30 vuotta alkoholin vankina, nyt vihdoin vapaa

Nimimerkki: Siru

Mun alkoholin käyttö alko 9-vuotiaana. Varastin vanhemmilta kaljaa ja join yksin yöllä. V*ttu mitkä fiilikset siitä tuli, kolisi päähän ja lujaa. Mä rakastuin välittömästi siihen tunteeseen, mä rakastuin alkoholiin. Musta tuli alkoholisti tasan sillä hetkellä. Musta tuli alkoholin vanki, se määräs mun elämää.

Jälkeenpäin ei voi ku ihmetellä, miten siinä niin kävi. Ei hitto, ei sen ikäsen pitäisi tietää miltä Koffin kolmonen maistuu, tai tietää miltä tuntuu olla kännissä. 9 v. on vasta pieni lapsi.

Eihän se juominen tuossa vaiheessa ollu mitenkää säännöllistä, eikä sitä tapahtunu usein. Mut se oli mun oma juttu, ja siihen mä pakenin koulukiusaamisen tuomaa ahdistusta, tuskaa. Alkoholi oli mun tapa päästä karkuun pahaa oloa.

10 v. mä tein ekan kerran sen, että jatkoin juomista oksentamisen jälkeen. Siihen pystyy vaan alkoholisti. Ei kukaa ”normaali” ihminen ihan oikeesti juo oksentamisen jälkeen. 13 v. mä sammuin ekan kerran ihan totaalisesti. Aikuset yritti juottaa mulle vettä ja kävelyttää. Ei pysyny vesi sisällä eikä jalat kantanu. Tunnin ne katteli ja sit mun isä kanto mut sänkyyn nukkumaan.

Kasiluokan jälkeen löysin vihdoin uusia ystäviä. Mut silti mulla oli paha olla. Dokattiin kavereitten kanssa. Kyl siitä teiniporukasta varmaan kaikki veti yhet tai kahet överit, mut mä olin aina se josta kaverit joutu huolehtimaan. Mut en mä tajunnu että mulla olis ongelma sen juomisen kanssa. 16 v. mä keksin laittoman tavan hankkia ilmaseks kaljaa, siideriä, codee ja Ofelia-viiniä. Siinä vaiheessa mun juominen karkas totaalisesti käsistä. Koko ajan ilmasta alkoholia. Mä join bissee koulussa välituntisin, kotona salaa illalla. Perjantaina piti olla kirkasta, ei mulle riittäny enää yks parjantaipullo, mulla piti olla kaks pulloo kossua. Vähäkö siitä meni pieni tyttö sekasin. Siinä vaiheessa se juominen ei ollu enää ees kivaa. Se oli semmosta itkuviinaa ja pakonomaista tarvetta juoda.

Sitte ku mulla meni niin lujaa, että kaveit ei ollu aina matkas mukana, nii siinähän kävi sit niin, että poliisit joutu huolehtiin musta. Mulla ei ollu mitää tolkkua siinä, että mihin mä sammuin. Mä sammuin bussipysäkille vesisateessa, tanssilattian nurkkaan, lumihankeen 20 asteen pakkasessa… ihan minne vaan. Onneks ees poliisit jakso välittää.

Sit mulla alko oleen noita kotoo karkaamisia. Mulla on ollu itsetuhosia ajatuksia ja itsensä vahingoittamista jo 11v, mut sit ku mä olin 16, ni mietin ihan tosissaan itsemurhaa. Ja yhen itsemurhauhkauksen jälkeen mun vanhemmat hommas mut sairaalaan suljetulle. Olin osastolla suunnilleen puoli vuotta. Sain apua ja olin useemman kuukauden juomatta. Se oli ensimmäinen selviytyminen päihderiippuvuudesta.

No, mitä sitte? Lääkärit teki musta sekakäyttäjän. Mä sain kaikkia kivoja lääkkeitä, Diapamia, Stilnoctia, Imovaanee, Levotziniä, Triptyyliä, Sparinee… kaikkee. Ja niitä oli kiva vetää viinan kans. Mul meni noin 3 vuotta sekakäyttöö. Erityisesti rakastin Diapamia, Stilnoctia ja Imovanee. Mä en kauheesti muista noista  vuosista. Mulla on ollu yrityksiä opiskella jotain, mut ne jäi aina kesken. Mä käytin suunnilleen päivittäin ja valehtelin ittelleni, että en oo näistä  riippuvainen. Pahimmillaan mä oon sitte sekopäissäni hyökänny puukon kans poliisin päälle, neljä kertaa, suunnilleen ilman syytä. Ainut syy oli, että ne häiritsi mun dokaamista.

Sotii kyllä tosi pahasti mun arvomaailmaa ja moraalia vastaan, että hyökkää poliisin päälle. Mä oon aina arvostanu poliiseja ja arvostan edelleen. Mä oon vaan ollu niin sekasin, että en oo tajunnu että ihminen voi ihan oikeesti kuolla, jos sitä lyö puukolla. Ja mulla on ollu niin paha olla, että mä en oo osannu ajatella muitten ihmisten tunteita. Mä oon ollu totaalisessa hälläväliä-moodissa. En mä koskaa edes miettiny, että mitä seurauksia tommosesta toiminnasta tulee.

