mun elämä tehty. Kun on surua, niin otan stressiin. Kun on iloa, niin kiva ottaa viintä siihenkin. Pelkään, että leimaudun, jos kieltäydyn tarjotusta alkoholista.

En ole valmis kertomaan perheemme ulkopuolelle, että olen alkoholisti joka tarvii apua! Nyt on pakko tehdä jotain. Tiedän, että jos jatkan näin vielä, niin saan olla loppuelämäni yksin ja tuhoudun.

Kuulisin niin mielelläni muiden naisten kokemuksia vastaavista tilanteista. Vieläkö on mahdollista saada lasten luottamus takaisin? Miten voin tästä tervehtyä? Välillä tuntuu ja heistäkin, että en mä perheestä välitä, vaan viinapullo on tärkeämmässä roolissa. Olen niin väsynyt, rikki ja loppu tätä sekoilua ja jojoilua. Toivottavasti saisin voimia teidän sanoistanne, jotta vielä olisi mahdollisuus muutokseen. Haluan sitä toki, mutta pelottaa, kun en hallitse itseäni. Olen alkoholistisuvun lapsi, jonka perheessä tätä ongelmaa ei ollut, mutta lähisuvussa on paljon surullisia esimerkkejä. Oppaita ja kirjoja on aiheesta luettu, mutta toistaiseksi niistä ei ole ollut apua. Haluaisin kuitenkin ottaa sen ”yhden”, jotta en erotu kummajaisena. En tiedä, onko turha haave.