Elämäni ensimmäiset 50 vuotta

Nimimerkki: Elämä voittaa

Tuntuu, että päihteet on ympäröineet minua aina. Isäni oli alkoholisti ja vanhempieni avioliitto päätyikin eroon, kun olin 5-vuotias. Äidin kertoman mukaan viimeinen yhteinen kesä isän kanssa meni siihen, että isä ryyppäsi jatkuvasti ja varasti työpaikaltaan lisäksi tenua sillä seurauksella, että jäi kiinni ja sai potkut. Muutimme äidin ja veljen kanssa uuteen asuntoon. Isää en enää sen jälkeen nähnyt, hän vain katosi elämästäni. Myöhemmin olen kuullut, että hän asui jonkin aikaa vanhempiensa luona sekä kavereidensa nurkissa ja lopuksi päätyi asunnottomana Sininauhaliiton asuntoon asumaan.

Kun olin 8-vuotias, olimme kotona äidin kanssa. Tuli puhelu, jossa kerrottiin, että isä oli kuollut. Myöhemmin kuulin, että hän oli sammunut kadulle ja tukehtunut oksennukseensa. Sen jälkeen alkoi alamäki. Isästä ja hänen kuolemastaan ei paljonkaan puhuttu, ja äiti alkoi masentua. Myöhemmin hän kertoi syyllistöneensä itseään isän kuolemasta. Pikkuhiljaa hänelläkin alkoi tulla alkoholi kuvioihin, ja kun oli 12-vuotias, hän tapasi isäpuoleni. Tämä oli myös alkoholisti. Yhdessä he sitten rytppäsivöt viikonloput tapellen railakkaasti välillä.

Itse olin teini-iän alussa todella vastaan kaikkea alkoholia, mutta sitten kelkka kääntyi ja noin 15-vuotiaasta eteenpäin join joka viikonloppu kunnon kännit. Kun olin 17-vuotias, tapasin tulevan mieheni. Hän poltteli pilveä silloin tällöin ja itsekin sitä poltin hänen kanssaan. Sitten tuli kuvioihin amfetamiini. Alussa en edes tiennyt, mitä ainetta se oli, mutta oli niin kova tarve kuulua porukkaan, että annoin pistää suoneen sitä. Sitä kesti noin 4 kuukautta, käytettiin porukalla piriä ja välillä pilveä. Huumeet nostivat minulla jatkuvasti itsetuhoisia ajatuksia päähäni ja aina kun jöiin hetkeksikin yksin, suunnittelin tappavan itseni. Se oli jatkuvaa ahdistusta.

Sitten alkoi tulla tunne, että en tahdo tälläistä elämää, tää on ihan paskaa. Ja lopetin kaman käytön. Tänä päivänäkin se tuntuu vielä kummalliselta, miten sain sen tuosta vaan lopetettua. Mutta en jotenkin kokenut sitä missään vaiheessa omaksi jutukseni. Onneksi. Ja miesystäväni lopetti myös pirin käytön minun jälkeeni.

Sen jälkeen melko pian aloin odottaa ensimmäistä lastani. Olin 18-vuotias. Juuri ennen kuin vauva syntyi, mieheni joutui istumaan vanhoja tuomioita ja vietinkin ensimmäiset 9 kk hänen kanssaan kahdestaan. Tällä välin äitin ryyppääminen oli jatkunut ja hän käytti myös pillereitä samalla. Kun lapseni oli 4 kk, äitini yritti tappaa itsensä yliannostuksella lääkkeitä. Onneksi ei onnistunut ja selvisi siitä täysin.

Muutama vuosi sen jälkeen äiti meni psykiatriselle osastolle useaksi kuukaudeksi ja sen jälkeen erosi miesystövöstöön ja raitistui. Kun mieheni pääsi vankilasta, lapsemme oli 9 kk ja odotin jo toista lastamme. Hän syntyi seuraavan vuoden tammikuussa. Samoihin aikoihin mieheni alkoi kiihtyvällä tahdilla juoda enemmän ja kun siitä aloin huomautella, hän kävi A-klinikalla ja sai sieltä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Joita sitten alkoi ottaa alkoholin kanssa. Ja sitten olikin täysi helvetti irti. Milloin juoksin lapset kainalossa pakoon hänen tullessa veitsen kanssa perässä, milloin hän uhkaili itsemurhalla ja minä soitin poliiseja ja kun hän kuuli, että poliisit ovat tulossa, käski minun ajaa heidät pois tai muuten hän löisi heitä puukolla. Ja paljon, paljon muuta. Jatkuvasti sai pelätä, mitä tapahtuisi.