Mä en ees ihan tarkkaan tiedä miten mä sain ton käytön loppumaan. Ilmeisesti se oli semmonen pitkä sairaalajakso, josta mä sain ponnistettua itteni taas elämään takasi. Se oli toinen selviytyminen päihdehelvetistä.

Sit mä opiskelin eka 3 vuotta ammattikoulussa ja 2 vuotta ammattikorkeessa. Ammattikoulu meni hyvin, amk vielä paremmin. Juominen oli jotenki hallinnassa. Mä en juonu usein, mut silloin ku join, ni join överit. Sit tuli burn out opiskelusta ja kesällä 2007 mun juominen lähti taas lapasesta.

Se on ihan v*tun perseestä, että mä oon yleensä kännis vielä pahapäinen. Sen kesän aikana mä pahoinpitelin mun kolme ystävää, väänsin neljä painimatsia poliisien kans, hiipparoin kaupungilla puukon kans. Loppukesästä poliisit tykkäs musta niin paljo, että aina ku ne löysi mut jostain nukkumasta, ni ne laitto mulle eka käsiraudat ja herätteli vasta sitte. V*tuttihan se silloin, mut nyt mä ymmärrän, että se oli molempien osapuolien turvallisuuden kannalta hyvä juttu.

Siin meni 4 kuukautta viinaa suunnilleen putkella. Oli siinä välis noin 2 viikkoo niin, että olin niin masentunu, että an jaksanu ees juoda. Makasin sängys 24/7 ja söin kuivia keittämättömiä makaroneja. Sit ku kaks viikkoo huilas, ni jakso taas juoda. Loppuviimeks mä olin ihan v*tun kyllästyny siihen juomiseen. Poliisit sitte ystävällisesti yks päivä kuskas mut mun kotipaikkakunnan tk:een. Siitä iso kiitos heille. Sitä kautta sitte sai jotain apua. Mut vääränlaista apua.

Päädyin taas mielisairaalaan. Mut ei sielä kukaa mua ymmärtany. Homma sit kriisiyty niin, että päädyin vankimielisairaalaan vaarallisena vaikeehoitosena tapauksena. Siel meni melkein 5 vuotta. Kolmannen kerran revin itteni ylös päihdehelvetistä.

Melkeen 13 vuotta meni juomatta. mut se oli kuivahumalaa, on kyl aika rajua vetää 13 v kuivahumalaa. Ja kuinkas kävikää, taas alko viina maistumaan. Hitto, mun piti juoda yhet kännit kotona. V*ttu ku petollinen ajatus. Alkoholistin ei kyl kannattais juoda tippaakaa. Ku mä olin juonu ekan Breezerin, ni tajusin että tää ei tuu päättymään hyvin, tajusin senki että en ihan oikeesti ees tiiä milloin juominen loppuu. No, puoli vuorokautta korkkaamisen jälkeen olinki jo putkassa oksentamassa. Hieno homma.

Hiipparoin kotiin. Riisuin oksennusvaatteet eteisen lattialle ja aloin krapulaoksentamisen. Oli niin kurja olo, että päätin että en enää ikinä juo. Mun ei ikinä kesti suunnilleen puoli vuorokautta. Ja taas jatku. En mä saanu siitä juomisesta enää minkäälaista mielihyvää, mut silti oli pakko juoda. Vaik kroppa huusi että älä juo, ni pää huuti että juo. Kiva sitte juoda ja oksentaa vuorotellen.

Tarpeeks ku nolasin itteeni, ku tuli tarpeeks kova kuolemanpelko, ku ihan kaikki ahdisti, ni tuli taas hetki pyytää apua. Olin ollu putkassa 15 tuntia ja olin siinä aamulla jo vähä hereillä, ni ehdin miettiä, että mitä mä ihan oikeesti haluan elämälläni tehä. Haluanko mä saada apua vai haluanko mä juoda itteni hengiltä. Oli ihan tosissaan kyse elämästä ja kuolemasta. Pyysin sit aamulla poliisilta et se veis mut katkolle, ja se vei. Ja saan olla ikuisesti kiitollinen hänelle.

Katkolla meni viikko, että sain tyypit vakuuttuneeks siitä, että mä ihan oikeesti tarvin maksusitoumuksen Minnesota-hoitoon. Sain maksusitoumuksen. Toipuminen lähti käyntiin. Olin perushoitojaksolla alun seittemättä viikkoo. Kotiuduin perushoitojaksolta noin 2 kk takaperin ja oon käyny jo 3 kertaa intervallijaksolla. 2 ekaa intervallia oli suunniteltuja juttuja, kolmas tuli pikalähtönä. Mut onneks mulla on ny tommonen ”turvapaikka”, johon voi mennä jos janottaa tai ahdistaa liikaa.

Nyt mä oon sitte repiny itteni 4 kertaa ylös päihdehelvetistä. Viidettä kertaa en enää jaksa. Eli parempi pysyä loppuelämä raittiina, päivä kerrallaan. Toinen vaihtoehto on kuolema. Tänään mä valitsen elämän.