Lapsuus alkoholiperheessä

Nimimerkki: Anonyymi

Isäni on alkoholisti ja vanhempani erosivat ollessani 9-10 vuotias.Minulla on vanhempi sisko ja nuorempi veli. Isäni joi jo heidän avioliittonsa jälkipuolella ja se oli tärkeä syy eroon. Eron jälkeen äiti alkoi elää nuoruuttaan ja kävi usein ravintoloissa, ei viikolla mutta viikonloppuisin. Minä jäin veljeni kanssa kotiin ja me usein itkettiin. pelkäsin joka kerta, että äitille sattuu illan aikana jotain ja hän ei enää ikinä tule kotiin. Isosiskoni oli jo sen verran vanhempi että oli itse kaveriensa kanssa jossain. Veljeni kanssa me vuokrattiin usein nintendo tai filmi ja kyllä me viihdyttiinkin kotona kaksin, mutta usein kävin öisin katsomassa onko äiti tullut kotiin. Joskus äiti ei tullut kotiin yöksi ja muistan sen kauhun ja tuskan mitä tunsin kun aamulla menin katsomaan äitin tyhjää sänkyä. Ei tiennyt minne soittaa ja usein lohduttelin veljeäni että -Joo äiti on yhden kaverin luona. Joskus äidin sisko soitti illalla ja äiti oli baarissa ja sillekinvalehtelin hänen olevan esim. kaupassa.

Meillä kuitenkin halailtiin paljon ja osoitettiin hellyyttä.

Äitilläkin oli varmasti raskasta yksinhuoltajana ja siskonikin on ollut aina aika vaikea ihminen. Pikkuveljeni taas oli pieni joten mä jäin väliin ja kasvoin oikeastaan itsekseni. Yritin aina olla niin helppo etten rasittaisi äitiä. Yhden kesänkin olin melkein koko ajan parhaan kaverini luona yöt ja päivät ja olin onnellinen että meillä kotona on yksi suu vähemmän ruokittavaa. Äiti silloin joskus sanoikin että tulisit kotiin välillä. Minä ajattelin tekeväni perheelleni suuren palveluksen.

Isälläni oli äidin jälkeen suhde josta sai lapsen ja muutaman vuoden päästä isäni yritti itsaria siinä epäonnistuen. Oli sairaalassa muistaakseni aika kauan. En itkenyt ja nyt asiaa ajatellessani en koskaan ole sitä edes käsitellyt. Isäni erosi uudesta suhteesta ja oli työttömänä ja joi paljon päivittäin. Velvollisuuden tunteesta minä kävin isäni luona aika paljon ja kuuntelin hänen murheitaan ja pelkojaan ja toivoin että hänellä ei olisi niin kurja olla.

Vielä vanhempanakin itkin joka kerta kun lähdin isäni luota. Koska joka kerta kun päätin olla isälleni oikein ystävällinen niin jossain vaiheessa jos isä horjui, kiroili ja puhui kovaan ääneen ja haisi kamalalle, tulin niin vihaiseksi, että loppuajan vaan tiuskin hänelle ja en puhunut paljon. Sitten kun sieltä astuin autoon mulle tuli niin paha mieli ja huono omatunto kun olin hänelle aiheuttanut lisää mielipahaa, mutta en itkenyt silloin jos autossa sisaruksia mukana.

Isä on aina soittanut lapsistaan minulle ja saattanut esim. itkeä kun on niin ikävä lapsia ja yksinäistä. Mä oon taas puhelun jälkeen itkenyt ja ollut päiviä pahoilla mielin. Nykyään isä ei onneksi ryyppää ihan niin paljoa ja sillä on päivisin pientä hommaakin. Äsken se soitti mulle taas ja oli ottanut vähän (osaan melkein äänestä laskea montako lapinkultaa on kurkkuun tiputettu). Valitteli kuinka oli niin pitkä ja hiljainen joulu ja ketään ei missään ja oli meinannut tukehtua yksikseen. Mulla taas itku kurkussa ja huono omatunto kun ei siellä ole jouluna käyty.

Isällä sisarussuhteet katkenneet ja oon varmaan kymmeniä kertoja kuullut sanat ”pohjaton kuilu” joka heidän välillään on. En jaksasyitä välirikkoon kertoa kun muutenkin tulee niin pitkä päästö.

Pienenä tiesin myös aina kuinka paljon äidillä on tilillä rahaa ja kuinka monta päivää sen pitää riittää. Murehdin sitäkin ja olin 14-vuotiaana kioskilla töissä ja osan palkasta halusin aina antaa äidille. Jossain vaiheessa siirryinkin ostamaan ruokaa enkä antanut käteistä…

Olin viitisen vuotta sitten puoli vuotta ulkomailla au pairina suomalaisessa perheessä, jossa oli ihanat vanhemmat. Jos iltaisin esim. lähdin kavereiden kanssa juhlimaan au pair-äitini aina pyysi laittaa kengät näkyville, että hän heti aamulla näkee, että olen tullut turvallisesti kotiin. Se tuntui ihanalta kun tuntui että minustakin huolehditaan. Sen reissun aikana opin nauramaan ääneen ja sekin oli ihanaa. Nykyään en enää osaa. Mutta en kuitenkaan ole masentut sillä tavalla vaan olen iloinen ja välillä nauran kyllä ääneen, mutta en todellakaan usein. Mutta hymyilen tosi paljon.

Äitini on työttömänä nykyään kotona ja hänellä on ihana mies ollut jo vuosia, ja tämä mies ehti onneksi pikkuveljellenikin isähahmoksi. Äiti on päivät tietenkin kotona ja hänen miehensä tekee nykyään reissuhommia ja on viikot pois. Mä työskentelen samassa kaupungissa missä äiti asuu ja käyn siellä päivittän töiden jälkeen koska en halua lopettaa, sillä äiti jon oskus sanonut sen olevan päivän kohokohta kun mä tuun käymään. Usein kuskailen äitiä kauppaan ja asioille. Jos jostain syystä joskus en menekkään käymässä siellä ilman hyvää syytä, niin vaivailen että olisi sittenkin pitänyt.

Kävin näitä asioita pari kertaa puhumassa jollekin perhepsykologille ja hän varasi minulle sitten ajan parin kerran jälkeen jollekin toiselle psykologille, jolle olisin saanut säännöllisemmät ajat. Tämä olisi ollut mielenterveystoimiston tiloissa. Kerroin tästä äidille ja hän oli hieman hämillään ja sanoi, että kannattaako sitä edes tuommoisen takia mennä näyttäytymään mielenterveystoimiston aulassa. En enää sinne mennyt. Nykyään äiti käy siellä juttelemassa ongelmistaan.

Nyt asiaa rupesin oikein kunnolla pohtimaan, kun huomasin itsestäni aika inhottavan ajatustavan. Istuin avomieheni kanssa perjantai-illalla sohvalla ja kummallakin oli omat pienet lempi sipsipussit ja vuokraamamme leffa oli alkamassa, takassa tuli ja olin kietonut itseni huovan sisään ja sanoin -Tämä se vasta on elämää! Tämän lauseen jälkeen mietin välittömästi että – Eikun ei sittenkään, kun isä on siellä yksin ja suruissaan ja äitikin on yksin. Kielsin välittömästi itseltäni onnentunteen.