Sitten, samana vuonna kun nuorin lapsemme syntyi, mieheni kuoli alkoholimyrkytykseen. Se oli hirveää, mutta samalla helpotus. Enää ei tarvitsisi pelätä. Mutta sitten alkoi itselle iskeä ahdistus. Ja pelko siitä, jos itselle tapahtuisi jotain. Jos minä kuolen, niin miten lapsille käy? Hain apua mielenterveys toimistosta, mutta tuntui, että ainoa, mitä siellä oli tarjota, oli masennuslääkkeet. Ja niitä en halunnut, terapiaa minä tarvitsin. Lopetin käynnit siellä ja pikkuhiljaa aloin käydä baareissa viikonloppuisin, aina kun sain lapset hoitoon.

Näin meni kaksi vuotta. Sitten se alkoi tympimään ja vähentelin juomista. Ja uudestaan kokeilin päästä terapiaan ja tällä kertaa onnistuinkin löytämään hyvän terapeutin A-klinikalta. Hän oli samoilla linjoilla minun kanssani lääkkeiden suhteen ja oli todella hyvä terapeutti. Kävin siellä noin puoli vuotta 3 krt/vk. Sain itseäni aika hyvään tasapainoon.

Sitten tapasin seuraavan mieheni. Hänelle maistui alkoholi myös aika hyvin, mutta olin niin ihastunut häneen, etten antanut sen häiritä. Hän oli myös istunut aiemmin vankilassa, mutta sillä hetkellä oli työelämässä. Myöhemmin hän kertoi, että hänellä oli nuorempana todettu epävakaa persoonallisuushäiriö. Ja yhteiselämämme oli kyllä todella myrskyisää
ja vaikeaa. Hänen kanssaan muutin toiseen kaupunkiin, sain vielä yhden lapsen hänen kanssaan. Elämämme oli jatkuvaa tappelua ja kun olimme humalassa, kaikki vielä pahentui. Hän käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja kerran yhden riidan jälkeen, kerto, että olisi tappanut minut, jos en olisi hiljentynyt. Vaikka olin kännissä, muistan, että tuli tunne, että nyt on parempi olla hiljaa.

Erosin tästä miehestä viimein 14 vuoden jälkeen ja nyt on viimein viimeiset 10 vuotta minulla ollut mies, jota ei tarvitse pelätä. Olen jo pitkään pohtinut omaa alkoholin käyttöäni, joka todella helposti menee siihen, että kun otan, otan kunnolla sen yhden illan. Ja järjetön ahdistus sen jälkeen. Että onko se sen arvoista?

Äitini, kun silloin aikanaan raitistui, oli ainakin 15vuotta juomatta ollenkaan alkoholia ja meistä tuli tosi läheisiä. Kävimme asioita läpi lapsuudestani ja hän pyysi anteeksi juomistaan. Hänestä tuli paras ystäväni, äiti oli aina ensimmäinen, jolle soitin, oli asia mikä tahansa. Ja hänelle saattoi puhua mistä tahansa. Sitten hän tapasi miehen, joka otti välillä viikonloppuisin. Äiti myös taas kokeili vähän alkoholia ja aluksi meni ihan hyvin. Sitten tuli taas se sama vanha juomistyyli hänelle, että kun otetaan, otetaan kunnolla. Ja yhden tälläsen ryyppäysillan jälkeen, hän kaatui omassa rappuköytävässään lyöden päänsä niin pahasti, että oltuaan viikon tajuttomana, kuoli pahoihin aivovammoihin. Enkä mitenkään syytä tätä miestä siitä. Hän oli aivan ihan tyyppi. Äiti itse teki valinnan, että haluaa kokeilla taas alkoholia.

Tämänkin pohjalta paljon mietin omaa alkoholikäyttäytymistäni. En ota usein, on parin, kolmen kuukauden taukoja juomisen välillä, mutta se juomisilta yleensä päättyy hirveään
känniin ja muistinmenetykseen. Enkä oikeastaan enää jaksaisi kokea niitä monen päivän morkkiksia tai altistaa itseäni mahdollisille onnettomuuksille. On nähnyt niin paljon, mitä kaikkea voi tapahtua liiallisesta alkoholinkäytöstä. Tuntuu houkuttelevalta, mutta samalla myös pelottavalta ajatus täysin päihteettömöstö elämästä.