19.09.2023 | Läheisten tarinat
Joko riittää?
Nimimerkki: Nuppu
Saunaolut jos toinenkin, siitä se lähti. Saunoa ei voinut, jos ei olutta ollut. No nyt ei pysty tekemään mitään, jos ei kaapissa ole valmiiksi juomista. Joka kuukausi, joka viikko, joka päivä.
Itse olin samassa jamassa, mutta jokin sai pääni kääntymään, ja alkoholi ei ole enää se juttu. Miestäni en ole saanut lopettamaan. Ei kuulemma ole ongelmaa.
Toistuvia riitoja, joissa syyllinen olen aina minä. Hän ei itse tee mitään virheitä ja syyllinen on aina jokin muu. Olen lopen kyllästynyt tilanteeseen.
Tyttäremme haaveilee omasta kodista, koska hän ei isänsä juomista enää jaksa. Joskus olen miettinyt, lähdenkö samalla ovenavauksella.
Koskaan ei tiedä mistä saa seuraavaksi kuulla kunniansa. Olen vuosien saatossa ollut läski huora, kommunisti, tyhmä ämmä ja on käsketty häipymään koko talosta. Enkä halua enää lähteä mihinkään mieheni kanssa lomailemaan tai muutenkaan, koska joka kerta hän saa jostakin asiasta riidan aikaiseksi.
Selvästä päästä hän ei mitään sano, mutta muutaman oluen jälkeen alkaa sättiminen, jos kaikki ei mene niin kuin hän on ajatellut. Joskus ihan niin, etten tiedä mistä on oikein kysymys.
Ehkä minun on aika ajatella itseäni ja tehtävä tilanteesta loppu, vaikka miehestäni vielä välitänkin. Oma jaksaminen vaan ei enää meinaa riittää.
Kommentit
(1)
Kukkamekko
19.09.2023 15:20:29
Kuulostaa tutulta. Oma isäni myös tapasi pitää asioita sisällään, kunnes räjähti jostain pienestä tai alkoi juoda ja sitten alkoi äidin mollaaminen, sättiminen, rähjääminen. Joskus myös meidän lasten. Fyysistä väkivaltaa oli harvoin ja perheemme tuli taloudellisesti hyvin toimeen; 90-luvun lamankaan aikana ei lapsen näkökulmasta ollut mistään puutetta. Toivoin äidin ja isän eroa siitä asti, kun ymmärsin, että sellainen asia, kuin avioero on olemassa. Muistan äidin katselleen asuntoilmoituksia lähtö mielessään, kun olin eka tai toka luokalla. Minullakin alkoi olla lähtö mielessä ja vaikka pää olisivat riittänyt lukioon ja korkeakouluun, minun täytyi peruskoulun loputtua valita sellainen ammattitutkinto, jota ei voi melko suuressa kotikaupungissani opiskella ja varmistaa, että koulussa on asuntola. Opiskelemaan lähtö toisaalta helpotti, mutta toisaalta koin syyllisyyttä ja surua, kun pienemmät sisarukset jäivät sinne, missä minä en kestänyt olla. Olin 16 ja käymässä kotona, kun huonekalujen lenneltyä taasen, kysyin äidiltä, onko hän koskaan harkinnut avioeroa. Äiti sanoi, että on harkinnut, mutta ei tee sitä lasten takia. Minä mykistyin, vaikka minun olisi pitänyt sanoa: "Juuri meidän lasten takia sinun pitäisi tehdä se. Me kärsimme." Alkoholisoiduin itsekin parikymppisenä. Vasta sitten minulle alkoi selvitä, miten paljon sekä äitini että isäni suvussa on alkoholismia, ja kuinka rajua. Omassa alkoholisoitumisessani oli onni se, että ymmärsin isäni olevan samaan tapaan sairas, liiankin tunteikas ihminen, eikä mikään hirviö. Annoin anteeksi. Vanhempani erosivat, kun olin 30-vuotias ja nuorimmat sisarukset lähellä täysi-ikäisyyttä. Minä ajattelin: "Vihdoinkin". Isä yritti vedota äidin mielenterveysongelmiin. Myöhemmin hän kuitenkin sanoi, että avioero oli hänelle hyvä asia, koska hän "oppi puhumaan". Se oli takuulla kova kriisi, mutta hän ei enää panttaa asioita samalla tavalla sisällään niin, että ne kasvavat liian suuriksi. Isällä on nyt uusi naisystävä, joka vaikuttaa topakalta tädiltä. Meidän äitikin on vahva, mutta aika helläluonteinen. Jospa he pärjäävät. Äiti ei tunnu kaipaavan uutta miestä tai en ainakaan tiedä siitä. Minusta on tullut perheen syntipukki, koska alkoholiongelmani on näkyvämpää laatua, kuin isäni ongelma.