Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Koska on liikaa? Ja onko mikään liikaa?

Nimimerkki: Anne-Maria

Tämä on ehkä kertomus siitä, miten ihmisen pitkämielisyys ja kärsivällisyys ei todellakaan ole luonteenpiirteistä jaloimpia. Tai sitten tämä on vain jonkinlainen avaus sille, että toivoo asioiden vielä jonain päivänä pääsevän päätepisteeseen.

Sairastuin vuosi sitten syöpään. Olin juuri saamassa opintoni päätökseen ja suoritin viimeistä työharjoitteluani unelmieni harjoittelupaikassa. Tuolloin en vielä tietänyt sairaudestani, mutta tiesin ettei kaikki ollut kunnossa. Jätin harjoitteluni kesken ja lääkärikäynnin jälkeen kaikki olikin selvää. Siitä alkoi elämäni uusi vaihe. Kerrottakoon heti, että ennusteeni oli kuitenkin hyvä ja syöpä ei ollut onneksi levinnyt. Jouduin (pääsin, miten sen ottaa?) kuitenkin käymään läpi kaikki hoidot ja jouduin jäämään itselleni rakkaasta työstä pois. Tässä vaiheessa vielä luulin, että olisin vain hoitojeni ajan pois.

Sairauteni ’innoittamana’ kirjoitin itselleni listan asioista, joita haluaisin elämässäni saavuttaa tai muuttaa:

Hankin kodin, paikan jota voin kutsua kodiksi. (Olimme muuttaneet maaseudun rauhasta ja kauniista kodistamme poikani kanssa kaupunkiasuntoon, joka oli purku-uhan alla ja ulkonäöltäänkin juuri sellainen.)
Hankin työn. Työn, josta tunnen ylpeyttä. (Minulla oli tuolloin jo aavistus, ettei työnantajani palkkaisi minua takaisin hoitojeni jälkeen, koska yksityiselämässäni tapahtuneet epäonnistumiset olivat liikaa heille.)
Saan raha-asiani kuntoon (Minulla oli ollut yritys yli 10 vuotta. Yritykseni meni konkurssiin ja siitä seurasi asioita, joista en kaikista pysty vieläkään ääneen puhumaan)
Vahvistun erossani
Nautin elämästä, epäitsekkäästi

Kaikki nämä kohdat melkein sain:

1. Silloinen asuntomme ’onneksi’ nousi lehtien otsikoihin ja onnistuin sairauteni avulla saamaan itselleni ja pojalleni paremman asunnon.
2. Työnantajani ilmoitti, ettei hänellä olisi tarjota minulle mitään työtä, kun palaisin sairaslomalta. Kehui kyllä kovasti miten suuri paloni on tuota kyseistä työtä kohtaan. Tästä nöyryytyksestä huolimatta nousin ylös ja sain itselleni uuden työpaikan ja vielä samalta alalta. Työni alkaa syksyllä.
3. Raha-asiani ovat niin vaikeat, että niihin menee vielä pitkä aika ennenkuin selviävät, mutta olen oikealla tiellä. En tuhlaa, en tee velkaa ja työtäkin minulla on.
5. Elämästäkin olen yrittänyt nauttia….vaikkakin elämä on joka kevät heittänyt minut polville ja välillä naama edellä mutaan: konkurssi kahdesti, muutto rakkaasta kodista, syöpä ja nyt vielä tämä yleismaailmallinen tilanne. Siinäkin kyllä lohduttaa, ettemme ole yksin!

4. Tämä on se syy miksi kirjoitan! Sain elämältä kahdesti mahdollisuuden erota juovasta puolisostani ja mokasin!

Pelkäsin niin paljon, että jään yksin.

Olin nuori, kun lähdin ulkomaille opiskelemaan. Tapasin mieheni tuolloin. Hän oli helposti lähestyttävä ja edusti jotain minkä koin seikkailuna. Hän joi jo tuolloin joka ilta. Katsoin tilannetta sormien läpi, koska olin rakastunut. Tyttäremme syntyi ja muutimme takaisin Suomeen. Mieheni ei pystynyt saamaan työtä, joten minä tein työtä kaikkien meidän edestä.

Koska väsyin, päätin hankkia myös miehelleni työn ja onnistuinkin siinä. Mieheni pysyi työssään kaksi vuotta ja juominen jatkui. Perheeseemme tuli toinen lapsi. Mieheni halusi vaihtaa työtä ja siitä alkoikin vuosittainen työnantajan vaihtuminen ja ajoittaiset työttömyyskaudet. Viimeisen 18 vuoden aikana on ollut noin 13 työnantajaa ja juominen on jatkunut.

Se on jatkunut läpi työaikojen: Kun mieheni tuli iltavuorosta hän joi loppuillan. Aamulla hän nukkui puoleenpäivään. Vapaapäivinä emme voineet lähteä mihinkään viiden jälkeen, koska hänen piti juoda tuolloin ja se ei onnistu jos ollaan kylässä tai menossa johonkin.

