Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Kunnes kuolema meidät erottaa

Nimimerkki: (ehjäksi) särkynyt

Tapasin ex-poikaystäväni ollessani 17-vuotias, täyttämässä 18. Exäni oli minua neljä vuotta vanhempi. Ihastuin hänen vallattomaan luonteeseensa, ja kykyyn hivellä itsetuntoani erilaisilla kehuilla ja lahjoilla. Ennen kuin huomasinkaan, suhteemme syveni ja hän muutti luokseni asumaan.

Jo aikaisin huomasin hänellä olevan taipumusta mustasukkaisuuteen, ja puhuimme asiasta monesti. Muutin ystäväpiirini ja pukeutumistani, jottei hänellä olisi aihetta riidan aloitukseen. Pikkuhiljaa kuvaan tuli mukaan monenlainen alistaminen, nimittely ja kontrollointi. Huomasin, että mies valehteli usein tekemisistään, ja petti minua useamman kerran.

Ennen yhdessäoloamme mies kulutti alkoholia erittäin runsaasti, ja oli kokeillut huumeita useamman kerran. Suhteen alettua hän lopetti juomisen kokonaan. Kunnes kerran korkki aukesi, eikä sen jälkeen enää tahtonut mennä kiinni. Humalassa mies pahoinpiteli minua, löi, tukisti, töni, ravisteli, heitteli tavaroilla ja nöyryytti minua esimerkiksi laittamalla minut talvipakkasella seisomaan alusvaatteisillaan ulos. Syy juomiseen oli aina muissa: työssä, perheessä, ja useimmiten minussa. Olin tehnyt hänen elämästään paskaa, ja puhuessani ongelman mahdollisuudesta olin lapsellinen idiootti, jonka tulisi herätä tähän elämään.

Monet kerrat annoin miehelle anteeksi. Välillä hän yritti korjata rikkomaansa lahjoilla, useimmiten kielsi kokonaan tekemänsä asiat. Ajan kuluessa juominen kiihtyi, ja mukaan alkoi tulla huumeita enenevässä määrin: kannabis, bentso, amfetamiini. Monet kerrat yritin puhua hänelle mahdollisuudesta mennä hoitoon, ja saada tukea. Pyysin, että hän katkoisi välit huumemaailmaan, ja menisi töihin. Niin, juodessa meni työpaikka alta, ja vuokranmaksurahat viinaan ja muihin päihteisiin. Sain aina vähintään raivot ja syyt päälleni, kasvotusten en enää asiasta uskaltanut lopuksi puhua, kun pelkäsin hänen reaktiotaan.

Tein eroa miehestä vuoden. Hain opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta, ja hankkiuduin hoitosuhteeseen terapeutin ja psykiatrin kanssa. Sain diagnoosin vaikeasta masennuksesta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä. Yöt olen saanut nukuttua lääkkeen avulla, päivät ovat olleet yhtä helvettiä ahdistuksen kanssa heräämisestä siihen, kun nukahtaa.

Vuoden järjesteltyäni asioita ja kerättyäni rohkeutta päätin suhteen. Nyt olen 20 vuotias, aloittamassa opiskelut uudella paikkakunnalla, ja yksin. Jokainen päivä on tuskaa selvitä suhteen aiheuttamien traumojen kanssa, ja samalla pitäisi rakentaa itsetunto palasista uudestaan. En tällä hetkellä pysty katsomaan itseäni peilistä itkemättä. Jokainen henkäys ottaa kipeää: traumojen aiheuttama kipu, itseinho ja luopumisen tuska yhdessä tekevät elämästä helvettiä.

Olen 20 vuotta, enkä pysty luottamaan ihmisiin. Yritän kuitenkin ajatella, että nyt olen uuden edessä, nollapisteessä. En enää joudu elämään keskellä päihdehelvettiä. Kukaan ei lyö, alista tai hauku minua enää.

Yritän päivä kerrallaan toipua, mutta kipu on edelleen kova. En ikinä tule asioita unohtamaan, mutta haluaisin oppia elämään asioiden kanssa. Ja ilman sinua.

