Helvettiin ja takaisin

Nimimerkki: Never Again

Mä olin alle 15-vuotias kun ekan kerran koskin alkoholia vahvempaan. Kannabikseen. Se oli hyvä keino rauhoittua ja kytkeä ajatukset pois alkoholistivanhemmista sekä koulukiusaamisesta. Aluksi polttelin vain viikonloppuisin, hetkeä myöhemmin jo keskellä viikkoa ja lopulta päivittäin. Hetken se auttoi.. kunnes ei enää tuntunutkaan auttavan. Aloin saamaan paniikkikohtauksia, en pystynyt nukkumaan ja mielialani olivat sekaisin. En saanut sitä hyvää oloa enää. Mietin itsemurhaa paljon tuolloin.

Yritin kuitenkin käydä koulun loppuun vaikka se tuntui ahdistavalta. Ja niin mä sen myös kävin. Sen jälkeen löysin uusia ihmisiä joihin tutustuin. Niiden ihmisten myötä tutustuin sitten amfetamiiniin sekä subuun. Subua vedin aluksi nokkii, mutta kun se ei enää tuntunut ”toimivan”, rupesin piikittämään. Ja ai että sitä tunnetta.

Pirin kanssa kävi vielä huonommin. Sitä kun ekasta kerrasta asti piikitin, tuli siitä mun ensirakkaus. Ja se ensirakkaus myös vei mua 13-0. Kymmenen vuoden amfe-aikoina käytin sen seassa myös heroiinia ja kokaiinia. Tietysti suht harvoin koska hinta oli aika kova.

Mä en ikinä unohda miltä ne reflat tuntui. Välillä näen unta niistä ajoista ja se olo.. se puskee unen läpi ja herään hiestä märkänä, täristen. Muistan kuinka ensin alkoi hieman hermostuttaa. Sen jälkeen alkoi jalkoja särkeä niin ettei pystynyt olemaan missään asennossa. Tuli kuuma ja kylmä vuorotellen. Lopuksi meni vatsa sekaisin eikä edes pystynyt ajattelemaan syömistä. Joskus makasin vanhempieni luona lattialla ja oksensin. Eikä vessaan aina ehtinyt ajoissa… vaikka kyse olisi ollut ”vaan” parista kolmesta päivästä, omasta mielestä se tuntui ikuisuudelta.

Menetin huumeille myös sormeni oikeasta kädestä. Tai noh, vedin tenoxeja hihaan ilman filtteriä ja se aiheutti tukoksen. Enkä siitäkään oppinut. Piti sama toistaa pari vuotta myöhemmin, tosin silloin vasemman käden sormet saatiin pelastettua.

Lopetin käytön 2016, vuotta ennen tyttäreni syntymää. Se oli paras päätös ikinä. Olin vetänyt silloin pari vuotta metaa, vahvaa sellaista ja ykskaks kyllästyin. Tuli huono olo kun veti joten vähensin kerta toisensa jälkeen annoksia. Pääsin korvaushoitoon joka oli ja on yhä mulle pelastus. Sain elämäni järjestykseen sen ansiosta mutta myös siksi, että opin sanomaan mieliteoille ’ei’. Jätin käyttäjäkaverit kokonaan pois.

En edes halua tähän kirjoittaa sitä kaikkea mitä noiden vuosien sisään mahtui. Liian tuskallista muistella. Mut mä vaan haluan kaikille sanoa, että huumeista on mahdollista päästä irti. Se vaatii vaan helvetisti tahdonvoimaa, itsekuria ja päättäväisyyttä. Ja jos suoraan sanotaan, yksin siihen ei pysty kukaan. En edes minä selvinnyt vaikka niin luulin. Iso kiitos ammattilaisille sekä tukiverkostolle jotka antoi mulle vielä yhden mahdollisuuden. Ilman heitä en vois nyt sanoa et mä selvisin. Se matka oli helvetillinen mutta opettava.