Erään nuoren tarina

Nimimerkki: aurinkotyttö

Join ensimmäisen humalani 16-vuotiaana. Juhlistimme peruskoulun päättymistä kavereiden kanssa. Menin suoraan syvään päähän: kiskoin äitini minulle ostamien lonkeroiden lisäksi kavereiden tarjoamaa olutta koko illan aina siihen saakka, kunnes oksetti ja menimme nukkumaan. Join kännejä lukiossa 17-vuotiaana. Kaikki lähti käsistä 18-vuotiaana, kun pääsin omilla henkkareilla ostamaan mitä tahansa alkoholijuomaa halusin.

Vanhempani eivät käytä juurikaan alkoholia, joten en ole saanut kotoa ryyppäämisen mallia. Jostain muusta tarve siihen tuli, varmasti mojovat traumat ja mielenterveysongelmat sen kaiken taustalla. Lukioikäisenä join myös sosiaaliseen ahdistukseen. Koin itseni kömpelöksi ja tylsäksi muiden nuorten keskellä, enkä tiennyt, miten jutella ihmisille ja kaverustua. Huomasin humalan vievän kaikki ongelmani pois hetkellisesti. Koin olevani luonteva ja hauskaa seuraa kännissä. Oli myös helpompi tutustua muihin ihmisiin.

18-vuotiaana seurustelin pojan kanssa, joka joi myös runsaasti. Joimme yhdessä kaikki viikonloput baareissa juosten tai sitten kotona. 19-vuotiaana aloin juoda yksinkin. Saatoin vetää ensin kotona pohjia ja lähteä sitten baariin yksin.

20-22-vuotiaana meno vain kiihtyi, joka viikonloppu perseet olalla. Kun olin 21, silloinen poikaystäväni katsoi minua krapulaisena sängyssä ja sanoi: ”Tajuathan, että sä kuolet tuohon jos jatkat samaan malliin.” Se sai silloin miettimään, mutta jatkoin ryyppäämistä silti. Jatkoin siitäkin huolimatta, että ryypätessä saattoi tulla pientä kipua oikean kylkikaaren alle. Aavistin sen olevan kovia kokenut maksani, mutta juominen jatkui.

Vielä 23-vuotiaana join runsaasti, mutta mittani alkoholin suhteen oli alkanut täyttyä. Enää ei olisi välttämättä tehnyt mieli kitata niin suuria määriä kaljaa tai viiniä tai mitä nyt ikinä. Se alkoi jotenkin tökkiä. Yhtenä kesäiltana sitten tuli stoppi armottomalle ryyppäämiselle.

Krapulani olivat aina olleet mielettömän pahoja, aloin jo hyvin nuorena kärsiä niistä. Kuitenkaan yksikään niistä ei ollut yhtä paha kuin se kerta, kun olin juonut illalla kotonani yksin liikaa lonkeroa ja vietin 18 tuntia elämäni tuskissa oksentaen ja elämän ja kuoleman rajamailla roikkuen. Oksensin jotakin mustaa makuuhuoneeni lattialle ja vannoin, etten enää ryyppäisi. Tunsin sinä krapulapäivänä koko kehossani sen, että tätä ei voi enää jatkaa jos haluan elää.

Nykyään olen 24-vuotias ja suhteeni alkoholiin on paremmalla mallilla. Juon kyllä joskus, mutta en niin paljon että tulisi krapula. Krapulaa ei ole ollut sitten sen yhden kesäpäivän vuonna 2023. Minun on kuitenkin tällaisten riippuvuusaivojeni kanssa oltava varovainen, etten koskaan enää luisu ryyppäämään samalla tavalla ja että nykyiset tissuttelut eivät ala toistua liian usein ja liian suurissa määrin. Se on kuitenkin positiivista, etten vain yksinkertaisesti halua enkä pysty enää juomaan sellaisia määriä kuin nuorempana. Ei ole kiinnostusta ravata baareissakaan.

Onneksi selvisin alkoholista elävänä.