 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit

(2)

Location

Sinulle ehjäksi särkynyt

23.11.2020 00:44:49

Tarinasi oli kuin omani, sillä erolla, että elin tuon kaiken siinä yhteiskunnallisessa vaiheessa, jossa apua ei ollut saatavilla, vaikka kaikki asiat tulivat viranomaisten ja lääkärien tietoon. Erosin ja jäin selvittämään tapahtuneita asioita yksin. Tänä päivänä olen 36 v. enkä luota miehiin tai kaipaa heidän seuraansa. Kokemukset ovat arpeutuneet sisälleni. Jotkut vauriot jäivät pysyviksi, mutta pahin, se lamauttava kipu sekä painajaiset ovat hävinneet, josta olen onnellinen. Vuosi vuodelta sain taisteltua tapahtuneet omaan elämänhistoriaani. Terapia olisi jouduttanut prosessia kenties tästä n. 20 käsittelyvuodesta pariin vuoteen. Minulta meni nuoruus sen asian kanssa. Vanhenin sinä päivänä, kun tulin ensimmäisen kerran hakatuksi. Pärjäsin dissosiaation turvin eteenpäin. Muina aikoina, kun en voinut suorittaa yhteiskunnallisia elämän velvollisuuksia, alkoholi oli lääke yksinäisiin hetkiin ja pelkotilojen unohdukseen. Lopulta vasta vuosien myötä pääsin käsittelemään asioita taiteen kautta, löydettyäni taiteen tunteideni tulkiksi. Helppoa sekään ei ole ollut, mutta asiat ovat menneet eteenpäin ilman terapiaa. Haluan toivottaa matkallesi lempeyttä itseäsi kohtaan, rohkeutta uskoa hyvään, rohkeutta olla oma itsesi ja sinnikkyyttä! Kipu hälvenee vielä, ja sinä selviät. Sinulla on elämä edessäsi.

(ehjäksi) särkynyt

27.08.2022 15:35:08

Hei! Olen silloin tällöin palannut lukemaan vastaustasi tarinaani, ja heikkoina hetkinä saanut siitä voimia, kiitos sinulle♥️  Nyt pari vuotta myöhemmin asiat ovat monelta osin paremmin, lamauttava kipu ei ole enää jatkuvaa, vaikka niitäkin hetkiä edelleen tulee. Herään edelleen joinakin öinä painajaisiin, ja tuntuu, kuin niinä päivinä eläisin edelleen menneisyydessä, ja pelkotilat ovat hetkittäin hyvin voimakkaita vielä tänäkin päivänä. Olen kuitenkin oppinut jollain tavalla niitä hallitsemaan, mikä tekee normaalista elämästä mahdollista. En edelleenkään luota miehiin, mutta haluaisin joku päivä saada onnellisen, terveen suhteen ja rinnalleni ihmisen, kenen kanssa jakaa tämä elämä. En usko että ikinä tulen näitä asioita unohtamaan, mutta toivon, että opin elämään niiden kanssa niin, ettei menneisyys enää vie minua mukanaan. Minulla on edelleen hoitokontakti, siellä käsittelen tätä traumaa ja pikkuhiljaa rakennan itseäni palasista kasaan. Kirjoitit, että vanhenit sinä päivänä, kun tulit ensimmäisen kerran hakatuksi. Koen täysin samoin, elämä ei sen jälkeen ollut enää samanlaista, iloista nuoruutta, ja tuskin tulee sitä olemaankaan. Mutta kuten sanoin, moni asia on paljon paremmin. Olen luonut itselleni uudessa kaupungissa uuden elämän, ja uusi koulukin alkaa pian olla loppusuoralla. Exästäni en ole paljoa kuullut, vain sen, että ei hänellä edelleenkään hyvin mene. Hänen hirveitä teoistaan ja minulle aiheuttamastaan tuskasta huolimatta se tekee minut surulliseksi, en kuitenkaan pysty häntä vihaamaan. Toivon hänelle kuitenkin kaikkea hyvää, ja että jonakin päivänä hänkin saisi itselleen apua. Eikä ainakaan kohtelisi ketään muuta samoin, en toivo samaa kohtaloa kenellekään. Olit oikeassa, kipu kyllä hälvenee, päivä päivältä murusen enemmän. Ja pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että on se elämä siellä edessä.