21.11.2007 | Läheisten tarinat
Alkoholismin varjot
Nimimerkki: Anonyymi
Kasvoin alkoholistiperheessä, isä joi todella rankasti. Itse olin arka ja hiljainen tyttö, pelkäsin isää hirveästi. Yritinkin aina pysytellä poissa silmistä, paljon olin mummulassa. Usein itkin, kun isä huusi ja riehui äidille, se taas ärsytti isää. Olin liian nynny ja herkkä hänen mielestään. Koskaan ei myöskään mielestä eikä silmistä häivy kuva isästä haulikko kädessä osoittamassa äitiä.
Pikkuveljeni meni väliin, minä jähmetyin täysin. Ja sitten taas jatkettiin elämää, mitään ei meille lapsille selitetty, ihankuin se olisi ollut vaan pikkujuttu. Vierastan vieläkin mennä kotiin silloin kun isä on kännissä. Olen jo aikuinen, mutta vieläkin se pelokas tyttö asuu minussa.
Lähdin kotoa nuorena, ja pian tulin raskaaksi. Lasteni isää pelkäsin koko yhdessäoloajan, lähes 20 vuotta. Pelkäsin kaikkea riitaa. Yritin kaikkeni, ettei tulisi mitään yhteenottoja. Kai se oli ja on, perua lapsuudestani, aina sai pelätä huutoa ja ”hulluuskohtauksia ”. Huomaan vieläkin itsessäni saman ahdistavan tunteen, kun joku on tosi vihainen tai uhkaavan tuntuinen. Toki olen kehittynytkin, todella kovien kokemusten ja opetusten kautta. Nyt jälkeenpäin näen selvästi kuinka masentunut ja rikki olin jo lapsena. Hain hyväksyntää ihmisiltä, yritin olla kiltti ja kunnollinen.
Minulla on kaksi lasta, heidän isästään erosin joitakin vuosia sitten. Samana vuonna kun eroasia oli koko ajan ilmassa, lapseni yritti itsemurhaa ja loukkaantui vakavasti. Koin itse täydellisen romahtamisen tapahtuman jälkeen. Halusin kuolla itsekin. Koko maailma tuntui romahtavan, minä sen mukana. Sairastuin vakavaan masennukseen. Jossain vaiheessa, kun jo kuvittelin parantuneeni, tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin. Hetken meni hyvin, mutta eihän se masennus mihinkään ollut kadonnut. Tuli vaan entistä voimakkaampana sitten kun tuli.
Minäkin yritin itsemurhaa, onneksi selvisin. Tuli ero, maailma taas sirpaleina. Nyt ajattelen, että pakenin pahaa oloani menemällä uuteen suhteeseen niin pian. Mutta pakoon ei pääse, ei sitten millään. Tulin jossain vaiheessa riippuvaiseksi rauhoittavista lääkkeistä, pääsin niistä eroon hakeutumalla päihdevieroitukseen. Mutta riippuvuus on olemassa minussa, huomaan sen joskus, kun tarvitsen nukahtamislääkkeitä, syön niitä kuin leipää. Sen takia en voikaan käyttää mitään enää, olen yksinkertaisesti sellainen.
Lapseni yritti toisen kerran itsemurhaa ja joutui sairaalaan. Toivoa ei annettu, itse uskoin ettei poika kuole. Istuin teholla hänen vieressään viisi päivää, juttelin ja rukoilin. Kun hän heräsi, tuntui kuin olisin synnyttänyt hänet uudelleen. Ja kaiken tämän keskellä toinen lapseni pelkäsi sekä sisaruksensa, että minun takiani. Jaksaako äiti vielä tämän, vai tuleeko taas sairaalareissu. Olemme onneksi pystyneet juttelemaan asioista, toivottavasti tästä eteenkinpäin. Vanhempi lapsi kaljoittelee erittäin paljon, joten perinne jatkuu, tahdoin taikka en. En kiellä, ettenkö itsekin ota joskus aivan liikaa.
En nyt jaksa enempää, mutta tuntuu, että riippuvuus on jatkumo jos sitä ei myönnetä ja hoideta. Al-Anonissa käyntini avasi silmiäni paljon. Harmi, ettei minun ole mahdollista käydä siellä usein. Nyt meillä onkin ajatuksena perustaa omaan kuntaamme oma ryhmä.
Sisälläni on niin paljon tuskaa lapseni takia, ja kuitenkaan en voi tehdä paljonkaan.
Kommentit
(2)
oskar
07.07.2016 16:44:59
olen 20.v aikuinen mies mikä on haukkunut yhtä markoa ja pekkaa vaikka millä minä olen välillä aika levoton käsistä ja jaloista mitähän se mahtaa tarkoittaa ja minä mietin että onko marko ja pekka välillä minulle vihaisia siitä haukunnasta.
oskar
07.07.2016 16:50:32
haukuntani on ollut vain pientä eriäviä mielipiteitäni markoon ja pekkaan kun haluaisin välillä olla yksin ja kun en tykkää että rajojani tullaan liian lähelle niin helposti vihastun ja sitten lipsahtaa mutta kuitenkin luulen ei enään koska kaikki asiat on sovittu ja käsitelty.