Juominen jatkui läpi työttömyyden: Minulla on aina ollut työtä, välillä kaksikin. Koska juomiseen (laskin kerran) menee noin 400-500 euroa kuukaudessa ja työttömyyskorvaus ei paljon enempää ole, minä hoidin asumiskustannukset ja maksoin ruuat. Ja nalkutin välillä väsyneenä, miten epäreilua on että yksin maksan kaikesta. Allekirjoittaneen huomautus: Olen tässä samassa tilanteessa, taas!

Lapset kasvoivat ja elämä jatkui samanlaisena. Halusin erota! Päätin jättää mieheni, mutta olimme jo tuolloin muuttaneet maalle ja koin että miehestäni eroon pääseminen olisi lähes mahdotonta. Sukulaisenikin sanoivat, etten pääsisi koskaan eroon. Yksityiselämässämme tapahtui kuitenkin jotain, minkä takia mieheni päätti lähteä kotimaahansa. Olin päässyt eroon! Elämällä oli vain pieni yllätys testinä päättäväisyydelleni. Yritykseni ajautui konkurssiin. Pelkäsin tilannetta niin paljon, että pyysin miestäni palaamaan. Tarvitsin ’turvan’ ja jonkun joka sanoisi, että selviän. Hän palasi, ja niin palasi myös työttömyys ja juominen. Ja nyt se oli vielä oikeutetumpaa, koska olin pyytänyt takaisin.

Konkurssivuoden kauheuksien hälvennyttyä avioliittomme oli olematon. Sain miehelleni työtä toiselta paikkakunnalta. Ja luulin, että kaikki oli hyvin. Olin päässyt eroon! Luin erokirjoja naisista, jotka kiersivät suhteista toisiin ja kirjoittivat eroamisen vaikeudesta. En pystynyt samaistumaan. Sain syöpädiagnoosini. Sama kauhu ja paniikki valtasi minut. Edes mieheni välinpitämättömyys ei avannut silmiäni (en saanut häneen yhteyttä vaikka kerroin tapahtuneesta. Lopuksi hän sanoi, että saisin vain soittaa jos minulla olisi syöpä).

Hän jäi työttömäksi ja ehdotin, että tulisi takaisin. Hän tuli. Työttömyys ja juominen jatkui. Tein hoidoista huolimatta työtä ja vielä paikassa, jossa tartuntavaara oli suuri. Oli poikani ylioppilasvuosi enkä halunnut hänen kärsivän rahattomuudestamme. Nyt mieheni sai kaksikin työtä ja niiden piti alkaa viikko sitten. Kuukausi sitten olin helpottunut ja onnellinen. Pääsisin eroon!

Tuli uutinen koronasta ja maailmantilanteesta. Lomautusuhat! Sekä poikani, että mieheni lomautettiin ja työt alkaisivat, ehkä, kesäkuun alussa. Työttömyys ja juominen jatkuu. Elätän itseni, mieheni ja poikani. Omat rahansa mies käyttää juomiseen. Alkoholisti hän ei ole koska lääkäri on niin sanonut. On vain paha tapa….

Puren hammasta, lasken päiviä, käyn läpi mennyttä ja mietin kenessä vika? Mitä tästä opin? Kenessä on vika: miehessäni, joka ei ole koskaan tapojensa takia pystynyt ottamaan vastuuta perheestään? Vai minä, joka olen sen tehnyt niin kovin helpoksi? Olen tehnyt työt ja tiukassa paikassa kantanut leivän pöytään. Eron hetkellä kerjännyt takaisin.

Tarinani on uuvuttavan pitkä ja jätin suuren osan kirjoittamatta, koska en usko, että kukaan sitä jaksaisi lukea. Kirjoitan tämän, koska olen päiväkirjaan jo kirjoittanut viimeiset 20 vuotta, miten haluaisin erota.

Olen psykiatrilla käynyt ja saanut kehuja tarmokkuudestani. Eli en ole psykiatrisen avun tarpeessa. Hienoa!? Työnantajani (joka minut sittemmin irtisanoi – sarkastista, mutta totta) on minulle soittanut ja käskenyt eroamaan miehestäni. Läheiseni, mukaan lukien lapsemme, ovat kannustaneet minua eroamaan.

Tällä kirjoituksella haluan peilata omaa tyhmyyttäni ja toimintani epäloogisuutta. Ja sitä miten heikko ihminen on pelon edessä! Täytän ensi vuonna 50 vuotta ja mietin mikä on jaksamisen ja ihmisen kärsivällisyyden mitta. Mietin onko elämä missään muodossa tämän arvoista.

Anna arvio tarinasta

Saitko tästä sisällöstä tukea tilanteeseesi?
Saitko tästä sisällöstä tukea tilanteeseesi?
Oliko tämä sisältö sinulle hyödyllinen?
1 tähti = Ei yhtään, 5 tähteä = Erittäin paljon

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *