Lähiomaisen vastuu

Nimimerkki: Tuulikki

Olemme olleet yli 50 vuotta naimisissa, hyvin nuoresta palavasti rakastuneina avioiduimme. Toimin hoitajana työkseni, laaja-alaisesti ammatillisesti näin ja koin paljon. Mieheni toimi johtotehtävissä. Alunperin hiljainen arka tunnollinen mieheni ns. hurahti asemaansa. Rohkeutta haki viinasta, joka pysyi ympäristöltä salassa. Itsenäinen työskentely salli poissaolot.

Kotona kaikki näkyi, pullopiilot, viinakauppojen vaihtelu jopa naapurikuntiin, ettei kukaan tietäisi juomisen määrää. Kotoa poissaolot milloin missäkin oli kurssi tai seminaari. Tyhjistä pulloista olisi rakentanut iglun. Kun rakennushaaveeni kerroin, hävisivät tyhjät pullot.

Tiesin hänen leväperäisyytensä ja epärehellisyytensä. Riidanhaluisuus ja maniamainen käytös lisääntyi jo kolmantena raittiuspäivänä. Katsoin paremmaksi oman sielun kannalta olla puuttumati asiaan. Kerroin kyllä mitä tulee seuraamaan ja että olen huolissani hänestä. Lapset jo kotoa poissa. Sanoivat sen vain olevan luonnollisen poistuman. Näinhän se on.

Olen aina ollut työelämässä laaja-alaisesti. Harrasteeni ovat monipuolisia, joskus olen asustellut pieniä aikoja kesäasunnolla, kun olen tarvinnut lepoa. Matkustelukin on viimeaikona sujunut yksin paremmin. Eläkkeelle jäätyään alkoholi on hälyyttävästi uhkana terveydelle. Epäsiisteys ja pelkotilat valtaavat alaa. En tiedä onko eettisesti oikein kertoa lääkärilleen asiasta, uskotaanko minua vai parjaanko, sillä ulospäin fasadinsa on säilynyt.

Usein kuulee että pitäisi erota, se romahduttaisi mieheni, niin monesti olen asustellut poissa ja nähnyt alennustilan. En usko, että haluan minkään kulissielämän säilyvän, vaan elän juuri omanlaistani aikaa. En uhrautuvana vaan ymmärtävänä läheisenä, niin monesti työssäni näin näitä yhteiskunnan armoille jätettyjä reppanoita. Mikä on läheisen vastuu.