Alun loppua

Nimimerkki: Minä ensin, kerrankin

Viime kesänä ymmärsin, miesystäväni on alkoholisti. Kesälomalla hän alkoi juomaan, ajattelin että lomalla saa ottaa vähän enemmän, mutta se taisikin jäädä päälle. Otin asian puheeksi kysymällä että kuinka monta annosta hän juo? Arki oli jo alkanut pari viikkoa sitten, silti mies istuskeli jokainen päivä kaljatölkki kädessä. Tuolloin hän vastasi että liikaa, jolloin kysyin paljonko on liikaa? Tuolloin vastaus oli että kuusi.

Hetkellisesti hän lopetti tuolloin päivittäisen kaljoittelun, nyt tilanne on taas lähtenyt käsistä. Aloin laskemaan hänen annoksiaan. Määrät kasvavat jatkuvasti. Aluksi se oli kolme annosta, nyt se on joka ilta kuudesta yhteentoista. Hänen puolustelut ovat, että ”ei tule humalaa, eikä krapulaa”. Ei tule, ei, kun toleranssi kasvaa kasvamistaan.

Minua myös surettaa miehen lasten puolesta, kun aina kun tapaavat isäänsä, on tällä kaljatölkki kädessä. Joskus lapsi kaatoi vahingossa miehen kaljan ja mies raivostui, sekä haukkui omaa lastaan ”saatanan mulkuksi”. Tämä hirvittää minua. Minäkin aina vain naisen, jos huomautan alkoholinkäytöstä. Muuten ei pahemmin käyttäydy huonosti.

Mies on muutoin ihana, laittaa minut aina etusijalle, tekee ruoat valmiiksi minulle jos olen myöhään töissä. Auttaa kaikessa. Mutta minua huolestuttaa. En jaksa katsoa sivusta, kun toinen pilaa omaa terveyttään. Odotan jatkuvasti koska maksakirroosi ilmoittaa itsestään. Itse haluan elää terveellistä elämää ja olla onnellinen, mutta toisen kohtalo huolestuttaa itseäni jo niin paljon, että se aiheuttaa uniongelmia minulle.

Mietin että ottaisin hetkeksi aikaa itselleni. En halua potkia miestä pois, koska pelkään että hänen alkoholinkäyttö lisääntyy. En myöskään halua erota, sillä hän tekee muutoin minut onnelliseksi. Mutta oma hyvinvointi on tärkeintä. Täytyy ottaa hetki aikaa itselleni ja antaa miehelle valinta; alkoholi tai minä. Ja kyllähän sen taidan jo sydämessäni tietää kumpi voittaa. Ja se en ole minä. Pelottaa, mutta en halua tällaista elämää. En näin.